Kirjoitukset avainsanalla sektio

Esikoisen kohdalla luulin, että samalla kuin lapsi syntyy niin minusta syntyy äiti. Minulla on aina ollut selkeä visio siitä, että millainen äiti minusta tulisi, vaan eipä tullut. 

Yksi ahdistavimmista kokemuksistani elämässä on ollut se hetki kun esikoistani näytettiin minulle sektion jälkeen, enkä tuntenut häntä kohtaan yhtään mitään. Ensimmäisinä päivinä vauvan äitinä tunsin, että minua revitään väkisin suuntaan, johon en halunnutkaan kulkea. Vähintään se kasvava rako tuoretta aviomiestä kohtaan tuntui niin väärältä. Ajattelin pitkän aikaa, että nämä ovat asioita mistä pitää vaieta, koska tämä ei ole normaalia. En selkeästi ollutkaan äitimateriaalia ja kiintymyssuhde vauvaan takkuili useamman kuukauden ajan. Arjessa koin pitkän aikaa, että epäonnistun jatkuvasti kaikessa mitä teen. Ensin olen kelvoton synnyttämään ja sitten olen kelvoton myös vanhempana? Minulla oli siis kasvukipuja. Onneksi äidiksi ei tarvitse syntyä, koska äidiksi voi myös kasvaa.

Miksi en heti osannut olla äiti?

Kuukausien saatossa asiat kuitenkin muuttuivat. Lapsen saaminen sattui vain olemaan suuri muutos juuri minun elämässäni ja epäilen, että äitiyden alkutaipaleeseeni liittyi jonkin asteinen raskauden jälkeinen masennus. Muutoksen suuruus yllätti ja siksi tarvitsin vain lisää aikaa uuden elämäntehtäväni sisäistämiseen. Kyllä se silti aika surkealta tuntui. Vanhemmaksi tuleminen haastaa oman identiteetin, se tuo menneisyyden kokemukset nykyhetkeen ja muuttaa totutun elämänrytmin. Kaikki alkoi kuitenkin tuntua luontevalta ja rakkaus omaa lasta kohtaan oli jotain niin ainutlaatuista, että ruoskin itseäni edelleen siitä kuinka en voinut tuntea sitä heti leikkaussalista lähtien. Onko vanhin lapseni nyt jäänyt jostain paitsi?

Vihdoin tunnen olevani äiti, hyvä äiti!

Äitiyden ja ylipäätään vanhemmuuden tehtäviin on kamalan vaikeaa valmistautua etukäteen, vaikka olisikin todennut olevansa valmis perheen perustamiseen ja lapsi olisi huolella harkittu ja hankittu. Ennen kuin minusta tuli äiti toistamiseen niin olin hieman huolissani, että kuinka tässä nyt tällä kertaa kävisi. Olen kuitenkin viimeisten vuosien aikana päässyt juttelemaan useamman äidin kanssa samoista tuntemuksista, jotka ovat itseäni vainonneet. En olekaan omituinen, vääränlainen tai ennen kaikkea huono äiti. Ja mikä parasta, se visio omasta äitiydestäni, joka kuvitelmieni tasolla oli muotoutunut jo teiniaikojen ensimmäisestä vauvakuumeesta alkaen on nyt muuttunut todeksi. Vaikkakin melkein jokainen päivä äitinä laittaa vieläkin miettimään, että teenkö nyt oikein vai en.

Uskon, että äitiys on minun elämäntarkoitukseni.

Täytyykin todeta, että nyt kuopuksen syntymän jälkeen minun on ollut helppoa olla äiti. Se oli asia, mikä oli jo valmiina minussa. Tiesin esimerkiksi, että miltä äidinrakkaus tuntuu ja sehän tuntui, heti alusta asti. Tällä kertaa se on tuntunut sen verran vahvasti, ettei minkäänlaista - edes päivän mittaista - baby bluesia ole ollut havaittavissa. Olen pystynyt mukautumaan täysin siihen mitä vaativa vauvani tarvitsee ja tunnen sen olevan täysin tämän äitiyden kasvuprosessin ansiota. Osaan nyt olla mitä parhain äiti kuopukselle, joka on kovin erilainen lapsi isoveljeensä verraten. Siksi tuntuukin uskomattomalta ajatella, että esikoista oltiin siunattu helpon vauvan leimalla, joka luultavasti helpotti minun jo valmiiksi vaikeasti alkanutta matkaa. Siltikään, tuskin tässä tehtävässä koskaan kasvaa tarpeeksi valmiiksi. Ehkäpä tämä on matka, jolle ei ole määränpäätä.

Oma kokemukseni onnellisuudesta tosiaan muuttui. Vaikka se alussa romahti niin myöhemmin se kasvoi pisteeseen, josta ei ole paluuta.

Yhdenlainen äiti, Jasu

Tykkäätkö jo Facebookissa? Seuraa myös Instassa!

Kommentit (4)

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Samaa mietin. Koska väistämättä sitä on jo alitajuntaisesti varmaan elänyt ja käyttäytynyt jotenkin eri tavalla. No jaa, en silti usko että kummankaan vauvoilla on ollut äidin läsnäolosta puutetta, koska halusta se ei ainakaan ole ollut kiinni. <3

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Halo life
Liittynyt27.2.2018
2/4 | 

Minulla oli meidän keskimmäisen lapsen kohdalla sama ”ongelma”. En tiedä oliko tässä osana epäonnistunut sektio vai mikä, mutta kiintymyssuhteen luominen oli todella haastavaa. Nyt se kalvaa mieltä kuopuksen syntymän jälkeen, koska häneen löysin heti yhteyden. Pelkään huomaako keskimmäinen joskus tämän. Ja miten se vaikuttaa. Sillä rakastan häntä kuitenkin ylikaiken. Ja nyt kuitenkin osaan olla hänen äiti. Tai ainakin yritän olla...

www.koivulanemanta.fi
Koivulan emäntä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Terkut täältä sängynpohjalta! Täällä me ollaan pienen pojan kanssa pesitty siitä lähtien kun päästiin sairaalasta kotiin. 

