Esikoispoikani on ollut nyt kuukauden päivät päivähoidossa kesäloman jäljiltä. Hoidon aloitus oli jännittävää ennen kaikkea sen vuoksi, että hän siirtyi 3-5 -vuotiaiden ryhmään.

Pojan sopeutuminen hoidon aloitukseen on ollut hieman nihkeää. Hän ei tainnut olla näin epäileväinen edes silloin, kun hoitotaipaleensa aloitti pari vuotta sitten. Emilio on aina ollut se joka ei ehdi sanoa äidille heippoja, koska juoksee jo kavereiden keskuuteen leikkimään. Hän oli se, jota sai hävetä aina kun kotiin lähdön aika koitti, koska sain joko juosta hänen perässään tai repiä irti puusta. Hoitoon jääminen on aina ollut todella helppoa ja siksi olen ollut erittäin iloinen itsekin siitä kaikesta mitä päiväkodilla on ollut antaa juuri hänelle.

Se kaikki on kuitenkin nyt muuttunut.

Vaikka tässäkin ryhmässä hoitajat ovat kivoja ja ammattimaisia, niin jotenkin ne pienten puolen hoitajat ovat vielä enemmän sillä lapsen tasolla. Luulen, että siinä on yksi syy poikani vierastamiseen ja minun silmin väkinäiseen vuorovaikutukseen niissä tilanteissa kun lasta tuon ja haen. Hän usein takertuu minuun, eikä hoitajat saa häntä houkuteltua matkaansa. En myöskään tiedä onko tässä keskimmäisessä ikäryhmässä tapana sylitellä ja lukea kirjoja isossa kasassa lähekkäin, kuten siellä pienten puolella on totuttu. Vanhan ryhmän hoitajien nimet kuuluu edelleen Emilion puheissa, mutta se lienee luonnollista.

Tuntuu ihan kamalalta sääliä omaa lasta.

Kun menin eilen hakemaan poikaa hoidosta, jouduin katseella etsimään häntä pihasta. Kun vihdoin huomasin hänen istuvan grillikatoksessa penkeillä olin aivan ihmeissäni. Tämän pojan luonteeseen ei kuulu rauhallinen istuminen eikä varsinkaan odottelu. Toinen juoksi sieltä kaukaa iloisesti minua kohti, tavalla, joka ei ole ollut niinkään normaalia aiemmin. Nostin hänet syliin asti ja kysyin, että miksi hän ei ole leikkimässä vaan istui yksin kauempana. "No sissi". Kuului vastaus, kuten nykyään aina kaikkeen. Sitten hän alkoi selittää kuinka oli mennyt odottamaan minua, että tulen hakemaan ja että muut lapset ovat tuhmia. Meinasin puhjeta itkuun. Ties kuinka kauan hän oli siellä odotellut! Tai sitten ylireagoin ja todellisuudessa hän istui siinä kaksi sekuntia..

Lähestyvässä vasussa näitä asioita on puitava.

Vanhasta ryhmästä siirtyneet kaverit, varsinkin yksi toinen poika on ollut ehdottomasti Emilion henkireikä. Aina aamuisin hän kovasti varmistelee, että onko tämä parhaista parhain kaveri myös tullut päiväkotiin. Ryhmä on nyt iso kooltaan, joka vaatii myös totuttelua. Dynamiikan etsimisessä menee selvästi enemmän aikaa kun pienempien lasten ryhmissä. Vasu -keskustelussa on ehdottomasti tiedusteltava enemmän asioita ja painotettava, että meidän sosiaalinen ja rämäpäinen poika on selkeästi myös herkkä. Pelkään myös sitä, että lastani on erehdytty pitämään liian omatoimisena. Tämä näkyy nopeasti juuri siinä, että hän saattaa jäädä yksin asioiden kanssa.

Eilinen vanhempainilta kuitenkin vakuutti.

Olen joka tapauksessa todella tyytyväinen hoidon tarjoamaan varhaiskasvatukseen. Päiväkodin johtajan puhe uudesta varhaiskasvatuslaista, neuvolan henkilökunnan ja psykologin info tahtoikäisistä ja oman ryhmän keskustelutuokio sisälsi paljon tärkeitä näkökulmia ja työkaluja tulevaan. Hetken nimittäin jo mietin, että olisiko toisenlainen hoitomuoto sittenkin parempi. Uskallan kuitenkin kyseenalaistaa sen, onko perhepäivähoitajilla tarjota näin valvottua ja laadukasta systeemiä. Lisäksi sellaiseen hoitomuotoon liittyy monta muuta asiaa, josta en pidä, joten vaikka tämän hetkinen tilanne säälittää niin en muuta sitä ihan kevyesti.

Loppuviikon hoitopäivä vaihtuikin mummolareissuun. Tuntuu itsestäkin jotenkin todella häiritsevältä se huojentunut olotila, mikä tuli kun hänelle kerroin, ettei huomenna tarvitse mennä tarhaan. 

Ristiriitaisin fiiliksin, Jasu

Kommentit (4)

Mia
1/4 | 

Uuteen isompaan ryhmään sopeutuminen vie aikansa. Onhan siinä useimmiten tuplasti enemmän porukkaa kuin ennen. Kuukausi on vielä lyhyt aika.
Kannattaa rohkeasti kertoa ryhmän aikuisille huolista ja lapsen tarpeista, vaikka vasussa. Varmasti löytyy hyvä ratkaisu.
Itse työskentelen pientenryhmässä ja vieläkin osa siirtyneistä käy halaamassa ja kertomassa juttuja päivittäin ulkoilun puitteissa. Siellä he kuitenkin hienosti uudessa ryhmässään pärjäävät.
Tsemppiä teille!! :)

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kiitos paljon! <3 Olet varmasti oikeassa. Äitinä ottaa niin kovin raskaasti pienen suuret huolet, jotka on ehkä helposti selvitettävissä. Aika näyttää! :)

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

tarhantäti
2/4 | 

Olen töissä pienessä päiväkodissa jossa on 1-3 vuotiaiden ryhmä ja 3-6 vuotiaiden ryhmä. Pienten ryhmä on ihana, kun lapsia on vain 12, se on aivan eri asia kuin 23, joka määrä on isoilla. Isojen puolella myös lapset osaavat olla ajoittain todella ilkeitä toisilleen, ja herkemmät jäävät helposti jalkoihin, jos eivät osaa pitää puoliaan ; joka on todellakin väärin. En usko siihen, että lasten tulisi oppia jo alle kouluikäisenä viidakon säännöt pärjätäkseen. Hoitajana pyrin aina näkemään tilanteet ja puuttumaan niihin kaikella mahdollisella tavalla, sekä määräämällä leikkiporukoita. Itselläni on myös 3 ja 5-vuotiaat lapset, ja tämä viisivuotias on todella usein leikkimässä yksin, koska ei päässyt leikkeihin mukaan. Hoitajien ammattitaito on suuressa osassa, ja se onko mahdollisuuksia jakaa pienryhmiin.. Lisäksi oikeasti meidän vanhempien pitäis enemmän vaatia pienempiä päiväkotiryhmiä, se meteli, hässäkkä ja lapsimäärä on ihan älytön. Koululaisillakin yli 20 oppilaan luokka on suuri, saati sitten päiväkoti-ikäisillä.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Puhut asiaa, arvostan kommenttiasi! :) Ainahan sitä näitä pikkuongelmia tulee eteen varmasti jatkossakin, ei auta kun olla lapsen tukena juurikin tuossa kuvailemassasi viidakossa. Niin ja vaadittava muutoksia!

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017