Olen halunnut monesti palata tähän aiheeseen ja nyt sen teen. Vielä näinäkin päivinä sektiosynnyttäjän identiteetti asuu minussa niin vahvana, että joudun tosissani jäämään miettimään sitä totuutta, että tällä kerralla sain synnyttää lapseni toisella tapaa.

Äskeinen saattoi kuulostaa oudolta, mutta olin raskausaikana kuitenkin niin varma kuin olla ja voi siitä, että kuopuksenkin synnytys päättyy sektioon. Olin jo vuosia kuullut siitä, kuinka meidän suvussa naiset ei muulla tavalla synnytä. Siitä tuli itselle normi, joka piti hyväksyä hyvissä ajoin, ettei tulisi pettymyksiä. Varsinkin kun vauva viihtyi perätilassa hyvin myöhäisille viikoille saakka. Jo ennen kuin minulla oli edes lapsia olin haaveillut omasta synnytyskokemuksestani. Ei siihen liittynyt mitään erikoisia toiveita, ainoastaan se ajatus siitä hetkestä.

Kuinka tällaisesta asiasta saattoi tulla niin tärkeä?

Kuopuksen synnytyksessä pidin sektioajatuksistani kiinni ihan ponnistusvaiheeseen saakka. Samalla kun kätilö ilmoitti, että ponnistusta on takana tunti ja 25 minuuttia, ajattelin, että tässä kohtaa kaikki muut ovat tehneet jotain leijonan voimia vaativia ihmeitä ja vauva onkin syntynyt minuutin kuluttua. Olen nimittäin nähnyt sen omin silmin doulan roolissani. Sitten seuraava ajatukseni oli, että kohta me lähdetään saliin. Toinen sektio olisi ollut minulle jotain sellaista mitä en olisi halunnut käsitellä.

Hätätilanteessa asia olisi ollut täysin eri, täysin!

Muistan myös ne pelot. Syyllisyys, jota tunsin jo ennen kuin vauvaa edes synnytettiin. Entä jos joku menisi pieleen? Jos sairaala tekisi liikaa töitä toiveeni eteen tai ylipäätään sen eteen, ettei mennä liian helpolla leikkuriin. Ehkä minua ei oltu luotu synnyttämään luonnollista reittiä. Keskustelin tästä myös pelkopolilla ja tein vaikka mitä tutkimustyötä netissä aiheesta. Mielessäni oli paljon kysymyksiä, mutta tiesin ettei niihin kukaan voi vastata. Synnytystapa-arviossa sain saman vastauksen kuin mitä se esikoisenkin kohdalla oli: ei esteitä normaalille synnytykselle. 

Kuulostaa neuroottiselle päähänpinttymälle.

Sitä se ei kuitenkaan ollut. Luulin nimittäin imukupin jo olessa kuvioissa, että vauvan sydänäänet romahti 80:een kun sellaisen luvun huoneessa kuulin. Olin erittäin valmis lopettamaan koko touhun! Tässä ei alunperinkään ollut kyse mistään omasta elämyksestä. Sain täyden rauhan omien toiveiden ja ajatusten kanssa. Nyt olisin valmis sektioon. Ihan sama miten se tulee, mutta vauva ei saa kuolla. Mielessä alkoi jo pyörimään koulun materiaalit vastasyntyneen elvytyksestä. Mietin kuinka sykkeen pitäisi olla yli 100, muuten sitä aletaan elvyttämään tämän leikkauksen jälkeen.

Ja mitä vielä, ei ne olleet vauvan sydänäänilukuja!

Palasin todellisuuteen. Siihen todellisuuteen, että vauva tosiaan syntyy ihan kohta. Tai ainakin muut ajattelivat niin. Toinen tosiasia oli myös se, että lääkärivaihdon jälkeen imukuppivetoja oli jäljellä enää yksi kolmesta ja sen jälkeen ei enää yritetä. Pikkupessimisti yritti taas nostaa päätään. Vaan pian nostettiin itse vauvan päätä. JES, MÄ TEIN SEN!? Ainakin melkein. MUTTA SILTI!? Ja entä ne ensimmäiset sanat ilokaasunaamarin takaa, kysyin että onko vauvalla nyt aivovaurio. Siinä taisi vähän nauruakin hörähtää, mutta se kuvannee sitä kuinka epätodellinen hetki se minulle oli.

Ja sitä se on edelleen. Elämäni paras hetki.

Tällä kokemuksen jakamisella haluan antaa voimia sille suurelle äitijoukolle, johon itsekin vielä 8 kuukautta sitten kuuluin. Tiedän, että tässä on kyse globaalista kysymyksestä ja toiveesta: alatiesynnytys sektion jälkeen? Voin kertoa, että ihan muutamat tunnit on Googletettu suomeksi ja englanniksi enkä näyttänyt olevan ainut. Eli se on erittäin mahdollista ja toivottavaa lääketieteen näkökulmasta ja sitä puoltaa myös korkeat onnistumisprosentit. Haluan vielä painottaa, että oma tahtotilani lapsen synnytystavasta liittyi lähestulkoon vain siihen faktaan, että se on lapsen kannalta parempi vaihtoehto.

Pidän omaa synnytystäni ihan täydellisenä. Se todella oli medikaalisen synnytyksen perikuva, mutta juuri se mahdollisti minulle alatiesynnytyksen. Sektion jälkeiseen synnytykseen liittyy muutamia sairaalakohtaisia erityispiirteitä, mutta se ei minua häirinnyt.

Sitä hetkeä vaalien, Jasu

Laitan huomenissa kuvia Instaan pojista parin minuutin ikäisinä.

Lue lisää Vierustan naiset -blogista voimaannuttavasta ja korjaavasta synnytyskokemuksesta!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017