Siitä on nyt tasan vuosi aikaa. Se tapahtui juuri tällä viikolla, sunnuntaipäivänä. Sain toisen keskenmenon.

Katsoin viime viikolla kalenteria ja tajusin, että muutaman päivän päästä vuosi sitten jouduin olemaan toistamiseen tutun asian äärellä. Miten tällaiset päivämäärät edes jää muistiin! Se alkoi niin yhtäkkiä ja ajoitus ei tosiaan olisi voinut olla pahempi. Ihan kuten sillä ensimmäisellä kerralla en voinut uskoa, että sellainen suru osuu juuri minun kohdalleni niin en voinut kuvitellakaan, että siitä tulisi minun suhteen toistuva tapahtuma.

Olen saanut keskenmenon molempina kertoina ennen poikien raskautta.

Ensimmäinen keskenmeno tarkoitti sitä, ettei me saatu joulukuista vauvaa vuodelle 2014. Olin jo kolmatta kuukautta raskaana. Saimme kuitenkin Emilion kesäkuussa 2015. Toisen mahdollisen lapsen laskettuaika olisi ollut viime vuoden marraskuun alussa, mutta lopulta meitä siunattiin mitä parhaimmalla joululahjalla. Tuo kolmas raskaus päättyi jo varhain. Nyt jälkeen päin en tietenkään osaa kuvitellakaan, että olisi käynyt jotenkin muuten kuin näin. Kuinka paljon onkaan vuodessa tapahtunut!

En voi olla ajattelematta, että onko minulla ollut kasvamassa toiset kaksi poikaa tai vaikkapa tyttöä.

Näillä menetetyillä raskauksilla oli taustalla samanlaiset piirteet keskenään, joita en halua tässä sen enempää valottaa, siksikö ne vietiin pois? Niitä yhdisti myös se, että ensimmäinen ja kolmas raskaus ei koskaan muuttunut minulle tunnetasolla todeksi, molemmista näin muun muassa verisiä unia öisin. Oliko se sitä äitiyden intuitiota.. Ehkä joku muukin saa voimaa siitä, että luonto teki meidän puolesta päätöksen, joka olisi ollut meille liian vaikea. Olisiko esimerkiksi jossain ultrassa todettu jotain todella kamalaa jos raskaus olisi jatkunut.

Saan lohtua siitä, että molemmat lapseni kantavat joka tapauksessa pieniä palasia mukanaan heistä

Keskenmeno koskettaa eri tavalla jokaista naista ja kokonaista perhettä. Itse pystyn olla jo surematta tapahtuneita, mutta se minkä ne aiheuttaa on ikuinen jälki. Se tuntuu varsinkin siinä vaiheessa kun raskaustesti näyttää positiivista. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Osa varmasti tietää mitä tarkoitan. Sitä tunnetta ei pääse enää ikinä pakoon. Vaikka kuinka näkisin sen pienen sykkeen ruudulla, tietäisin, ettei se välttämättä merkitsisi mitään. Aina on kuitenkin toivo, sitä ei voi viedä kukaan pois.

Molemmilla lapsilla on nyt suojelussisarukset jossain tuolla. Olen antanut lapsia pois liian aikaisin, jospa näitä ei täten koskaan tarvitse antaa pois?

Siltikin onnekas, Jasu

Tykkää Facebookissa & seuraa Instassa!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017