Niin, käytännössä olen maannut jo parisen viikkoa pedissä. Toisaalta se ei ole haitannut, koska olen saanut tutustua poikaan rauhassa ja mies on ollut kotona pyörittämässä arkea taaperon kanssa. Käytännössä minulla ei kuitenkaan ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin parannella tällä tavalla. Alhainen verenpaine ja hemoglobiini laittoi minut pyörtyilemään sairaalassa ja sen sorttista oloa tuntuu välillä vieläkin kotona. En ole siis pystynyt kävelemään kunnolla (joskus vain seinistä tukea ottaen), istuminen alkaa jo onnistua pikkuhiljaa (myös autossa) ja seisaallaan olo on vain aamusta ja illasta mahdollista, mutta maksimissaan parin tunnin ajan. 

Yllätyin siis todella siitä, että kuinka tämä alatiesynnytyksen jälkeinen toipuminen on vienyt aikaa ja tuottanut tuskaa! 

Toki asiaan voi vaikuttaa sekin, että vauvan imukupilla avustettu synnytys oli hieman raju ja sain 2. asteen repeämät episiotomian lisäksi. Kätilö laski, että alapäähäni tuli yhteensä ainakin parikymmentä tikkiä, niitä on sisällä kudoksissa, sekä ihon pinnalla. Eikä edellämainittukaan ole enää vähään aikaan ollut se ongelma. Turvotuskin laski viikossa. Kivut ovat pahimmat lantiossa ja sen luissa. Tunnen kovaa lamauttavaa painetta varsinkin seisoessa, jonka vuoksi otan kellontarkasti aika jytkyn annoksen lääkkeitä. Tuntuu, että ristiluu, häntäluu ja istuinluut on murjottu rikki. Tämän vuoksi myös makuullaolo oli aluksi mahdotonta eli käytännössä en voinut olla missään asennossa ilman kipuja (päälläseisontaa kun en kokeillut).

Sektion jälkeen olin kipeä viikkoja, jopa kuukausia, mutta en minä kodin seinien sisälle jäänyt vangiksi!

Muistan hyvinkin tarkasti sen kuinka kipeä olin sektion jälkeen. Se oli jo sairaalassa aivan jäätävää, puhumattakaan automatkasta kotiin ja sen jälkeen kotona olemista. Mutta missään vaiheessa en maannut sängyssä. Itseasiassa makuulla, varsinkin kyljellään olo oli todella tuskallista. Pystyin kuitenkin käymään kaupoilla ja nukkumaan hyvin. Ennen kaikkea pystyin istumaan, joka on yllättävän tärkeää jos ajattelee tavallista elämää. Myös imettäminen onnistui tästä syystä missä vain. Toki söin silloinkin samanlaista settiä särky -ja tulehduskipulääkkeitä kuin nyt mutta olin heti arjessa kiinni. Viimeksi sektiohaava asetti paljon rajoja muun muassa pukeutumisessa. Jaksan ihmetellä, että missä se mainostettu nopeampi ja helpompi toipuminen luuraa, jonka pitäisi alatiesynnytyksessä olla todennäköisempi.

Vanhoja kuvia katsellessani mietin, että noinkohan se sektiosta palautuminen oli sittenkään niin paha juttu, vaikka nimenomaan siitä olen jaksanut kaikille aina manata?

Ei hyvää ilman huonoa, Jasu

Kommentit (12)

Lurre
1/12 | 

Noihin taitaa liittyä niin paljon asioita, palautumiseen, että vaikea sanoa :) Toki ihan varmasti repeämät ja imukupit yms vaikuttaa asiaan. Itsellä on kaksi alatiesynnytystä takana, ja niissäkin olot oli aivan erilaiset. Oonkin kirjoitellut niistä http://iloaeloa.blogspot.fi/2017/11/omien-synnytysteni-erot.html

Eli lähinnä se, että ekassa "piti" ponnistaa kovesti -> heikko olo pitkään, pimppa arka jne. Lempeä ponnistus tokassa-> ei lainkaan kipuja tai heikotusta tai mitään, vaan ihan huippu olo koko ajan. 

Mutta toki kaikki ihmiset ja synnytykset on aivan erilaisia, mutta nää on mielenkiintoisia juttuja kyllä! :) 

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kiitos tekstistäsi! Aivan ihana oli lukea kokemuksiasi ja allekirjoitan nimenomaan sen että tuntuu kuin koko keho valuisi lantion läpi ulos kun yrität seistä ja kävellä! Itse näköjään koen kaiken aina vaikeimman kautta. ;)

Onko sinulla muuten somekanavia?

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
2/12 | 

Mulla on takana kaksi alatiesynnytystä, ekassa ponnistusvaihe 10 min ja toisessa 1 min. Noihin repeämiin en osaa samaistua mutta lantiotuntemuksiin kyllä ainakin jollain tasolla!
Ensimmäisen synnytyksen jälkeen pääsin heti parin päivän jälkeen pienelle vaunulenkille mutta jälkimmäinen 10 kk sitten olikin oma lukunsa. Ponnistaa en ehtinyt oikeastaan ollenkaan ja alkuun tuntui vähän hankalaa istumista lukuun ottamatta että toipuminen lähti nopeasti käyntiin.
Tämä osoittautui harhaluuloksi heti kun aloin olla enemmän jalkeilla. Tuolloin alkoivat viiltävä kipu ja paine lantion luissa sekä ikään kuin lantion "sisällä". Kipu vei melkein jalat alta. Edelleen noita tuntemuksia on kovan rasituksen jälkeen joskus. Näköjään toisesta synnytyksestä toipuminen ei mun kohdalla ollutkaan enää niin nopeaa.
Itselläni ihan ehdoton noihin kipuihin on ollut belly binder -tukivyö. Onko sulla ollut tuo käytössä? Jos ei niin kokeile ihmeessä 😊

Tsemppiä toipumiseen ja onnea aivan ihanasta vauvasta!

