Kirjoitukset avainsanalla bloggaus

Niin hassulta kun se kuulostaakin niin minun matkani kohti äitiyttä alkoi juurikin ruudun kautta seuraamalla jonkun toisen äidin matkaa, joka bloggasi kokemuksistaan.

Tästä on nyt noin 4,5 vuotta aikaa kun aloin töissä googlettelemaan raskausoireita. Aika pian aiheeseen liittyvät hakusanat vei minut keskustelupalstojen lisäksi erilaisten blogien sivuille. Raskauteen liittyvät postaukset sai minut todella koukuttumaan. Eräs jo lopettanut bloggari oli raskautunut hieman minua aiemmin ja muistaakseni yllätyksenä (jos nyt näin voi edes sanoa) asia oli heillekin tullut. Aloinkin kahlaamaan hänen postauksiaan läpi. Hänen oudot olotilat ja väsymys paljastui pian joksikin ihan muuksi. Paljastuuko minunkin? Enhän tuolloin vielä ollut edes niin pitkällä, että olisin voinut tehdä testiä varmistaakseni asiaa. Pystyin vain jatkaa arvailua ja lukemista muiden tilanteista.

Eräästäkin blogista tuli tosi tärkeä. Se oli kuin hyvä kirja, johon uppoutua.

Sitten alkoi ensimmäiset huolet ja ongelmat. Halusin löytää kokemuksia esimerkiksi varhaisultrasta ja myöhemmin keskenmenosta. Kaikkeen löytyi tarinoita. Ja ihan oikeita ihmisiä niiden takaa. Raskauteen ja äitiyteen liittyvien postausten löytäminen auttoi jaksamaan, koska oli jotain mihin samaistua. Sitähän ne on vielä tänäkin päivänä! Olin niihin aikoihin ensimmäisiä kaveripiiristäni, joka lapsen olisi saanut, joten jostain oli saatava vastauksia kysymyksiin. Harvemmin minä mitään kommentoin, kuten en nykyäänkään. Nyt tässä ajassa on kunnia seurata niiden blogien somekanavia, joiden iloissa ja suruissa sitä itsekin on kulkenut joskus mukana. Mahtaakohan joku ajatella samoin omasta bloggaamisestani?

Kun synnytys läheni niin suklaan lisäksi myös blogien ahmiminen lisääntyi.

Synnytyskertomukset. Niitä riitti, ja hyvä niin. Ajatella, että nyt minullakin on kirjoitettuna kaksi kokemusta jollekin toiselle luettavaksi. Esikoisen aikoihin sain lisää uutta luettavaa sitä mukaan mikä sattui mieltä askarruttamaan. Lähes jokaisesta raskauden tuomasta huolesta jollakin oli olemassa kokemus. Muistan kun päädyin parillekin sivustolle, jossa äidit kirjoitti tyttäriensä erityisyydestä tai muusta erityispiirteestä. Tunsin kiitollisuutta siitä, että he olivat avoimesti halunneet jakaa tarinansa. Tiesin tietenkin, ettei toisten ihmisten nettiin kirjoitetut mittaustulokset rakenneultrasta tai verikoearvot ole millään tapaa verrattavissa, mutta jollain hassulla tapaa en halunnut olla yksin omien pelkojeni kanssa. 

Blogit ovat avanneet ainakin itselleni tärkeän väylän äitiyden maailmaan.

Tälläkin hetkellä varmaan kolmannes naisista keiden kanssa olen joko oikeasti ystävystynyt tai vaihdan muuten päivittäin ajatuksia on tullut elämääni nimenomaan sähköisen portin kautta. Siinä missä etsin ohjetta ompelutöihini tai kokemuksia jostakin tuotteesta niin samanlailla koen saavani apua uhmaikäisen kanssa tarpomiseen blogikollegoiltani sekä tietenkin lukijoilta. Sitä mukaa kun oma elämä menee eteenpäin niin myös lukeminen vaihtuu. Toki ne muutamat timantit pysyy lukulistalla siitä huolimatta. Koen, että ilman blogeja tai somea olisi ollut aika mahdotonta tutustua edes pintapuolisesti moniin sellaisiin ihmisiin, jotka jakaa kanssani saman elämäntilanteen yli maantieteellisten rajojen. Toivonkin todella, että joku on saanut myös minun teksteistä sellaista kaivattua vertaistukea.

Kerro mitä sinä olet saanut elämääsi blogeista? Eihän sekään ole yhtään tavatonta, että seuraa blogia, joka on hyvällä tavalla kaukana siitä omasta elämästä. 

