Kumpa olisin voinut kertoa silloiselle, sängyssä itkevälle itselleni, että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 

Siitä on nyt tasan viisi vuotta aikaa. Tällaisena toukokuisena aamuna heräsin verenvuotoon.

Tämä on ensimmäinen kevät, kun ensimmäinen ja toinenkaan keskenmeno ei käytännössä tunnu enää yhtään pahalta. Pitäisikö minun nyt tuntea syyllisyyttä tästä(kin) olotilasta, en tiedä. Hyvä, kun edes muistan, kuinka kamalalta minusta silloin tuntui. Tiedän kuitenkin, että se tunne oli luultavasti elämäni pahin. Olin saanut edellisenä päivänä sairaalasta tyhjennyslääkkeet, mutta keho alkoikin tehdä työtään itse. 

Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä?

Pari päivää ennen tuota aamua olin 12. viikolla raskaana, kun töissä ollessa housuihin ilmestyi ihan vähän verta. Soitin heti neuvolaan ja sain ajan seuraavalle päivälle ultraan. Luultavasti vuoto olisi ihan normaalia. Jotenkin kuitenkin tiesin, ettei se olisi. Toisella kertaa keskenmeno oli taas todellinen yllätys. Siitä on jo kolme vuotta aikaa. Se ei vaatinut lääkärikäyntiä. 

Olen joka vuosi näin keväisin kirjoittanut keskenmenoihin liittyvän tekstin. Se kuitenkin kosketti ja vaivasi minua pitkän aikaa. Ennen kaikkea se koskettaa monia muitakin perheitä. Uskon, että tämä on viimeinen vuosi, kun tähän aiheeseen liittyvän postauksen julkaisen. Until next time, right?

Rakkaus lapsiin tukahdutti tuskan. 

Aika teki nähtävästi tehtävänsä. Kaksi kokemusta vetää jo sen verran nöyräksi, että käytännössä ajattelen aina, että minun kohdallani keskenmeno on automatisoitu murhe ennen onnistunutta raskautta. Kyllä, ehkä hieman kyynistä. Olen silti iloinen, että tuska ja kysymykset ovat poissa. En halua enää kysyä, että miksi.

Kattava vertaistuki ja asian läpikäyminen on ollut merkittävä apu tällä matkalla. Eniten minua on auttanut selviytymään omat lapset. Heitä ei olisi nyt, jos jokin olisi mennyt toisin. Minulla on nyt kaksi tervettä lasta. Ehkä ei olisi, jos joku muu ei olisi päättänyt toisin. Kuulostaa kamalalta. Nykyinen onni ja rakkaus lapsiin on tukahduttanut tuskan heistä, joita en koskaan tavannut.

Unohtaa ei silti tarvitse, vaikka mielessä ei enää kummittele, ja pelotkin ovat unohtuneet.

Jasu

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Jasu 💋 (@elamaltakaikensainblogi) jakama julkaisu

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Keskari
1/4 | 

Tässä tulee esiin se, miten erilaisia tilanteet ovat kun keskenmenon kokenut on vielä lapseton henkilö ja kun niitä lapsia on jo. Aina lohdutukseksi mainitaan lapset. "Onneksi minulla on tämä minun esikoiseni..." on aika eri tilanne kuin "Itken yksin kotona ja Mietin miten jaksan selittää miehelleni, että ei meille ei vieläkään ole tulossa yhtään lasta. Pelkään onnistuuko tämä koskaan ja jäämme lapsettomiksi".

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Tiedän. <3 Se on juurikin noin. Minäkin olen lapsettomana itkenyt ja pelännyt, että tätäkö se sitten on.. Myöhemmin tilanne vaihtui. Olenkin niin pahoillani niiden puolesta, kenellä ei.. :(

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Kolme raskautta, yksi lapsi
2/4 | 

Tää on niin hämmentävää, miten erilailla keskenmenoihin suhtaudutaan terveydenhuollon puolella. Itse sain ensimmäisen keskenmenon nyt helmikuussa. Soitin neuvolaan vuodosta. Käskivät seurata kotona. No minä sitten seurailin töissä ollessani, kuinka se pieni elämänalku valui viemäriin. Vuodon loputtua soitin uudestaan ja aikani vonguttua sain ultran ja labrat KUUKAUDEN päähän. Toinen km tuli huhtikuussa. Se meni yhtälailla itte edestään. Töissä seuraillessa. Siitä enää mihinkään soitellutkaan. Seurasin vaan, kunnes tein negan testin ja se oli siinä.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Koin itsekin että tyyli ja suhtautuminen on aika raakaa tähän. Hoitohenkilökunnan silmissä on tapahtunut asia joka on väistämätön ja johon kiireellisyys ei tuo enää apua. Miksi kuitenkin ei huolleta psyykkistä puolta, sitä ei pidetä näissä tapahtumissa tärkeänä. :( Jos joskus voin itse vaikuttaa tähän asiaan hoitajana, niin sen teen..

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017

Instagram