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kiitos kommentista! :) Olenkin saanut nyt huomata että yllättävän monella on ollut tätä samaa, mutta en tiennyt siitä ennakkoon ollenkaan! :D

Tiedän kyseisen vyön mutta jotenkin olen aikaansaamaton sen suhteen.. Se kyllä voisi kuroa tätä pömppistäkin pois!

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
3/12 | 

Minullakin kesti alatiesynnytyksestä toipuminen kuukausia, pystyin vain makaamaan. Oli repeämiä ja episiotomia tehty. Kipulääkkeillä hetken kestin jalkeilla. Istumaan en kyennyt kuukausiin. Kyllä se lapsivuodeaika on hyvä käsite. Synnyttänyt nainenhan on sama kuin olisi läpikäynyt ison leikkauksen. Kuka sellaisen jälkeen lähtee mihinkään hillumaan. Paras hyväksyä että hiljalleen ne korjaantumiset tapahtuu. Tuli mieleen, että neuvolan synnytysvalmennuksessakin voitais hieman realistisemmin puhua näistä synnytyksen aiheuttamista repeämistä, episiotomiasta, jälkivuodosta, kivuliaasta paranemisesta ym, jotta niille miehillekin tulis jonkinlainen ymmärrys, ettei repeytyneellä vaginalla kovin pian seksiä harrasteta.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kiitos kommentista! Ikävä kuulla sinunkin hitaasta toipumisesta. Ja hui kamala jos joudun tässä uudessa arjessa pärjäämään kuukausia näiden kipujen kanssa (kunhan mies lähtee töihin).. :(

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
4/12 | 

Minulla on takana kolme alatiesynnytystä. Eka raskauden aikana ei oikeastaan tullut harjoitussupistuksia lainkaan ja synnytys alkoi lapsiveden menolla, supistuksissa ei ollut lainkaan voimaa vaan laitettiin tippa ja myöhemmin puhkottiin kalvot kunnolla. Oli epiduraalia ja kaikkea muutakin kivunlievitystä sitä ennen, mistään ei apua, tehtiin episotomia (jopa 1tikki/kerros). Olo oli ainakin 3-4 kuukautta todella kipeä, varsinkin se episiotomia-haavan kohta (vaivaa vieläkin, vaikka tästä on jo 22v). Toinen raskaus taas ok, mutta tällä kertaa oli harjoitussupistuksia, taas alkoi synnytys lapsivedellä, ei tarvittu kuin ilokaasua synnytyksessä, ei repeämiä eikä viiltoja, toipuminen max2kk. Kolmas raskaus oli oikeastaan yhtä supistelemista ihan alusta asti, synnytys (13v ensimmäisen jälkeen) todella nopea, ei ehtinyt ottamaan kipulääkkeitäkään, eikä tullut repeämiä tms. Istumaan pystyi kunnolla melkein heti synnyksen jälkeen ja olo oli väsymystä lukuunottamatta  hyvä heti.  Eli ainakin minun kohdallani jälkitila on aika hyvin kytköksissä itse synnytystapahtumaan. Puoli vuotta viimeisen synnytyksen jälkeen minulta poistettiin sappi ja vaikka siinä tulee vain ne viisi pientä haavaa niin se leikkauksen jälkeinen olo oli aivan järkyttävä monta viikkoa kun imetin vielä ja lapsi painoikin vielä niin paljon etten edes saanut nostaa häntä (jonka kuitenkin tein sillä seurauksella että yksi tikki repesi). Voin vain kuvitella mikä olo olisi ollut jos olisi jouduttu sektio tekemään...

Doris/Unelmalandia
5/12 | 

Hei ja tsemppiä toipumiseen! Mulla kesti kans todella kauan epparista toipuminen ja edelleen kahden vuoden jälkeen tiedän missä kohtaa epparin viilto on. Itsellä ponnistusvaihe kesti vajaa 2h ja ylipäätään toipuminen "helpoksi vaihtoehdoksi mainostetusta" alatiesynnytyksestä oli tuskaa. Se onki minut saanut pohtimaan voisiko sektiosta toipuminen olla helpompaa vai voiko se todella olla vieläkin kamalampaa kuin epparin jälkeisestä alatiesynnytyksestä? No, yksilöllisiä asioitahan nämä on, mutta siitä olen varma, etten epparia enää koskaan halua.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kiitos! :) Voihan eppari.. :( Itsellä on nyt päivä päivältä mennyt oikeasti paremmin ja pienensin jo lääkemääriäkin. Jos tämä toipuminen siis jää tähän muutamaan viikkoon niin sitten se tosiaan oli helpompaa kuin sektio (minun kohdallani).

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
6/12 | 

Itselläni ensimmäisessä synnytyksessä tehtiin episiotomia ja silti tuli toisen asteen repeämä peräaukkoon asti. Toisessa synnytyksessä ei tehty episiotomiaa mutta sitten repesinkin ylös virtsa-aukon suulle asti. Vaikka episiotomia haava kipuili todella kauan ja olin myös "sängyn vankina" aika pitkään niin mielestäni ennemmin se kuin että virtsatiet rikkoutuu, joka kohdallani oli todella lähellä.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Voi ei! :( Juu olen samaa mieltä. Itseäni ei edes haittaa "leikkelyt". Tiesin että kohdallani joudutaan ihan varmasti näin toimimaan. Itsellä oli kova pehmytkudosvastus!

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoitin taannoin tuntemistani neuvolapettymyksistä ja avaankin nyt hieman sitä, että miltä tuntui kun ilmoille heitettiin lausahdus suunnitellusta sektiosta.

Olen kuullut sanottavan, että sektio olisi se helpoin tie, sitä joskus vähätellään synnytystapana. Jotkut jopa haluavat sen vaihtoehdon ilman aikaisempaa kokemusta lapsen synnytyksestä. Tärkeintä on tietenkin olla tyytyväinen omaan päätökseensä, enkä ota nyt kantaa lääketieteellisiin syihin. Tiedän kuitenkin, että puhun monen naisen äänellä kun sanon, että vaikka lopputulos olisi onnellinen niin se ei pyyhi pois sitä koettua matkaa siinä välissä. No tässä tulee kertomus minun matkastani, jonka kautta perustelen, että juuri minä en haluaisi kokea sektiota enää. Omalla kohdallani voin siis todeta, että sektio kokemuksena ja sen kuukausia kestävät jälkimainingit olivat kaikkea muuta kuin helppoja kestää. Oma arpeni on edelleen arka, vaikka se hädin tuskin näkyy. Henkinen arpeni ei näy, mutta sekin kipuilee edelleen.

Ensinnäkin se fyysinen kipu. Ne ensimmäiset päivät. Ne ensimmäiset viikot. Pian huomasin, että kävelin normaalisti vasta parin kuukauden päästä (olen varmasti vain ääripään esimerkki). Se oli aivan järisyttävää, kyse kun ei ollut muutamasta tikistä alapäässä vaan vaativasta ja riskialttiista avoleikkauksesta, joka jätti 56 tuntia kestäneen luomusynnytyksen (tai minun kohdallani teurastuksen) varjoonsa. Käytin siksi sanaa luomusynnytys, koska synnytyssalista ei löytynyt enää mitään minuun pistettävää, joka olisi hoitanut kivunlievityksen. Tämän tyyppinen "immuuni" tila johtui vauvan ja lantioni epäsuhdasta tilasta (poika oli myös isokokoinen ja tulossa avotarjonnassa).

Sektioni tehtiin ponnistusvaiheen jo alettua eikä kyseessä ollut hätäsektio. Olen tietenkin onnekas, että sain synnyttää hyvinvointivaltiossa, koska jossain muualla tai sata vuotta sitten Suomessa joko minä tai me molemmat oltaisiin menehdytty. Luultavasti vauva ainakin (itsehän olen syntynyt hätäsektiolla). Sektio ei kuitenkaan edes Suomessa ole niin turvallinen tapa synnyttää kuin alateitse. Sektioiduista äideistä on jo jonkin verran olemassa tutkimustietoa, joka kertoisi sitä, että kyseinen synnytystapa voi vaikuttaa esimerkiksi äidin ja lapsen ensimmäisten päivien kiintymyssuhteen luomiseen sekä äidin synnytyksenjälkeiseen masennukseen synnytyspettymyksen kautta (allekirjoitan).

Suunniteltu sektio voikin olla kokemuksena erilainen ja sen protokollaa ollaankin kehittämässä yhä enemmän vauva-äiti-myönteisemmäksi. Mutta en silti pääse yli siitä tunteesta, että esikoisen kanssa meiltä jäi paljon pois. Mikään lasta koskeva toiveeni ei toteutunut (napanuora leikattiin tietenkin heti ja hänet kylvetettiin). Meiltä jäi kokematta tärkeä leimautuminen iholla, ilman kiireitä ja toimenpiteitä. Lapseni ei myöskään saanut osakseen alatiesynnytyksen hyötyjä. Lisäksi olin ensimmäisen yön erossa hänestä, koska olin niin lääkitty sekä salissa että leikkurissa etten kyennyt mihinkään. Muistan aina kun katsoin alas rinnoilleni ja halusin tutkailla tätä uutta ihmistä, mutta nukahtelin jatkuvasti. Myös seuraavat päivät isä hoiti vauvaa, en minä.

Ja tämä kaikkihan on yhtä kuin minun synnytyskokemukseni. Kuka haluaa, että tällaiset asiat liittyvät yhteen naisen elämän tärkeimpään hetkeen. Myös mieheni on surkutellut monesti kaikkea mitä tapahtui.. Ja juurikin siksi verenpaineeni alkaa nousta jos joudun kokemaan saman uudestaan. Tai edes ajattelemaan sen mahdollisuutta. Toivottavasti kaikki ymmärtää, että juuri minä yksilönä otin tämän asian raskaasti ja minun kohdallani sektiosta ei seurannut mitään muuta hyvää kuin kaunis, terve lapseni. Toki olen joutunut pakottamaan itseni hyväksymään tälläkin kertaa sen faktan, että mitä vain voi tapahtua.

Neuvolassa ja pelkopolilla olen saanut kannustusta siihen, että alatiesynnytys on mahdollinen ja siihen tähdätään. Neuvolan uuden terkan mielestä kuitenkin vauvan jatkuva perätilassa oleminen voisi tarkoittaa sitä, että sinne se myös jää, jolloin tuloksena voi olla suunniteltu sektio. Hän puhui asiasta todella kylmästi, asia kuitenkin olisi minulle täysi maailman loppu. Myös synnytystapa-arviosta hän oli sitä mieltä, että jos vauva todetaan liian isoksi niin suunniteltu sektioaika (yliopistollisen sairaalan kanta oli kuitenkin tällaisessa tapauksessa synnytyksen varhaisempi käynnistäminen) varataan kyllä hyvissä ajoin. No edelleenkin, en halua sektiota!

En ajatellut, että alkaisin tällä tavoin stressata tätä tulevaa vauvan syntymää, mutta niin siinä nyt sitten on käynyt. Lopullisen tuomion asiaan saan synnytystapa-arvioinnissa, joka tehdään synnytyssairaalassa joulukuussa.

