Meillä vanhempi poika on jo oppinut turvallisuustaitoja pikkuveljeensä liittyen.

Löysin lapseni makuuhuoneesta puhelimeni kanssa. Ajattelin, että äitini tai mummoni oli soittanut ja hän oli vastannut omatoimisesti, kuten joskus aiemminkin, mutta ei..

Melkein nelivuotias poikani jutteli reippaasti päiväkotikuulumisiaan hätäkeskuksen päivystäjälle. Jouduin jotenkin ihan paniikkiin, kun puhelimen saatua käsiini huomasin ruudussa näkyvän nimen ja puheluun kuluneen ajan. Selvensin tietenkin heti tilanteen hätäkeskukseen, että vahinko oli käynyt. Hän joutui kuitenkin kysymään muutamaankin otteeseen, että eikö meillä oikeasti (tai varmasti) ole mitään hätätilannetta. Se oli hyvin toimittu, koska periaatteessa tämän työntekijän näkökulmasta kyse olisi voinut olla esimerkiksi perheväkivaltatilanteesta, jota yrittäisin vaikka peiteillä tai siitä, että vanhempi on päihtynyt ja yrittää vakuutella, ettei paikalle tarvitse tulla.

Tämän episodin jälkeen yritin käydä pojan kanssa mahdollisimman vakavaa keskustelua siitä, että noin ei saa enää tapahtua ja aikuisten puhelimia ei saa ottaa ilman lupaa. Tilanteesta luultavasti huokui se, kuinka aikanaan minua on ehdottomasti kielletty soittamaan turhaan hätänumeroon. Siitä puhuttiin 90-luvulla jotenkin erityisen paljon tai ainakin niin asian koin. Tottakai löytyi myös niitä, jotka turhia puheluita teki. Hätänumero on jotenkin niin pyhä asia, että menin ihan noloksi tapahtuneen johdosta.

Osaisiko hän toimia tilanteen tullen?

Poikani puhuttelun jälkeen ja oikeastaan sen aikanakin aloin miettimään, että mitä jos me joskus tarvittaisiin apua. Tai mitä, jos hän on joskus yksin tilanteessa, jossa apu olisi tarpeen. Teinkin nyt tässä lähiaikoina pienen paluun tuohon jo aikaisemmin talvella tapahtuneeseen hätänumeroon soittamiseen. Meillä vanhat kännykät ovat löytäneet tiensä leikkeihin ja ajattelin, että aloitetaan koulutus siitä, että poika osaa tunnistaa ja näppäillä puhelimeen numerot 112.

Opettaminen vaati toistoja, lisäksi hänet pitäisi opettaa käyttämään kosketusnäyttöpuhelinta. Tätä samaa asiaa pohti meidän toinenkin bloggaaja Isäkuukaudet, jonka ratkaisu asiaan kannattaa käydä myös lukemassa. Pidän kosketusnäyttöpuhelinten osaamista erityisen tärkeänä siksikin, että omat isovanhempani eivät todellakaan osaa käyttää nykyajan puhelimia. Vietämme kuitenkin usein aikaa yhdessä ja jos käy niin, että ainoa saatavilla oleva puhelin on omani ja minä olen estynyt soittoa tekemään, niin luotan kieltämättä enemmän lapseen kuin ikäihmiseen, kun apua pitää saada.

Opeta lapselle oma nimi ja osoite.

Meidän tapauksesta hauskan tekee se, että kutsumme vanhempaa poikaa lempinimellä, joka ei liity millään tavalla hänen oikeaan nimeensä. Sukunimi on vaikea lausua hänelle ja se kuulostaakin vieraan korvaan oudolta lapsen sanomana. Onkin erityisen tärkeää, että lapseni tajuaa, ettei voi aina kutsua itseään sillä nimellä, millä häntä kotona kutsutaan. Meidän osoitteen opettelu ei vienyt häneltä kauaa.

Katu ja sen numero riittää tässä vaiheessa, talon numeroilla ei nyt ole väliä. Olen myös pyrkinyt siihen, että poika aina tietäisi millä paikkakunnalla milloinkin ollaan. Me ollaan usein kolmella eri paikkakunnalla, joten hätäkeskus arvostaa varmasti enemmän spesifin paikan ilmaisua kuin pelkän mökin tai kodin ilmoittamista olinpaikaksi.

Joskus se voi olla pienestä kiinni..

Olen itse kiinnostunut ensihoidosta ja sitä kautta luulen, että meillä opetetaan hyvin varhain lapsille ensiaputaitoja ja elvytystä. Nuorenkin lapsen suorittamasta elvytyksestä voi olla hyötyä. Lisäksi, jos pojat joskus joutuvat keskenään vaikka veden varaan, toinen lapsi voi oikeasti pelastaa toisen hengen, jos vain tietää kuinka toimia. Mutta ei mennä asioiden edelle, näihin toimiin on turha tutustuttaa vielä tämän ikäisiä lapsia. Voi kuitenkin olla hyvä kertoa, kuinka apua voi hakea vaikka naapurista, jos ei pysty soittamaan.

Myös konkreettinen harjoittelu esimerkiksi paloturvallisuutta ajatellen on tärkeää. Itse en tällä hetkellä tiedä yhtään miten sitä toteuttaisin. Sammutuspeitto on olemassa, mutta sekin on korkealla seinällä. Meidän kotona on valitettavasti sellaiset ovet, ettei sieltä lapsi pääsisi yksin pois. Asunnon isoin ja matalin ikkuna on suunnattu metsään, joten avun huitominen sitä kautta ei myöskään onnistu. Palovaroittimien toimivuus on täten ensisijaisen tärkeää.

Kuinka sinä olet ottanut huomioon turvallisuuden pienten lasten kanssa? Vaikka heitä ei voi mihinkään vastuuttaa, niin mielestäni tiedonantoa ei voi koskaan korostaa liikaa.

Jasu

 

Kommentit (4)

En jaksa keksiä
1/4 | 

Suosittelen puhelimeen 112 sovellusta, se ilmoittaa olinpaikan hätäkeskukseen.

Vierailija
2/4 | 

Itse olen korostanut aikuisen hakemista avuksi ennemmin kuin hätänumeroon soittamista. Lapsen mielestä "iso haava" voi olla kaikkea asfaltti-ihottuman ja poikki olevan sormen väliltä, joten luotan mieluummin vaikka naapurin arvioon siitä, tarvitaanko laastaria vai ambulanssia.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Hyvä pointti. :) Toivottavasti meilläkin olisi joskus sellaisia naapureita kenen luo mennä. Yksin tuskin ovat pihalla näin pieninä ja isoina osaa jo ehkä olla soittamatta Häkeen naarmun takia, heh.

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017