Muistan jonkun joskus kirjoittaneen, ettei ole ylpeä lastensa saavutuksista, sillä saavutukset eivät ole hänen ansiotaan. Aion nyt sanoa ihan suoraan, että minä kyllä olen. Ja isosti. (Tähän kohtaan sopisi pohdintaa aiheesta "olenko ylpeä lapsestani vai lapseni saavutuksista ja mitä eroa näillä kahdella asialla on". Saa suorittaa vapaasti kukin tykönään.) 

Eilen oli vihdoinkin se päivä, kun L pääsi osallistumaan Hippo-kisoihin. Omasta mielestään (ja äidinkin) olisi voinut ihan hyvin osallistua jo viime syksynäkin. Osallistua voi sinä vuonna kun täyttää neljä vuotta, mutta vuoden ensimmäisinä päivinä syntyneenä L oli kyllä nytkin osaa reilusti vanhempi. Pedanttina tyttönä L otti asian aika tosissaan, ja niin otti kyllä Muusikkokin. Muusikolla on edelleen nimissään tämän kaupungin yleisurheiluennätyksiä (sarjassa pojat 11 vuotta tms.) ja tiedän, että toivoo L:n innostuvan urheilusta. L on onneksi liikunnallinen (kirjoitin ensin urheilullinen, mutta kuulosti vähän hurjalta kun kyse on kuitenkin neljävuotiaasta lapsesta...) ja aika lahjakaskin. Mitään liikuntaharrastuksia ei ole vielä edes oikein mietitty, mutta sellainen taitaa olla paikallaan viimeistään parin vuoden päästä. Yleisurheilu sopii minun puolestani loistavasti, kunhan ei tarvitse keskustella jääkiekosta!

No mutta ne kisat. Vuonna 2012 syntyneille oli yksi sarja, 40 metrin juoksu. Muusikko vei L:n stadionille juoksemaan viikonloppuna ja kumpikin oli aivan innoissaan. Olivat harjoitelleet lähtemistä, omalla radalla pysymistä ja sitä, että maaliviiva pitää ylittää eikä pysähtyä sille seisomaan. Treenit taisivat olla ihan aiheelliset. Starttipistoolin ääni jännitti, vanhempien lasten käyttämät lähtötelineet kauhistuttivat ja äidin ja iskän ohjeet ärsyttivät. Eniten taisi kuitenkin jännittää se, että voittaako (aiheesta käytiin monta keskustelua, sekä ennen kisoja että nyt niiden jälkeen, toivottavasti korvan taakse jäi edes jotain ajatusta siitä että aina ei voi voittaa ja ettei voittaminen todellakaan ole tärkeintä). L lähti hienosti, juoksi omalla radallaan katse tiukasti maaliviivassa ja tuli omassa erässään maaliin ensimmäisenä. Maaliin juostuaan juoksi suoraan syliin ja purskahti itkuun, taisi pientä juoksijaa jännittää aikalailla!

L oli lopulta oman sarjansa kolmas ja sai palkinnoksi ihan oikean pronssimitalin. Kolmas sija oli oikein sopiva. Kultainen mitali olisi ollut juoksijan itsensä mieleen, mutta äidin mielestä kaikkivoipa neljävuotias on ihan tarpeeksi suuri ja mahtava ilman kultamitaliakin.

 

Piia

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Piia kasvattaa muiden lapsia, kuvittelee voivansa oppia joskus laulamaan, rakastaa hyvää ruokaa ja haaveilee kunnon yöunista. Rakastaa kaikkea kaunista, harrastaa eko-hörhöilyä ja on äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Kotona arjen jakavat Muusikko, 1/12 syntynyt L ja 8/15 syntynyt N. 

 

onelettavahuolella@gmail.com

Seuraa Bloglovin'issa!

Seuraa Facebookissa

 

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu