Hyvä äiti, ota pala kakkua, ihan vain itsellesi. Sitten, fanfaareja! Sillä äidillä on syytä juhlia, ainakin näitä asioita:

Sitä päivää, kun perheessä kaikki nukkuvat ensimmäisen kerran viisi tuntia putkeen. Tällä päivällä onkin jo perheessäni vuosijuhla, aina huhtikuun lopussa. Juhlaan kuuluu leivoksia, liikuttunut äiti ja liikuttunutta äitiä kummastelevat lapset, jotka eivät muista yökukkuneensa vauvana puolitoista vuotta.

Sitä hetkeä, kun kaikki syövät itse. Äitikin lakkaa istumasta tuolilla sivuttain ja kaapimasta vasurilla lusikkaan sosetta.

Juhlan arvoinen on myös päivä, jona kenenkään ruokaan ei tarvitse puhaltaa. Jokainen osaa puhaltaa itse, tai ainakin aloittaa syömisen reunasta.

Yhtäkkiä olin taas nainen, joka ei liehunut kahviloissa paita auki.

Lisää suuria etappeja juhlittavaksi heti tai merkittäväksi kalenteriin tuleville vuosille:

Kun kukaan ei enää juo maitoa, ainakaan äidistä, ja viimeinenkin kuukausien tai vuosien putki imetystä on jäänyt ihan luontevasti taakse.

Yhtäkkiä minäkin olin taas nainen, joka pukeutui luukuttomiin ja läpättömiin vaatteisiin, eikä liehunut kahviloissa paita auki (se oli kyllä vahinko).

Entäpä se päivä, kun kukaan ei enää kaatuile holtittomasti tai kiipeä ja päästä irti. Siitä alkoivat meilläkin kauniit ajat: kuopuksellani kun on lähes jokaisessa taaperoajan valokuvassa musta silmä tai otsassa sinertävä kuhmu. Herttaiseen kotivideoonkin on tallentunut kammottava toksahdus, kun taapero lyö päänsä patteriin tutkiessaan termostaatinnuppia.

Juhlia pitää ehdottomasti myös päivää, jona perheen viimeiset rattaat lähtevät uuteen kotiin. Sen päivän jälkeen lasten kanssa voi kävellä vapain käsin, puskematta edessään painavaa ja viipottavaa kärryä.

Jäähyväisjuhlallisuuksia on oikeastaan hyvä viettää kaikkina päivinä, joina kotoa poistuu isokokoinen esine: lapsiportti, pinnasänky, sitteri tai syöttötuoli. Tai pienempi mutta hankala, kuten tutti tai vaipat.

Jokainen vuosi lasten kanssa on täynnä juhlan arvoisia päiviä, ajattelin, kun listasin näitä mielessäni työmatkalla. Leikkipuiston kohdalla näin vaunuja työntävän äidin, hiljaisella aamukävelyllä, verkkareissa ja pipossa, väsyneen mutta onnellisen näköisenä.

Haikeus hulmahti lävitseni.

Miten aika meneekin niin äkkiä.

Anna Ruohonen

Kommentit (1)

Vierailija

Sitten tulee aika kun joka päivä juhlien sijaan tulee kaipaus. Ei koskaan enää tuhisijaa rinnalla. Ei koskaan enää sitä äitin ikävää pursuvaa lasta. Ei koskaan enää...
-vauva-ajasta jo 12 vuotta