Raapustellen, Jasu 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaksi vuotta bloggaamista takana ja melkein vuosi siitä kun Vauva.fi:stä tuli silloisen pikkublogini koti. Olen saanut bloggaamiselta kaikkea sellaista mitä ei olisi voinut arvata etukäteen. Ennen kaikkea olen saanut uusia ihmisiä elämääni.

Tuntui todella liikuttavalta kun selvitin taannoin Instan kautta onko kukaan seurannut blogiani alusta alkaen ja muutama tosiaan oli! Blogini syntyi tavallaan sattuman kautta. Olin päättänyt, että mikäli pääsen opiskelemaan sairaanhoitajaksi niin alan kirjoittaa sen tuomista iloista ja haasteista perheellisen näkökulmasta. Tänään tasan kaksi vuotta sitten kirjauduin Opintopolkuun, jossa luki isoin kirjaimin "hyväksytty" ensimmäisen hakutoiveeni kohdalla. Meinasin pyörtyä samalla kun syke jyskytti. Kävin järjestelmässä valehtelematta varmaan viisi kertaa sen päivän aikana etten vain ollut lukenut väärin. Se ei olisi ollut mitenkään yllätys.

Ruoanlaitto ja ravitsemusasiat ovat olleet mielenkiintona jo tovin näkyen myös teksteissä.

Bloggaaminen oli tuttua jo muutamien vuosien takaa ja etsin itsekin samanaiheista luettavaa tuloksetta, kun mistä aloitin kirjoittamaan. Kaksi vuotta sitten meidän elämässä tapahtui ihan kamalasti, joten kirjoitettavaa riitti! Me olimme kuukautta ennen myyneet vähän niin kuin vanhingossa meidän talomme ja mies oli käynyt Joensuussa työhaastattelussa. Kaikki se sai jäädä, koska jäisimme sittenkin kotipaikkakunnalle. Siitä kaikesta seurasi aika mielenkiintoiset pari kuukautta, johon kuului esimerkiksi asunnottomuutta. Perheemme ja varsinkin lasten kuviot ovat olleet nyttemmin näkyvillä enemmän kuin opintoni, mutta siellä se punainen lanka silti kulkee ja aina välillä vilahtelee.

Perinteinen epäonnistunut perheselfie muuttokaaoksen keskeltä.

Vuosi sitten alkoi taas tapahtua. Raskausuutiset ja odotettu ulkomaanmatka huipentui siihen kun blogiosoite muuttui. Tapahtui todella se mistä vain osasin haaveilla. Blogit ovat olleet itselleni todella tärkeä ajanviettopaikka ja tietolähde. Eniten olen kuluttanut blogeja raskausaikoina ja hääjärjestelyiden aikaan. Myös kaikki ekoilu -ja käsityöblogit ovat saaneet minusta lukijansa. Omassa blogissani olen antanut sekä hyvien että huonojen hetkien näkyä. On tietenkin selvää, ettei kaikki asiat kuitenkaan tännekään kuulu. Onhan meillä jokaisella asioita, joista keskustellaan vain tiettyjen ihmisten kanssa jos niidenkään. Toisaalta taas bloggauksen suola on se, että uskaltaa antaa äänensä jollekin vaikealle, mutta yleiselle asialle.

Postauksessa käytetyt kuvat on otettu niihin aikoihin kun aloin elämästämme raportoimaan. Juttua tulee riittämään jatkossakin ja olisi kiva tietää, että mistä haluaisit minun kirjoittavan lisää? Ainakin mielenkiintoisia paljastuksia on luvassa.

Bloggaillen, Jasu

PS. Syndearvonta Instassa!

Kommentit (3)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Facebookilla on tapana ilmoittaa muistoista vuosien varrelta. Kyseisten muistutusten kautta tunnen kiitollisuutta joka päivä. Mitä elämääni on kuulunut viimeisen viiden vuoden aikana?

Viisi vuotta sitten elimme vuotta 2013. Kevät oli jo pitkällä ja olimme tehneet kaupat uudesta omakotitalosta. Se oli juuri lopputarkastettu ja me jatkettiin siitä mihin sen rakentajat jäivät. Teimme vielä sisätiloissa suuria muutoksia pintoihin ja hankimme paljon uusia huonekaluja. Se oli meidän ensimmäinen yhteinen koti, johon muutimme miehen pienestä kaupunkikaksiosta. Meidän kolme pientä koiraa sai jopa oman huoneen. Kasvatin vielä silloin koiria, joten niiden omat tilat olivat perusteltuja kennelin pentujen vuoksi. Myöhemmin samana vuonna hankimme vielä neljännen, ison koiran, joka oli oma unelmani jo vuosien takaa. Elämääni kuului tuolloin myös aktiivinen saliharrastus, koska olin valmennuksen alla tulevien fitnesskisojen vuoksi.

