Ei minusta varmaan ihan leikkurihoitajaa tule, haluan olla enemmän tekemisissä potilaiden, kuin instrumenttien kanssa. 

Niin paljon, kun työharjoittelujaksoja odottaakin, niin yhtälailla niiden toivoo joskus loppuvan. Koko kevät on ollut rankka kokemus.

Kirurgisen hoitotyön harjoittelu on siis ohi. Päähän jäi ihan valtavasti uutta tietoa ja käsiini taitoja. Joskus opintojen alkaessa mietin, että miten minusta voi koskaan tulla mitään. Tai ainakaan sitä sairaanhoitajaa. Nyt tuollaista epävarmuutta ei enää ole! Potilaiden kohtaaminen on ihan parasta ja taidan olla aika hyväkin siinä. 

Sen sijaan, seisoessani leikkaussalissa seuraamassa neurokirurgin suorittamaa operaatiota, sama epävarma fiilis valtasi minut taas. Leikkaussalissa on käytännössä kolme hoitajaa, jotka pitää paletin kasassa. Oli hienoa seurata sitä toimintaa. Tosin meidän salissa parveili yhteensä ainakin kahdeksan tai jopa yhdeksän henkilöä kaikkineensa, joten omat kokemukseni sektiosta hiipi hiljaa mieleen. Se tuntui tosi ikävältä.

Leikkaussalista heräämöön ja osastolle.

Kaikki oli tosi hallittua, ammattimaista ja organisoitua toimintaa. Ei se siltä varmaan potilaasta aina tunnu, varsinkaan hädän hetkellä. Esimerkiksi itse en pitänyt yhtään siitä, kun oman auki olevan vatsani yli puhuttiin tyyliin viikonloppusuunnitelmista. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin. Kaikki se on rutiinia henkilökunnalle, mutta ei välttämättä potilaalle. Varsinkaan niille ihan pienille potilaille (tai hysteeriselle kiireellistä sektiota odottavalle äidille). Siksi halusin itsekin oppia kohtaamaan henkilön aina rauhassa ja empaattisesti.

Olikin ilo ja kunnia olla potilaan mukana koko hänen hoitopolkunsa ajan. Ottaa hänet vastaan ovella, valmistella tulevaan arvioiden vointia ja myöhemmin mennä jopa neljän eri osaston läpi (plus käydä välissä kotona nukkumassa) ja myöhemmin kotiuttaa hänet. Normaalistihan yksittäinen hoitaja ei työskentele näin, mutta opiskelijana pääsee sopimaan kaikesta tällaisesta.

Minusta taitaa oikeasti tulla hyvä hoitaja. 

Tässä, kuten monessa muussakin, työssä saattaa joutua monta kertaa omille epämukavuusalueilleen. Taitoa on olla ammattilainen siinä tilanteessa. Omalle kohdalleni on osunut jo useampikin sellainen tilanne, jossa vaikka omat arvot tai äitiys sotii asiakasta tai muita käytäntöjä vastaan. Se ei ole koskaan jäänyt vaivaamaan. Eikä saakaan. 

Opiskelen aiemmin pitämäni äitiysloman vuoksi hieman eri tahtia, kuin muut. Siksi minulla on tänä vuonna yhteensä 20 viikkoa työharjoittelua. Huhheijaa! Seuraavaksi lähden lastenhoitotyön maailmaan aivan toiseen sairaalaan. Sitä ennen kuitenkin lomaillaan ja nautitaan perheenä ihan yksinkertaisista asioista.

Sain muuten ihan mielettömän hyvän arvioinnin tästä jaksosta omilta ohjaajiltani. Onnistuminen tuntuu todella hyvältä juuri silloin, kun tiedät antaneesi kaiken.

Jasu

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017

Instagram