Äitiys on uuvuttavaa, niin monella tapaa. Näin kommentoin taannoin somessa, Etä-äidin kuvaa. Siitä toteamuksesta alkoi pulputa ajatusten tulva.

Aloin miettimään, että vaikka vanhemmuutta on mahdollista toteuttaa monella eri tapaa, niin silti pystymme aina samaistumaan toistemme tuntemuksiin. Ei tietenkään varmaan ihan kaikkeen, mutta juurikin esimerkiksi uupumiseen. Enkä tarkoita tällä mitään burn outia, vaan sellaista urheilusuoritukseen liittyvää hyväntuntuista kaikkensa antamista.

En tietenkään voi puhua, kun omasta puolestani. Kuulostaa ehkä hullulta todeta, mutta mielestäni yksi äitiyden suoloista on juurikin se, mikä on samalla se inhottavinkin puoli. Se, miten pitää venyä kaikkeen! Tuntuu, että siirrän lähes päivittäin jäävuoria eteenpäin ja se on silti ihan jees. Ehkä se liittyy siihen, ettei monikaan asia ole enää itsestäänselvyys. Alkaa arvostaa. Tunnen tietynlaista ylpeyttä sen suhteen, että minä tiedän mitä tämä on.

Äitiys on kaikille etuoikeus. Kaikki kuitenkin käyttää sen eri tavoin. 

Pystyn luomaan heimolaiseni eli toisen äidin tai isän kanssa vain yhden katseen ja hän tietää sen ansiosta jo kaiken. Tai vastaavasti, antaa katseestaan kimpoavaa voimaa juuri silloin, kun sitä tarvitsen. Uhmaikäisen itkupotkuraivarit päiväkodin pihassa voisi olla juurikin se tilanne. Vaikka se on tällä hetkellä ärsyttävintä, mitä poikani joka päivä tekee, niin olen jotenkin kääntänyt siitä nousevat tunteet positiivisiksi. 

Minun mielestäni äitiyden kuuluu olla välillä uuvuttavaa. Toki joskus, jotkut menee hieman liian syvälle sen suhteen. Tarpeettoman syvälle. Mutta kun pää pysyy tarpeeksi pinnalla, niin saa happea. Hyvässä lykyssä, ympärillä on paljon kellukkeita ja pelastusveneitä, joihin voi tarvittaessa tarttua. Joskus on kuitenkin kiva yrittää eteenpäin ihan omin voimin, vaikka ne voimat alkaakin olla jo lopussa kaikesta siitä räpiköinnistä.

Vaikeuksien kautta voittoon, koska sellainen voitto tuntuu parhaimmalta. 

Välillä törmään siihen, kuinka puheet ja avautumiset äitiydestä koetaan todella negatiivisina. Ehkä se ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan sitä? Synnytystarinoista puhutaan verenmaku suussa, mutta ei se tarkoita, että se pahin niistä olisi joku voittaja. Pikkulapsiarki nyt vaan on mitä on. Kirjoitin jo kerran postauksen siitä, kuinka äideillä on oikeus omiin tunteisiinsa. Oli ne mitä tahansa.

Osallistuin vuosia sitten elämäni ensimmäiseen juoksukilpailuun, jossa oli 16 kilometrin matkalle keksitty mitä inhottavimpia esteitä. Maalissa, itseni voittaneena, suitsutin tottakai sitä, kuinka selvisin niistä hullunkurisuuksista. Näytin kuinka mutaa löytyi alusvaatteista ja valitin rakkoja varpaissa. Samassa kerroin kaikille, kuinka kamalaa se oli, mutta niin parasta silti. Saatteko yhtään kiinni pointista? 

Kaikki tunteet, ihan kaikki, ansaitsee tulla kuulluksi. 

Urheilijat rakastaa lajiaan ja niin äiditkin lapsiaan. Kovasta suorituksesta puhuminen on kuitenkin ihan OK. Jos suksi luisti hyvin ja loukkaantumisilta vältyttiin, niin good for you. Hyvää suoritusta arvostetaan aina. Vanhemmuus on yhtä näytönpaikkaa, joten sen rankkuudesta ja epäonnistumisista on täysin normaalia antaa lausuntoja. Toisten kisat saattaa vaatia vähän enemmän ponnisteluja, kun toisten.

