Kyllä se siitä vielä paskaksi muuttuu! Ja niin muuttuikin, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti.

Ensimmäistä lasta odottaessa kuvitelmat tulevasta ovat mitä ovat, ainakin minulla oli. Tiesin, että joku tulee muuttumaan, mutta, että mikä? Samoin kävi nyt toisen lapsen kohdalla. Olin melkeimpä pelosta sekaisin (lähinnä sen takia mitä muilta kuulin)! Ajattelin, että vauvavuodesta kun selviää niin sitten.. Mitä? Se mikä muuttuu on tietenkin joka perheessä ihan eri käsite. "Odotahan vaan!" Kuulostaako tutulta? 

Mielestäni tuohon hieman vitsillä heitettyyn toteamukseen sisältyy sekä hyvää, että huonoa. Nyttemmin, olen jo itse jättänyt sen käyttämisen pois, vaikka se pitääkin sisällään tietynlaista realismia. On tullut olo, että miksi haluaisin maalata pahaa fiilistä uuden perheen ylle. Heitä jännittää varmasti paljon ilman minun mielipidettäni. Varsinkaan, kun en minä ole mikään sanomaan, että onko tuoreen äidin ajatukset ja odotukset naiiveja ollenkaan.

Mitä enemmän vaihdan ajatuksia lapsettomien kanssa, sitä enemmän muistiini palaa omat kuvitelmat.

Tästä ei ole montaakaan päivää aikaa, kun juttelin lapsista niitä haluavan henkilön kanssa. Hänen mielestään osa kertomistani asioista kuulosti todella oudoilta. Niin ne olisi kyllä kuulostaneet minunkin korvaani silloin 3,5 vuotta sitten. "En usko, että ainakaan meillä". "En minä ole sellainen". "Tekee vaan näin, niin kyllä se siitä". Toisaalta, ajattelin joistain asioista noin vielä ensimmäisenkin lapsen jälkeen..

Ihan kaikki muuttuu sillä hetkellä, kun naisesta tulee äiti. Varmasti myös isät pystyvät samaistumaan tähän. Olen nähnyt, kun paantunutkin uranainen jättää kaiken taakseen lapsensa vuoksi, vaikka kovasti suunnitteli muuta vielä raskausaikana. On lapsi sitten biologinen tai ei, niin sellaisen tuleminen elämään tai parisuhteen keskelle on todella järisyttävää.

Nyt vasta toisen lapsen jälkeen minulla on olo, että "tiedän mistä puhutaan".

Kenenkään tulevaa onnea ei tarvitse turhaan yrittää ampua alas. On parasta, että jokainen saa kokea ja toteuttaa omanlaista vanhemmuuttaan. Se, mikä minulla meni vikaan ei tarkoita samaa toisen äidin kohdalla. Positiivisemman esimerkin kautta naiiveja kuvitelmia voisi kuvailla myös siten, että aliarvioi äidinrakkautta. Joskus lapsettomien on vaikeaa käsittää, että miksi tytär (eli ainakin minä) kirjoittaa kolmen sivun ohjeet äidille tai mummolle (en kylläkään enää), kun jättää lapsen hoitoon. Hänhän on parhaassa tapauksessa kasvattanut jo vaikka kuinka monta lasta.

Totuus on kuitenkin se, että asiat ovat muuttuneet muutamassa kymmenessä vuodessa. Sekin on totta, etten osannut pidellä vastasyntynyttä kuopustani sylissä tai pestä lavuaarissa hänen pyllyään, vaikka vasta 2,5 vuotta sitten tein sitä viimeksi samassa sairaalassa. En myöskään enää muistanut mitään kiinteiden syöttämisestä, joten ohjeet olivat jopa minulle hyödyksi. Hoidossa oleminen voi olla lapselle ikään katsomatta stressaavaa, jolloin tutut rutiinit ja tavat tuovat oikeasti tuttua turvaa hänelle, kun joku tekeekin samanlailla kuin äiti tai isä, vaikkei he siinä fyysisesti olisikaan.