Kerrostalon kasvattina olen aina haaveillut omakotitalossa asumisesta.

Sen vuoden lopussa minua odotti vielä suuri yllätys. Lähdimme vastaanottamaan uutta vuotta Ylläkselle. Minulla ei ollut aavistustakaan, että mieheni aikoo kosia minua. Ja niin siinä kävi, että paluumatkalla kotiin oli jo hääpäiväkin sovittu noin puolentoista vuoden päähän. Se oli ehkä yksi elämäni onnellisimmista vuosista. Toinenkin haaveeni siis toteutui, koska minusta tulisi rouva. Emmekä osanneet arvata, että noin kolmen kuukauden kuluttua olisin raskaana. Se oli jotain mitä olin toivonut jo teiniajoista saakka. Elämässäni mikään ei ole ollut yksinkertaista, mutta en silti olisi arvannut, että tälläkin tiellä tulen kokemaan vastoinkäymisiä. Kesästä 2014 tuli raskas kun turvallisille viikoille edennyt raskaus meni kesken. Sitä ennen kävi muutakin ikävää ja päätimme lähteä nollaamaan tilannetta Meksikoon eli paikkaan, jossa olen aina halunnut käydä. 

Syksyn tullen mieli kirkastui kun tein positiivisen raskaustestin. 

Keväällä 2015 menimme naimisiin ja siitä kuukauden päästä syntyi esikoisemme. Minusta tuli äiti! Haaveistani suurin oli nyt totta. Äitiyslomalla päätin, että en aio enää mennä takaisin töihin omalle alalleni. Olin jo parisen vuotta hakenut kouluun sairaanhoitajan opintojen pariin tuloksetta. Kipinä alasta muotoutui aikanaan kun asuin Helsingissä Kätilöopiston läheisyydessä, siitä se ajatus sitten lähti ilman, että kuitenkaan toteutin sitä silloin. Nyt vuosia myöhemmin aioin hakeutua alalle tavalla tai toisella ja pääsinkin opiskelemaan lähihoitajaksi. Tuolloin elimme vuotta 2016 ja pistimme myös talomme myyntiin uusien suunnitelmien alta. Uuden talon hankkiminen sekä toiselle paikkakunnalle muutto kuitenkin kariutui, koska yllätykseksi pääsin opiskelemaan toivomalleni linjalle sairaanhoitajaksi.

Mieheni alkoi myös toteuttaa haudattuja haaveitaan ja aloitti insinööriopinnot.

Muistan kun kirjoitin itselleni kirjeen parikymppisenä. Siinä luettelin missä elämäntilanteessa toivoisin olevani viiden ja kymmenen vuoden kuluttua. Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut, että siihen päästään näin nopeasti. Tie on kuitenkin tuntunut todella pitkältä. Joulukuussa 2017 sain kokea äitiyden onnea uudestaan kun toinen poikamme syntyi. Tänä vuonna pääsen vielä juhlimaan 30-vuotista elämääni ystävien kesken. Kyseisten synttärijuhlien järjestämiseen tulen todella panostamaan. Ei voi kun ihmetellä, että mitä kaikkea olen saanut viidessä vuodessa! Ja mitä kaikkea seuraavat viisi vuotta tuovat mukanaan? Toivottavasti sellaista ihan tavallista ja onnellista arkea.

En ole koskaan unelmoinut maineesta ja mammonasta. En edes hienosta urasta vaan yksinkertaisista asioista, joita voi loppujen lopuksi olla vaikeaa saavuttaa. Sattumien kautta sain kuitenkin elämältäni kaiken.

Silti edelleen haaveillen, Jasu

Insta & Face

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kiusaaminen on asia josta ei koskaan puhuta liikaa. Valitettavasti myös minun on nyt avauduttava asiasta. 

Juttelin taannoin erään bloggaajan kanssa, kun olimme molemmat saaneet sattumalta samana päivänä ikäviä kommentteja kirjoituksiimme. Vaikka en halua, että ketään satutettaisiin niin jotenkin itselleni tuli parempi olo sen johdosta etten ole yksin. Onneksi – jos näin voi edes todeta – on olemassa muita joiden kanssa purkaa tätä aihetta. Kenelläkään ei ole oikeutta pilata toisen päivää, silloin pitää olla hiljaa jos ei ole hyvää sanottavaa. Kenenkään ei tarvitse "kestää" arvostelua.