Ikävin muistelmin, Jasu

Kommentit (33)

Sh/th
1/33 | 

No - olisipa ainakin voinut esittää asiansa eri tavalla. Toisaalta kaikkeen on hyvä valmistautua ja terkkarina varmistella asiakkaita (hyvissä ajoin). Kaikki kun ei aina vaan mene kuten haluisi. Mutta. Asioita voi lähestyä monelta kantilta, joko lempeästi, enemmän pohdiskellen ja tietoa/ajattelemisen aihetta antaen tai sitten juuri tuollein kylmästi todeten. (Toisaalta joskus hankaloittaa, kun hoitosuhde on uusi eikä toinen oikein tiedä miten esittää asiat eikä toinen että miten ottaa vastaan. Mut sit on vaan tilanteita et joku esittää asiansa todella tökerösti...).

Ps. Voi olla että oletkin jo törmännyt tähän, mut ehkä tää antaisi pientä lisätoivoa et alatie voisi onnistua perätilasta huolimatta? Jos siis muuten kaikki ok. http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2004/2/duo94041

Tsemppiä sulle ja toivottavasti kaikki menis nyt hyvin :)! Jos ens kerralla oliskin vaikka maagisesti vaihtunut joku ihana terkkari tai hän olis parantanut tapansa (onhan sekin ikävää jos hoitaja kokoajan vaihtuu).

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kiitos kommentistasi ja artikkelista, se oli uusi minulle. Kieltämättä perätilasynnytys minun kohdallani olisi luultavasti tragedia. :( Ja kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan kun ensiviikolla taas neukku! ;)

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija

Olisiko sinun pitänyt kertoa uudelle terkkarille ensin tuntemuksistasi ja kokemuksistasi sektiosta ennen kuin tuomitset tai petyt? Kyllähän sä varmasti tulevana sairaanhoitajana tiedät sen, että hoitosuhteen on oltava avoin molemmin puolin. Me olemme kaikki erilaisia viestinnässämme eikä kaikkia tarvitse miellyttää, mutta ainakin siitä voi keskustella rehellisesti siellä paikan päällä. Ehkä hän on tulkinnut sinua niin, että asiasta voi sanoa suoraan...ehkä siinä on syynsä miksi hän otti asian jotenkin "kylmästi". T. äiti, vaimo ja terkkari

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Voi olla toki sitäkin, hyvä pointti. Mutta olisihan se tietoihini perehtymällä käynyt ilmi että kumman kannalla itse olen.. Katsotaan ensikerralla kuinka asia luistaa sen suhteen, joka tapauksessa minulla olisi ollut sektioon liittymättömiä asioita joita olisin halunnut puida edellisen oman terkkani kanssa. :) Jotta pettymyksiä ei tule liikaa niin mielestäni silloin on parempi että kaikkia asioita ei käsittele väärän henkilön kanssa, siihen kai sekin perustuu että asiakkaalla on oikeus vaihtaa työntekijää esim synnärillä kätilöä. Ja kyllähän minä suoran infon kestän, siitä ei ollut kysymys. :) Hän ei silti missään suhteessa ollut kannustava jos mielipide on että mennään suoraan sektioon ilman esimerkiksi perätilan kääntöyrityksiä. Oli vain niin tuulesta temmattu tuo hänen ajatus kun sairaalan kanta on aivan eri (senkin suhteen että jos vauva on iso niin alatiesynnytykseen kuitenkin lähdetään)..

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Ilya's mama
2/33 | 

Oli järkyttävää, kun menin synnyttämään kuukausia perätilassa ollutta esikoistani ja lääkäri olikin sitä nihkeää sorttia. Sektio oli painajaiseni ja se painajainen toteutui. Nyt on kyllä vauvakuume, mutta samaan aikaan sellainen sairaalakammo, että synnyttämään menon ajatteleminen aiheuttaa fyysisiä tuntemuksia. Tekstisi repi minussa jotain auki mutta hyvä niin. Tätä on vain työstettävä ja työstettävä.

Ilman sektiota olisin yhden la...
3/33 | 

Suunniteltu sektio ja kiireellinen sektio, varsinkin jos synnytystä on ensin yritetty yli 2 vuorokautta kuten tekstistä ymmärsin, ovat täysin erilaisia. Kiireellisessä sektiossa sekä äitiä että vauvaa on väsytetty kun suunnitellussa sektiossa kumpaakaan eli ole ensin rasitettu.

Esikoiseni syntyi alatieteurastuksen jälkeen hän onneksi terveenä, itse sain loppuiän vammat. Meiltä jäi aivan varhaiskontaktit ym retuperälle kun minut kiidätettiin kursittavaksi leikkaussaliin. Kyse ei todellakaan ollut kohdallani "parista tikistä alapäässä"! Kärsin myös päivittäisitä kivuista alapäässä kolmatta kuukautta ja vasta nyt 3,5 vuotta synnytyksestä pystyn olemaan syväkyykyssä 10 sekuntia pidempään.

Nuorempi syntyi suunnitellulla sektiolla. Aivan eri kokemus. Rauhallinen leikkaus, vauva rinnalle salissa ja saimme olla yhdessä heräämössä. Osastolla olin yksi parhaiten liikkuvista äideistä. Särkylääkkeitä söin säännöllisesti lääkärin kehotuksesta kaksi viikkoa, jonka jälkeen en enää tarvinnut kipulääkitystä.

Omalla kohdallani alatiesynnytys meni vakavalla tavalla pieleen, suunnitellun sektion pahimmat osuudet olivat vain epämiellyttäviä.

Tl;dr: kiireellinen ja suunniteltu sektio ovat erilaisia.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kamalaa kuulla kokemuksestasi. :( Ja onneksi sinulle löytyi myöhemmin parempi vaihtoehto. Ne olivat sinun kokemuksia, tekstissä kerrotut ovat minun. Totean siellä myös itse että suunniteltu sektio on toki erilainen kokemus varmasti. Itse otan mieluiten komplikaatiot vastaan omalle kohdalleni tämän kuopuksen alatiesynnytyksen suhteen kuin että en saisi ollenkaan kokea sitä (kuitenkin sillä erolla ettei lapsi ole se joka komplikaatiot niskaansa saa).

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Ilman suunniteltua sektiota ol...