Olen siinä uskossa, että vertaistuki on voimaannuttavaa ja kukaan ei jaa kokemuksiaan vertailun vuoksi. Ei kukaan siitä saa mitallia, että kenellä on ollut vanhemmuudessa rankinta. Joskus sitä vain on niitä kamalia synnytyksiä ja huonosti nukuttuja öitä, joista pitää päästä purkautumaan. Niin on nimittäin upeitakin syntymän hetkiä, sekä täydellisesti nukkuvia lapsia. Törmään molempiin ääripäihin jatkuvasti.

Minulle äitiys on joskus sitä, että viikon sisään on ollut enemmän huonoja, kun hyviä hetkiä. Tuollaisen viikon jälkeen se uuvuttava tunne vaihtuu kuitenkin nopeasti kaiken sen arvoiseksi, kun kuopus näyttää uuden taitonsa tai esikoinen pyytää päästä juuri minun kanssa metsäretkelle.

Jasu

Seuraa arkeni hyviä ja huonoja hetkiä somessa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (6)

Mama 1987
1/6 | 

Hyviä pointteja! Kiitos 😊

Itse olen samaa mieltä ja uskon että äitien (ja isien) on hyvä päästä avautumaan uupumuksestaan. Toisaalta olen sitä mieltä että on hyvä miettiä että kenelle sitä avautuu. Toiset vanhemmat ovat loistava keskustelukumppani näissä asioissa, mutta lapsettomille ei kannata liikaa purnata. Tätä mieltä olen sen takia että itse muistan hyvin kuinka negatiivinen kuva minulla oli lapsiarjesta ennen kun itse sain lapsia. Lapseton ei voi ymmärtää sitä suunnatonta rakkautta mitä vanhemmat tuntevat omaa lastaan kohtaan eivätkä sitä kuinka onnelliseksi oman lapsen ilo ja onnistumiset tekevät. Silloin taaperon itkupotkuraivarit ja unettomat yöt joista tuttavilta kuulee ovat todella pelottavia ja saavat kysymään että minkä takia kukaan ylipäänsä hankkii lapsia.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Todella hyvä täydennys! Vertaistuki on avainsana, säästetään tosiaan lapsettomat näiltä. Totta se nimittäin on, että lapsettoman korviin tämä kaikki kuulostaa ihan hullulta vaikkei se sitä loppujen lopuksi ole.

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

loppuunpalaneen toipilaan miet...
2/6 | 

En tiedä kuuluuko äitiyden olla uuvuttavaa, mutta se on sitä. Kirjoitat hyvin ja arvostan kirjoitustasi paljon. Sitä pitäisi jakaa laajalle. Silti, oma näkökulmani tulee sieltä paremminkin burnoutin puolelta. Olen vuosien ajan taistellut pitääkseni pääni pinnalla, ja vapaaehtoisia pelastusveneitä ja kellukkeita on näkynyt huonosti. Mietin, voisiko kirjoituksesi olla hedelmällinen lähtökohta lisääntyvälle vanhempien yhteistyölle. Mietin, voiko loppuunpalamisen ja hyvän uupumisen välistä maastoa alkaa lauman viisauden voimin kartoittaa ja järjestää joukolla enemmän kelluvaa materiaalia niille, jotka eivät meinaa kramppi jalassa selvitä lenkiltä kotiin kun puhelimestakin hyytyi akku kun kukaan ei vastannut. 

Itseäni on järkyttänyt se, miten vaikeaa on ottaa taukoja. Olen melko introvertti ja filosofinen luonne, ja oletin, että minulle silti riittää ne lyhyetkin tauot vapautuakseni omiin ajatuksiini, jota olotilaa ilman olen orpo. Mutta kun suhteeseen tuli ryppyjä ja lopulta ero, ja lapsi oireilee edelleen vuosien jälkeen sekä eroon johtaneista että siihen liittyvistä syistä, mitkään pikkutauot eivät tosiaankaan riitä. Ne vain saavat huomaamaan, miten heikosti menee. Moniko jaksaisi lähteä jatkamaan loppulenkkiään poikettuaan puolivälissä sohvaa moikkaamassa? 