Blogien anonyymit arvostelijat ovat omasta mielestäni ihan samaa kastia kuin omalla nimellään nälvivät henkilöt. Kirjoitukset ja sanat sattuu ihan yhtälailla on hänellä sitten kasvot tai ei. Ilmiö on kuitenkin ihan tuttu työ -ja koulumaailmasta eli bloggarit saavat vain osansa. Ja joskus sitä kuraa muuten tulee niskaan ja paljon! Eniten minua ihmetyttää, että miksi? Vastaukseksi ei tietenkään käy se, että "mitäs bloggaat sitten". Herää ajatus, että haukkuuko nämä tyypit aina kaikki vastaantulijansa?

Jokainen voi kokeilla millaista on avata elämänsä saloja tai toimintatapoja julkisesti.

Järjestäen ongelmana on se, että luetaan pelkkä otsikko ja sen perusteella puhutaan. Jos lukija olisi esimerkiksi seurannut minun blogiani ihan alusta asti tai tutkisi elämääni enemmän myös Instagramin kautta niin moni möly olisi saattanut jäädä mahaan. Meidän tasavallan presidenttiämme siteeraten: "Halu ymmärtää väärin on suurempi kuin halu ymmärtää", hän totesi taannoin puheessaan. Kun painaa toista ihmistä alas ja potkii jo maassa makaavaa niin bloggari tuskin on se kenellä on ongelma. 

Itse tiedän maailmasta paljon pahempiakin asioita, joita voisi päivitellä, mutta niihin harvemmin kuuluu bloggaajien omasta ja tavallisesta elämästä kerrotut asiat (tai tekstin kirjoitusvirheet). Oliko se niin, että mielipiteistä ei voi kiistellä? Ennen kaikkea toisen tapa toimia ei ole sinulta pois. Ymmärrän myös sen, että joskus tarvitaan ravistelua ja paskamyrskyn aikaansaaminen on perusteltua. Niin saadaan joskus hyvää aikaan, kuten nämä kampanjat seksuaalisesta ahdistelusta.

Ennen kuin kommentoit ikävästi, käännä kateus ja paha olo oppimistilanteeksi itsellesi.

Olen itse ollut joskus koulukiusaaja, ennen kuin minusta tuli koulukiusattu. Olen jo vuosien ajan halunnut toimia muita kohtaan niin kuin odotan heidän toimivan minua kohtaan. Kerran kun lähdin sairaalan pihasta pois niin jouduin peruuttelemaan autoa huolimattomasti moneen otteeseen parkkiruudusta. Pihalla oli ensihoitaja, joka nauroi minulle päätään pyöritellen. Olisiko hän toiminut niin jos olisi tiennyt minkälaisia uutisia olin juuri saanut? Tällä tarkoitan, että ikävä kommentti blogiin tai someen voi myös tulla huonoon aikaan.

Eilen kun hain lasta päiväkodista niin edessäni ajoi autokoulun auto. Se jäi kauas risteyksestä eikä nähnyt tulevia autoja. Kun he viimein pääsi hieman lähemmäs ja olisi jatkanut matkaa niin auto sammui. Olisin voinut nauraa ja pyöritellä päätäni, koska näin kuinka nuori tyttö vilkuili minua taustapeilistä. Olin rauhallinen ja toivottavasti kasvoni viestitti ymmärrystä hymyn kera. Väistämättä tulee siis mieleen, että millaisia ihmisiä ne kamalat kommentoijat ovat tosielämässä? Meille bloggaajille tämä kirjoittaminen kuitenkin on sitä tosielämää.

Kiusaamista ei koskaan oikeuta mikään ja oman asiansa voi aina esittää myös fiksusti jos niin on pakko päästä tekemään.

Tuohtunein terveisin, Jasu

Insta & Face

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kerroit olleesi joskus koulukiusaaja, valitettavasti minulta ei löydy minkäänlaista empatiaa teitä kohtaan.
Kuinka monelle sinä aiheutit pahaa oloa ja surua, ehkä jopa ikuisia arpia, kun kiusasit heitä? Ja nyt itket itse kokemaasi kiusaamista. Karma is a bitch.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Omaa tekstiäni siteeraten, mikäli ei ole mitään hyvää sanottavaa niin pysy vaiti. Kommentissasi kiteytyy tekstin suuri pointti: luetaan ja ymmärretään kuinka halutaan. Ei nimittäin pysty puhumaan monikossa, että olisin kiusannut "heitä". Et valitettavasti ole se joka pystyy tuomaroimaan tapausta jonka koin, että se siitä, kenellä ne arvet on ja kuka on jo saanut opetuksen silmä silmästä -tyylisesti. Maailma ei muutu tämän suhteen tuollaisella ahdasmielisellä asenteella.. Tällaisella kommentilla myös sinä olet kiusaaja, siltikään en toivo että karma kostaa sitä sinulle?

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Blogiarkisto

2019
2018
2017