Onko sinulle oikeasti kerrottu perätilalapsen alatiesynnytyksen riskit? Onko kerrottu oikeasti, mitä on elää pidätyskyvyttömänä kroonisissa alapääkivuissa? Äitiin kohdistuvia riskejä valitettavasti vähätellään tai kuitataan harvinaisina. Kun ne sattuu omalle kohdalle niin ei lohduta muuten yhtään että olis muka harvinainen tapaus.

Harkitse vakaasti suunniteltua sektiota.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

En minä kyllä perätilasynnytystä ole miettinytkään. :)

Totta puhut, olisihan se aivan kamalaa. Lähipiirissäni on kyllä henkilö jota on jouduttu fiksaamaan esim peräsuolen ongelmien vuoksi jotka johtui komplisoituneesta synnytyksestä.

Minulle ei ole suositeltu tai ehdotettu sektiota, sekä lääkärit että pelkopolin kätilöt lähtisi seuraavaan synnytykseen alateitse. Enkä minäkään turhaan sektioon mene, saisinko sellaista edes vaadittua..

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
4/33 | 

Voin niin samaistua ja en voi kun toivottaa miljoonasti voimia hyväksyä uusi sektio jos siihen päädytte <3
mulle sektio oli ehdottomasti nounou, päinvastoin olisin toivonut mahdollisimman luomua synnytystä. 40+ viikolla puhjennut hellp syndrooma muutti sen sitten kertaheitosta, kun kahden vuorokauden rajuhkon käynnistelyn jälkeen (johon en huonojen verovarojen vuoksi saanut kuin ilokaasua) tulos oli 3cm auki ja kiireellä saliin, yöksi teholle eli vauvan sain syliin vasta seuraavana päivänä alkuiltapäivästä. Ensimmäinen viikko on muistoissa yhtä kipua, itkua ja pettymystä. Nyt suunnitteilla on sisaruksen teko kunhan vuoden varoaika tulee täyteen, ja ahdistus saman toistumisesta on suuri.

Hyvää ja kaunista elämää -blogi
5/33 | 

Minä synnytin vuosi sitten vauvan, jota ei missään vaiheessa nähty pää alaspäin. Sitkeästi siellä istuskeli. Synnytys oli upea kokemus: rauhallinen ja voimauttava, vanhoja traumoja (esikoisen synnytyksestä) parantava. Helpompi kuin perinteinen tilanne jossa vauva tulee pää edellä. Tämä on vain minun kokemukseni. Ei yhtään tikkiä. Vauvasta otettiin mittoja ennen synnytystä ultralla ja mun lantio magneettikuvattiin jotta nähtiin sopiiko tulemaan. Vauvan painoarvio tosin heitti huh, mutta kaikki meni loistavasti. Meillä Jyväskylässä kannustettiin todella paljon alatiesynnytykseen, lähes painostettiin. Painostus oli tietenkin syvältä, mutta olen todella tyytyväinen että uskalsin synnyttää alateitse. Vastaan mielelläni kysymyksiin jos tulee mieleen. Toki minun omia kokemuksia nämä, kaikilla omansa. :)

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kiitos paljon kommenteistasi! :) Itse en usko että olisin taustani vuoksi valmis perätilasynnytykseen. Haluaisin kuitenkin pelata lapsen vuoksi varman päälle (tai mitä geeneihin on uskominen niin tämäkin poika on sen nelikiloinen).

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Laina
7/33 | 

Itselleni tehtiin elektiivinen sektio, josta toivuin alle kolmessa kuukaudessa, neljännellä kuulla jo kasasin huonekaluja ja nauroin vastasyntyneen kanssa.

Vasta nyt puolentoista vuoden jälkeen olen hoksannut, että sairastin lievää synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta syy tähän oli raskauden aikainen kohtelu ja lapsen kohtukuolemalla pelottelu eikä valittu synnytystapa.

Vasta nyt ymmärrän kuinka kaunis ja ihana suhde meillä lapsen kanssa on, kun kuolemanpelko ja rakenneultraajan sanat ("JOS sikiö selviää, niin et voi synnyttää elektiivisellä, mutta et alakauttakaan") eivät enää ole osa arkeamme.

Kirjoituksellani haen sitä, että tekstissäsi on raaka yleistämisen maku - kaikki sektioidut kärsivät kuukausikaupalla, sektioitujen äitien suhde lapseen on huono.. ei vaan kaikki tämä on yksilöllistä.

Tapahtui mitä tapahtui niin nauti kuitenkin jokaisesta hetkestä - synnytystavalla ei ole merkitystä suhteen kannalta. Tärkeintä on synnyttää niin, että lapsi ja äiti ovat turvassa

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

On kiva kuulla kokemuksia, mutta en ota kantaa muiden kokemuksiin. :) Hienoa että sinulle ei jäänyt juuri sektiosta pahaa makua.

Missä kohtaa yleistän kun kerron kuinka minun kokemus fyysisesti ja psyykkisesti oli tekstin kaltainen? Minun toipuminen ja asian kokeminen oli nyt esillä.. Ja siitä johtuvista syistä toivon ettei minua sektioitaisi enää koskaan (jos sellaista nyt voi hypoteettisesti toivoa). Miksi kirjoittaisin siitä kuinka se jollakin muulla on mennyt?

Se taas on fakta että sektioon liittyy enemmän riskejä kuin alatiesynnytykseen. Myös se on tilastoitu, että sektio synnytystapana voi aiheuttaa enemmän mainittuja asioita ja kerroin että minulle ne aiheutti ainakin, juurikin niitä, näin jälkeen päin ajateltuna. En etsinyt tilastoa, jossa voisin esittää että kuinka moni ei kokenut. Masennusta kun voi kokea alatiesynnytyksenkin jälkeen. Mutta näyttäisi siltä että se pieni porukka joka joka vuosi sektioidaan niin kärsii näistä psykologisista ja ohimenevistä tunnetiloista enemmän kuin toisen polun kulkijat..