Olen alkanut varastaa aikaa yöstä palauttaakseni mielenrauhani. Ristiriitaista, mutta olen arvioinut, että vielä untakin tärkeämpää on säilyttää jonkinlainen vapauden illuusio. Lyhyen yön jälkeen silmien alla on varjot, mutta vaihtoehtona olen pelkkää varjoa koko sielu. Mieluummin huonon päivän jälkeen kuusi tuntia unta rauhoittuneena kuin kahdeksan ahdistuneena. En tiedä miten iso osa vanhemmista kokee näin, voi olla että useimmille vapaus tarkoittaa nimenomaan mahdollisuutta toteuttaa itseään lasten kanssa. Mutta jos välit ovat jännitteiset, se ei välttämättä toimi noin, vaikka hyvää tahtoa riittäisi kaikilla ja lomitus olisi hoidettu.

Jos viholliskuvia on päässyt syntymään, yhteistä aikaa tarvitaan jotteivät ne syvene, mutta se käy voimille, myös lapselle. Moniko perhe oikeasti voi väittää, ettei heillä sellaisia lainkaan synny edes? Kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät toistensa tarpeet täysin ja osaavat käsitellä hetkelliset itsekkyyskohtaukset rakentavasti? Jokaiselta löytyy hyviä ystäväperheitä, joiden kanssa päästään rikastamaan kaikkien elämää? Miksi kuitenkin haluamme puhua ideaalimallin kautta asioista ja lakaista maton alle kaiken vähemmän ideaalisen. Pystymmekö oikeasti arvostamaan vanhemmuuden raskautta sortumatta kiiltokuvailemaan liikaa? Pitääkö aina väittää kuuluvansa parhaitenvoiviin saadakseen oikeuden puhua voinnistaan? 

Kirjoituksesi sai minut miettimään, miten kova paine meitä ohjaa väittämään, että kaikki on hyvin, vaikkei olisikaan. Tavallaan on vapauttavaa ajatella, että uupumus kuuluu asiaan. Toisaalta epäilen, että se vain johtaa entistä suurempaan suoritusvanhemmuuden ihannointiin. Ihmisaivoille tuntuu olevan tavattoman vaikeaa hahmottaa maailmaa myöntäen, että jossain arvokkaassa asiassa on aina myös varjoisat puolet. Uupumuksen voimaannuttavan puolen arvostaminen ei saisi johtaa erottautumiseen niistä onnettomista, jotka jäävät lenkkipolun varteen äkillisen rasitusvammansa kanssa, kunnes onnistuvat konttaamaan kotiin. Saati että halveksimme niitä, jotka eivät koskaan pääse perille. Pitäisi olla ilmiselvää, että tarvitsemme porukkaa kysymään, selviätkö, ja ottamaan kyytiin ja heittämään kotiin. Eikä joka kysyjän kuulu olla viran puolesta paikalla. jatkuu...

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Tämä oli kyllä niin upea kommentti ja samaistuin monesti, vaikkakin juuri tämän tekstin esitin hieman eri valossa. Syvistä vesistä minulla ei niinkään ole kokemusta koska olen aika toimelias sähikäinen, mutta ehkä siksi olen riskiryhmää. Kiitos siis, että jaoit ajatuksia juurikin siitä ryhmästä, joita sivusin eli tarpeeton uupumus. <3

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

loppuunpalaneen toipilaan miet...
3/6 | 

jatkoa yltä: 

