Ihaninta ikinä. Väsyttävää. Kirkasta iloa. Jäytävää epävarmuutta. Yksinäistä, vaikka maailman ihanin ihminen oli liki minua koko ajan. Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa oli tätä kaikkea, yhtä aikaa.
Se oli valtavan oppimisen vuosi. Minä opin äidiksi, ja vauva syömään, leikkimään, istumaan ja kävelemään, muun muassa.

Meillä työt ja lapsenhoito junailtiin monella tapaa: Olin äitiyslomalla, vanhempainvapaalla ja hoitovapaalla työstäni. Tein töitä iltaisin. Pidin toisen äitiysloman ja palasin päivätöihin vielä, kun kuopus heräili öisin tunnin välein. Kaikenlaisia ratkaisuja tuli siis kokeiltua.
Kun minä palasin töihin, lapset jäivät kotiin isänsä kanssa (isien valinnoista kerromme sivuilla 22 ja 44). Isävuosi teki hyvää kaikille. Kuopus irrotti hetkeksi minusta. Lapset saivat vielä olla kotona. Ja lasten isä sai opetella, miten hanskata yhtä aikaa vauvan ja kaksivuotiaan toiveet ja tehdä nakkikeittoa yhdellä kädellä. Hän sai käydä perhejumpassa aamuisin ja nauttia ainakin kerran siitä kotipäivän onnenhetkestä, kun koko porukka nukkuu yhdessä päikkärit.
Aika kotona lapsen kanssa opettaa paljon: Sietämään epämukavuutta, etteivät asiat ihan onnistu, että aina tulee yllätys, kaikki jää kesken. Setvimään ja junailemaan, olemaan käytännöllinen, viemään mennessään ja tuomaan tullessaan.
Ne ovat hyviä taitoja niin töissä kuin kotona. Myös miehille.

Niiden lisäksi opin ainakin: Että suihkussa voi käydä ja hiukset pestä ihan minuutissa, vaikka kainalossa olisi kymmenen kilon elävä puntti. Että tomaattia voi aivan hyvin siivuttaa yhdellä kädellä. Että puhelimessa ehtii hoitaa yhden asian, jos antaa taaperon käsittelyyn vanhan tietokoneen. Että pipo pelastaa, kun kampaajalle ei nyt vaan ehdi. Että kaikkia sotkuja ei kannata ihan heti siivota.
Että seistä pellonlaidassa odottamassa kun lapset keräävät puhalluskukkia on ihan hyvä tapa käyttää päivä.
Että kiire on tunne, ja se on vain minun. Siitä minun pitää luopua.
Ja että arkinen onni on ihan pienissä hetkissä.

Anna Ruohonen

Kommentit (0)