Yhteenvetona: teksti ei käsittele toisten ihmisten kokemuksia tai päätöksiä eikä ota kantaa lääketieteellisin syin tehtyihin sektioihin (senkin mainitsen alussa). :) Sinä et myöskään valitettavasti pysty sanella minkälainen merkitys minun ja lapseni suhteeseen synnytystavalla on.

Niin tärkeää kuin onkin että äiti ja lapsi saa turvallisen päätöksen synnytykselle, niin se ei poista kokemuksia, pettymyksiä ja pelkoja.

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Laina

"Sektio ei kuitenkaan edes Suomessa ole niin turvallinen tapa synnyttää kuin alateitse. Sektioiduista äideistä on jo jonkin verran olemassa tutkimustietoa, joka kertoisi sitä, että kyseinen synnytystapa vaikuttaa esimerkiksi äidin ja lapsen kiintymyssuhteeseen sekä äidin synnytyksenjälkeiseen masennukseen (allekirjoitan)."

Silloin kuin itse jouduin puolustelemaan toivettani elektiivisestä, en törmännyt yhteenkään tällaiseen tutkimukseen, joka puoltaisi tämän synnytystavan olevan suora syy kiintymyssuhteen luomiseen. Synnytyksen jälkeinen masennuskaan ei ole suora seuraus sektiosta.

Sektiossa on aina riskinsä, mutta niin on alatiesynnytyksessä. Kaikki sektioidut äidit eivät kärsi kivuista kuukausitolkulla. Kaikki sektioidut äidit eivät kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jatkossa kannattaa olla tarkempi kirjoitustavasta - vaikuttaako vai voiko vaikuttaa. Näillä on erilaiset merkitykset.

Tästä huolimatta - kaikkea hyvää!

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Ei varmasti ole suora syy mihinkään, mutta nyt puhuttiin siitä kuinka siihen on mahdollisuus ja näin kävi varmasti tässä tarinassa. Eihän minun kokemuksia pysty kukaan täällä kommenteissa pois pyyhkimään?

Tämä ei ollut esitelmä sektiosta vaan minun kokemuksestani. Tämä oli yksilöllinen kokemus, en tiedä kuinka sitä voisi enemmän tuoda ilmi? En kirjoita blogia muista äideistä? Eihän se minua liikuta jos joku muu on parantunut hyvin jos kerron että minä en parantunut?

Kiitos että otit asian esille jos joku muukin lukee todella väärin tällaista omakohtaista kertomusta (tai haluaa lukea).

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
8/33 | 

Minullekin sektio oli pahin painajaiseni, siskoni sektion jälkeisen olon nähtyäni. Neuvolalääkäri oli sitä mieltä että minun tulisi päästä synntystapasuunnitteluun ja magneettiröntgeniin pituuteni vuoksi (153cm), äitiyspolilla lääkäri oli täysin sitä mieltä että alatiesynnytykselle ei ole estettä. Hätäsektioon silti jouduttiin, lantioni oli ilmeisesti liian kapea, vauva väärässä asennossa ja minulla tulehdus. Olisin halunut vauvan lähelleni saman tien mutta emme edes saaneet vauvaa syliin 4 vuorokauteen, koska hänelle tuli ilmarinta. Maito ei tahtonut alkuun nousta lainkaan ja vauva ehti 6 päivässä tottua pulloon, taistelimme kuitenkin niin että imetys lopulta onnistui. Olin järkyttävän kipeä pitkään, itkin alkuun kun sängystäkin piti nousta vaihtamaan vaippaa. Harmitti oma heikko olo ja oli vaikea nauttia ihanasta vauvasta. Meille tuskin toista vauvaa tulee koska synntyslääkäri oli sitä mieltä että tuskin alatie synnytys onnistuu seuraavallakaan kerralla.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Olen todella pahoillani kokemuksestasi! :( Itsekin toivoin, että minut oltaisiin edes kuvattu nyt mutta tähän ei oltu suostuvaisia.

Älä suotta ainakaan lapsihaaveita pois heitä, onneksi on tämä lääketiede ja voimme kuitenkin lapsia saada. Vaikka sitten sektioituna! :)

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
9/33 | 

Minulla tehtiin suunniteltu sektio terveydelliset syiden takia. Srjyiohaavan paraneminen oli ainoa ero kokemukseen alatiesynnytyksen sijaan. Lapsen sain heti rinnalleni, isä sai kylvettää ja pukea pienokaisen. Yöt sairaalassa vietettiin yhdessä. Siispä minusta myös sektio voi olla hyvä synnytys kokemus 👍

Vierailija
10/33 | 

Moikka😊 Tosi ikävä kuulla huonosta sektio-kokemuksestasi. Itsellä ollut onnistunut suunniteltu sektio perätila-vauvan kanssa, samankaltainen kuin edellisellä kommentoijalla. Leikkauspäätös ei ollut itselle helppo-mutta onneksi tein sen! Lapsi nostettiin heti ihokontaktiin ja sai olla kanssani koko ajan, myös heräämössä. Maito nousi hyvin ja olin jo seuraavana päivänä hyvässä kunnossa. Tsemppiä synnytykseen tavasta huolimatta👍

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Kuulostaa juurikin unelmatilanteelta tuossa tilanteessa! :) Mikäli itselle niin käy niin vaadin kyllä vähintään samaa. Ja onneksi ne tehdään aamuaikaan, ei tuolloin lähempänä keskiyötä kun on jo tillintallin koko kokemuksesta muutenkin. Kiitos! <3

