Kymmenen vuotta sitten olin 20-vuotias nuori nainen, joka ei tiennyt oikeastaan mistään mitään.

Minulle annettiin silloin tehtävä, jota en olisi ottanut vastaan, jos olisin ennen ihastumistani tiennyt siitä. Nykyään, tottakai ottaisin, olenhan jo äiti. Minusta – ihan kuten kenestä tahansa – saattaa vaikka tulla leski, joten olen nanosekunnin ajatellut, millaista olisi olla äitipuoli. Taas.

Nuo vuodet kuuluvat kaiketi niihin, mistä jätän mielelläni kertomatta jälkipolville tai oikeastaan kelle tahansa. Vaan oli niillä jokin tarkoituskin; antaa oppia. Ajattelin naiivisti, ettei kumppanin lapsi muuttaisi mitään. Myöhemmin, ajattelin naiivisti, kun luulin, että pystyn unohtamaan ja sivuuttamaan kielteiset tunteeni.

Joku muu olisi varmasti onnistunut tehtävässään.

En ehkä ollut oikeasti se sellainen ilkeä äitipuoli. Vaan sellainen minusta olisi voinut ihan hyvin tulla! Olin kuitenkin etäinen ja lapsi kyllä aistii henkisesti huonon ilmapiirin. Eniten tilanteesta kärsi tietenkin muut kuin lapsi. Hän tuskin muistaa minua. Hädin tuskin minäkään häntä. Muuta, kun että hän oli ihana ja erityisen kiltti, normaali lapsi.

Minulla oli tapana viettää aikaa yksin omassa kodissa tai kavereiden kanssa aina, kun seurustelukumppanini oli vuoroviikkovanhempi. Lähdin pakoon. En ollut tukena, enkä apuna. En pystynyt. Tiesin, etten koskaan tule olemaan se ykkönen. Hän sanoi, että ymmärtäisin sitten, kun minulla joskus on lapsia. Niimpä. Ei minullekaan kukaan olee enää ehdoton ykkönen, paitsi nämä lapset. 

Tottakai nyt jälkeen päin kaikki tuo tuntuu ihan kamalalta. En minä olisi halunnut toimia tai tuntea niin. En vain sopinut siinä elämäntilanteessa vastuulliseen rooliin. Edes puolikkaana vanhempana. Vaan tuli minusta silti ihan kelpo äiti oikeana aikuisena. Elän lapsiani varten. Se on ehdottomasti minun elämäni tarkoitus.

Äitiys opettaa. Myös rakastamaan.

Eipä olisi mukavaa tietää, jos omat lapseni joskus saisi saman vastaanoton. Tiedän kuitenkin, että "ilkeitä äiti -ja isäpuolia" on tälläkin hetkellä olemassa. Vaan mikäpä minä olen tuomitsemaan. Voin kuitenkin kokemuksesta kertoa, että sellaisena oleminen on turhaa, eikä se johda mihinkään. Lapset ennen kaikkea eivät sitä ansaitse, saati ole syyllisiä.

Muistan joskus sanoneeni, että tulisin varmasti lapsen kanssa toimeen, jos hän olisi ollut edes toista sukupuolta. Aika karmeaa. Vika ei todellakaan ollut lapsessa, pelkästään minussa. En ollut valmis. Enkä todellakaan ollut valmis kohtaamaan sellaista ihmistä, joka minusta oli tulossa kaiken sen pahan olon keskellä. Kuten arvata saattaa, lähdimme nopeasti eri teille. Niin olisi kyllä varmasti käynyt muutenkin.

Toivottavasti rehellisyys palkitsee ja katumusta arvostetaan. Toivottavasti voin antaa kokemuksellani jollekin armoa (ja järkeä) omaan tilanteeseensa.

Jasu 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Jasu 💋 (@elamaltakaikensainblogi) jakama julkaisu

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017