Kerron lyhyen näkemykseni siitä, mikä erottaa hyvän ja huonon uupumuksen. Minäkin tunnistan ne päivät ja viikotkin, jolloin koen urhoollisuuteni siirtäneen jäävuoria. Kuitenkin pelko ja kokemus ohjaavat odottamaan, että jättimöhkäleiden&nbsp;takaa paljastuu enemmän uusia kuin mitä tietää kykenevänsä torjumaan. Kun on ratkonut senkertaisen ristiriidan kaikkien tyydytykseksi, mutta&nbsp;hetkellisen pehmenemisen jälkeen uhmakas kaupunkisissi on seuraavalla kerralla vain astetta taitavampi heittämään santaa silmille - tämän toistuessa kierros toisensa jälkeen on&nbsp;hyvin vaikea olla antamatta itselleen pysyvämpää käskyä heittää hanskat tiskiin. Ettei antaudu vain lusimaan yhteisiä vuosia vähän sinneppäi. Välinpitämättömyyteen paeten. Tunnelihan on kuitenkin verrattain lyhyt. Eikä aina muista havaintoaan, että lapsi on vielä vaikeampi jos en edes yritä. Kun se huomio on hänenkin kuitenkin saatava. &nbsp;

Hankala vanhemmuussuhde muistuttaa yllättävän paljon vaikeaa parisuhdetta. En voi uskoa, että jälkimmäisistä puhutaan niin paljon enemmän vain siksi, että niitä on niin paljon enemmän. Mahtaako sekään olla totta. Kun aikuiset kertovat vaikeista väleistä omiin vanhempiin, siinä taitaa näkyä aidompi kuva sen suhteen todellisuudesta. En usko monenkaan niiden tarinoiden ikävistä vanhemmista olleen aidosti ylpeitä itsestään. Nyt vain olemme itse vuorostamme joutuneet huonon kasvattajan saappaisiin. Ongelmista lasten kanssa kertovat avoimesti vain sellaiset, jotka pääsevät syyttämään&nbsp;puolisoa kaikesta, tai muuten vain aina virheettömät, tai sitten turhautuneet perheen uusjäsenet, tai senkertaisesta tempauksesta riittävästi suuttuneet&nbsp;tai ne, jotka ovat kertakaikkiaan joutuneet nielemään ylpeytensä. Kaikki muut ymmärtävät, että puolisonsa saa toki haukkua mutta kasvatusongelmistaan on oltava vaiti. Vain ne tarinat on luotu kerrottaviksi, joista selvisi ilman häpeän puraisua, ja&nbsp;joiden tietää jakautuvan suhteellilsen demokraattisesti kaikkien ristiksi. Kuten uhmakiukku.&nbsp;

Toivon kovasti, että uuvuttavuuden ottaminen vanhemmuuden lähtökohdaksi vapauttaisi meitä myöntämään sen, mihin oikeasti toisia tarvitsemme. Olisin moneen kertaan kadottanut itseni, jos en olisi pystynyt opettamaan ympäristöäni tarjoamaan henkistä tukea, kritiikkeineenkin, ja hätätuurausta sekä taustatukea kasvattamiseen, edes jonkin verran. Joissain tilanteissa joukkovoima on sata kertaa tehokkaampi kuin mikään muu&nbsp;konsti. Kun vanhemmat eivät ole pystyneet puhaltamaan yhteen hiileen, sen oppiminen voi muuttaa kaiken. Tietysti, jos joukko on väärässä, se voi myös tuhota lapsen paljon tehokkaammin. Kuitenkin keskimäärin maailmassa on kai kuitenkin&nbsp;suurempi ongelma se, että eri suuntiin vetävät vanhemmat saavat lapset suunniltaan. Erotilastot tuntien, näitä asetelmia täytyy olla todella monessa pirtissä. Mitä juoksukisoista tulee, jos puoliso vaanii kiven takana kampittaakseen, ja lapsi hurraa vieressä, kampittajalle?

Ehkä siltikin tärkeintä on oppia arvostamaan vakaumusta, että vaikka huomenna pitäisi skarpata kaksin verroin, mitään muutakaan tietä ei ole. Että illalla on opittava hyväksymään uupumuksensa ja yritettävä ystävystyä sen kanssa. Oli se sitten sopivaa tai liian rankkaa seuraa, sen pakeneminen ei ainakaan auta. Kun lakkaamme kieltämästä todellisuuden, pystyy myös helpommin myöntämään sen, milloin uupumus on liian iso pala&nbsp;yksin kannettavaksi.&nbsp; Ja toisten vastaanotto voi olla valistuneempi myös.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017