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

neveragain?
11/33 | 

Itse kokenut hätäsektion ainoan lapseni kanssa. Ennen tätä kokemusta olen aina unelmoinut isosta perheestä. Nykyään mietin uskallanko tehdä toista lasta. Pelkäsin sektiota koko odotusajan, kammoksun leikkauksia. Pelkäsin myös itse synnytystä. Minulle vakuuteltiin ettei sektiota tule. Olin osastolla viikon ennen sektiota. Jouduin sinne kipujeni takia, mutta minua ei tutkittu tarkemmin, ei ultraa, haluttiin odottaa että supistukset tihenee. Yhtenä päivänä vauvan sykettä tarkkaillessa syke laski todella alas ja minut kiidätettiin saliin. Siellä sykettä seurattiin ja todettiin ettei sykkeessä mitään poikkeavaa, eikä synnytys varmaan edes alkaisi. Sitten alkoivat supistukset jotka olivat niin voimakkaita että jalkani pettivät alta. Mieheni kannatteli minua sillä hiemankin väärässä asennossa vauvan syke lopahti. Kipujeni lujuutta epäiltiin ja hoitajat pyörittelivät silmiä. Vauvan päähän laitettiin kolme eri piikkiä seuramaan sykettä, kolme siksi koska niiden toimivuutta epäiltiin, eihän vauvalla mitään hätää ollut sykkeen tippuminen johtui vain piikkien huonosta asennosta. Tätä jatkui 12 tuntia, en voinut olla kuin yhdessä asennossa, muuten kone hälytti vauvan sykkeen tippuvan. Lopulta minut leikattiin ja todettiin napanuoran olleen vauvan ympärillä, vauvan olleen asennossa josta ei olisi voinut syntyä alateitse ja lapsiveden olevan ulosteessa. Poikamme pää oli siis todella venynyt ja jo osastolla olleet kivut olivat olleet vauvan pyrkimistä ulos. Olin shokissa ja lääkitty. Lääkäri sanoi ylimielisesti lantioni olevan liian tilava ja tästä kaikki johtui. Helppoa olla jälkiviisas. Kärsimme lisäksi mrs bakteerista, leikkaushaavani mäti ja poikani 2 vko ikäisenä letkuissa kuumeessa.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Voi surku mikä kokemus! :( Mutta älä suotta anna sen poistaa haaveitasi toisesta lapsesta. Onneksi meillä on lääketiede, mutta kyllä tuo vain jäljen jättää..

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
12/33 | 

Perätilavauvalle voi ehdottaa että kääntyisi "oikein päin", tämä oikeasti toimii joskus. Ja kannattaa tutustua myös spinning babies juttuihin, niillä saadaan vauva lempeästi suotuisampaan asentoon. :)

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Samainen kurssi onkin jo käytynä. :) Kiitos kuitenkin. Doulana tiedän kikan jos toisen mitä tässä päivittäin harjoitan, toivomme parasta. Ja viimeistään odotamme ulkokäännösyritystä lääkärin toimesta.

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Vierailija
13/33 | 

Kokemuksesi kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin omani. Lapsi on nyt reilu 2v ja vieläkin muistan sen kivun kuin eilisen kiireellisen sektion jälkeen ja joka jatkui pitkään. Sitä ennen oltiin 3 yritetty synnyttää alateitse..
Nyt raskaana ja kauhulla odotan joudunko taas sektioon :((

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Olen pahoillani kokemuksestasi ja toivottavasti omani jakaminen auttoi myös sinua prosessoimaan tilannetta. Onneksi meillä on tilastot puolellamme, koska aiemmin sektioidut äidit synnyttävät seuraavat alateitse 70% tapauksista. Siitäkin huolimatta, uskon tuntevani huolesi näin uuden raskauden hetkellä. Ei auta kuin pitää pää kylmänä! <3

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Huhti-poika
14/33 | 

<3 Voin samaistua pettymykseesi. Tosin olit paljon urheampi kuin minä!
Reilun 21h synnytyksen, nukkumattomuuden, kivunlievitykselle "immuuniuden", ym. jälkeen rukoilin sektiota. Minulla oli kaiken lisäksi kauhea flunssa/kurkkukipu, eikä ääntä lähtenyt yhtään, minkä vuoksi leikkausta valmisteltaessa tai sen aikana kukaan ei kuullut mitä yritin sanoa (mm. Että happinaamari on saatava kun henki ei kulje, että happinaamari on huonosti (spinaalin takia en pystynyt itse korjaamaan sitä), etten siltikään pysty hengittämään kunnolla, että tunnen kun vatsan peitteitäni revitään, että haluaisin mieheni pitävän kädestäni kiinni, että haluaisin kuulla onko vauva kunnossa synnyttyään, ym ym).
Kivunlievitys petti siis tässäkin kohtaa ja tunsin toimenpiteet leikkaushaavaa kiinni laitettaessa. Tunto palasi kokonaan jo ennen heräämöön pääsyä ja siksi pääsin parin tunnin päästä leikkauksesta osastolle, mutta en kyennyt hoitamaan vauvaa saati sitten imettämään kyljelläni maaten, mihin hoitajat hanakasti neuvoivat...
Kaikki meni onneksi hyvin vauvan ja fyysisen parantumiseni kannalta, mutta....
Kun näin vauvan ekan kerran, olin hämmentynyt enkä kokenut mitään rakkauden tunnetta. Alku oli kyllä vaikea..! Pahin vaihe koettiin kun isyysloma loppui ja jäin vauvan kanssa kahden. Olin aivan hukassa. Myöhemmin ajateltuna selkeä depressiovaihe, mikä onneksi kesti vain pari kuukautta. Imetys ei tosin lähtenyt lainkaan kunnolla käyntiin ja loppui kokonaan reilun kuukauden jälkeen syntymästä. Se sattui ehkä eniten....

Toivon, että saan ja saat kokea vielä turvallisen alatiesynnytyksen, vauvan heti rinnalle, jne <3

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Iso kiitos kommentistasi! <3 Kyllä sielläkin aika rohkeita on oltu, nimenomaan siksi että se psyykkinen tila vaatii käsittelyä jotta pääsee eteenpäin. Voin itsekin samaistua sinun kirjoitukseen.. En voi muuta kuin toivoa! :/

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Blogiarkisto

2019
2018
2017