Se juju niissä aiemmin mainituissa ohjeissa oli tietenkin se äidinrakkaus. On helppoa todeta, ilman lasta, että luottaisi hänet mielellään oman äitinsä tai anoppinsa hoiviin. Ei siinä ole luottamuksesta kyse. Joidenkin äitien kohdalla side lapseen on todella luja. Äitiyden identiteetistä ei pääse irti ja silloin on tehtävä mitä tahansa, että äitiyden huolet helpottaa. Olen voinut jättää esikoisen aika huoletta hoitoon jo varhain, mutta kuopusta en. Äidit näkevät ja tuntevat kyllä nämä jutut. Mikään ei ole niin inhottava ja puristava tunne, kun se, että onko vauvalla nyt kaikki hyvin. Mikäli se vaatii sen kilometrin mittaisen listan laatimisen, ilman, että edes tietää noudattaako isovanhempi neuvoja niin se vain on tehtävä. 

Lapsi sitoo yhteen, mutta kyllä se hetkellisesti myös erottaa.

Sitten päästäänkin parisuhteeseen. On se hyvä, että me avioiduimme ennen lasta, koska se olisi saattanut myöhemmin jäädä tekemättä. No vitsi, vitsi. Itsehän siis aivan pelästyin sitä tunnetta esikoisen äitinä mikä minut sairaalassa valtasi. Tunsin ihan konkreettisesti, että kaksikosta tuli kolmikko, eikä se silloin tuntunut yhtään kivalta. En olisi voinut kuvitellakaan, että voisin ajatella noin. En usko, että monikaan ajattelee loppuun asti sitä, että vaikka itse vauva ei välttämättä sitä omaa perhettä saisi myllättyä, niin vanhemmuuden tunteet tekee sen viimeistään. Eikä se ole sen kummempaa toisaalta. 

Ennen lasta saattaa ajatella, ettei tunteet muutu puolisoa kohtaan tai, että varsinkaan ero ei kosketa meitä ikinä. On kuitenkin täysin mahdollista, että tuntemasi henkilö eli sinä itse on lopullisesti jotain ihan muuta lapsen saamisen jälkeen, kuin sitä ennen. Sama koskee puolisoa. Jos ajattelit, että hän jos joku on osallistuva superisä eikä niin tapahdukaan, niin perhe-elämä voi olla todella erilaista, kun mitä odotti. Nyt en siis puhu omakohtaisesta kokemuksesta, mutta olen nähnyt, kuinka se voi hajottaa kaiken.

Kun laiva uppoaa, menetkö pelastusveneeseen puolison vai lasten kanssa?

Kun on rakastanut vain vanhempiaan, toista aikuista tai perheenjäseniksi luettuja lemmikkejään, niin on älyttömän vaikeaa kuvitella miltä rakkaus lapseen tuntuu. Jos meidän perhe olisi ollut Titanicilla, niin olisinko sanonut lapsilleni, että odottelevat siinä kannella kaikessa rauhassa, kun me isän kanssa mennään pelastusveneeseen. Mielestäni tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka parisuhde muuttuu jälkikasvun myötä. Vaikka arjessa ei ole kyse näin dramaattisista päätöksistä, niin ainakin omia ajatuksia tämä uusi tärkeysjärjestys hieman ohjailee. Ai hieman!?

Olen silti onnellisessa asemassa, koska meillä puoliso on antanut minun laittaa lapset etusijalle. Ilman kiukutteluita hän on luopunut paljosta. Toisaalta, hän myös ymmärtää, että tämä on vain väliaikaista. Joku toinen ei välttämättä olisi jaksanut jäädä odottelemaan. Olisinko ikinä uskaltanut lähteä kulkemaan tätä perheellisen tietä, jos olisin tiennyt tämän kaiken etukäteen? Toisaalta, suren välillä niitä, jotka empivät sinne suuntaan menemistä vain siksi, että luulevat tietävänsä jotain. Tässä kohtaa en tietenkään tarkoita vapaaehtoisesti lapsettomia ja annan myös täyden sympatiani niille, jotka eivät tahtomattaan pääse toivomalleen tielle.

Kakanhajuisesta arjestamme tuli kuitenkin elämäni parasta aikaa! 

Äitiyden puolesta, Jasu

Elämäni uusimmat juonenkäänteet aina tuoreeltaan Instassa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017

Instagram