Naapurin rouvamme ja esikoisemme leipomassa Lapin rieskaa.

Tänään haluan omistaa tämän blogikirjoitukseni kaikille ihmisille, joilla on aikaa ja halua huolehtia lähimmäisistään ja etenkin meidän Vuojärven kylän upeille naapureille.

KIITOS! ❤️

On perjantai. Istun satavuotiaan talomme pirtissä ja kiikun väsyneenä keinustuolissa. Puhelin soi. Luurin toisessa päässä on kuusikymppinen naapurin rouvamme täältä pienestä Vuojärven kylästämme Lapissa.

Juttelemme hetken niitä näitä, minkä jälkeen hän tokaisee, että oikeastaan soitti minulle kysyäkseen, haluavatko lapset tulla heidän luokseen yökylään, jotta minä ja mieheni saisimme vapaaillan.

Melkein tipahdan keinutuolista. Voiko tämä olla todellista, että naapurimme haluaa lapsemme heille yökylään tuosta noin vain ja vielä samana iltana?

En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Lastemme isovanhempien kanssa yökyläilyt on pitänyt aina suunnitella kalenterin kanssa usean kuukausien päähän ja silloinkin aloite on aina tullut meidän suunnastamme.

Olen sanaton.

Toisena päivänä kuistillemme ilmestyy lautasellinen savustettuja ahvenia. Huhuilen tielle, onkohan joku erehtynyt ovenpielestä, mutta koska mitään ei kuulu, herkuttelemme savuahvenilla iltapalaksi. Mies kylästämme kertoo myöhemmin tuoneensa kalat meille, koska oli jäänyt katiskasta niin paljon ylimääräistä. 

Yhtenä viikonloppuna aikaisemmin mainitsemani naapurin rouva tulee käymään luoksemme ja kysyy, josko nuorin tyttäreni haluaisi lähteä hänen kanssaan kyläkoululle huonekaluja maalaamaan. Hän oli ostanut kuusivuotiaallemme oman pinkin maalitönikän, jotta hän saisi maalata omassa huoneessa olevan pulpettinsa pinkiksi.

Samalla rouva tuo luoksemme toisen keinutuolin, jonka hän asettelee takan eteen.

"Sinähän sanoit, että teiltä puuttuu toinen keinutuoli. Löysin tällaisen roskalavalta ja kunnostin teille."

Kun kummipoikamme perheineen saapuu Lappiin luoksemme kylään, naapurin setä tarjoutuu viemään lapset ja isät kalaretkelle lähijärvelle. Tuliaisiksi saadaan kalan lisäksi uusia perunoita omasta pottumaasta.

Lumen sataessa maahan, ilmoittaa kylän 17-vuotias nuorukainen minulle Instagramissa ajaneensa meille hiihtoladun lähipellolle - ihan tuosta noin vain pyytämättä. Sama pätee autojen lisävaloihin, jotka toinen naapurimme asensi autoomme pientä asennusmaksua vastaan.

Kuulostaa epätodelliselta, eikö niin? Mutta jokainen esimerkki on tosi, ja vastaavia olisi listattavaksi kolmen kuukauden elostamme täällä Sodankylässä vaikka pilvin pimein.

Ihmiset auttavat toisiaan vapaaehtoisesti ja kysymättä, ja jumaleisson se tuntuu mahtavalta. 

Kun naapurin parikymppinen, pienen lapsen äiti kertoo käyvänsä toisen kylän rouvan kanssa useamman kerran viikossa katsomassa kylämme vanhaa herraa, joka ei  itse pysty poistumaan kotoaan ja myös siivoamassa hänen luonaan, kyynel vierähtää silmäkulmastani. 

"Oletteko te siis sukua? Soperran."

"Oi emme lainkaan, mutta täytyyhän meidän varmistaa, että hänellä on kaikki kunnossa."

Juuri niin. Meidän totta tosiaan täytyy varmistaa, että lähi-ihmisillä on kaikki kunnossa. Se on inhimillistä ja se on oikein. 

Mitä kauemmin asumme täällä Lapissa ja erityisesti täällä pienessä Vuojärven kylässä, sitä enemmän olen alkanut pohtimaan sitä, mihin on niin usein etenkin suurkaupungissa unohtunut ihmisen kohtaaminen, yhteisöllisyys ja toisten spontaani auttaminen?

Tosiasiassa tiedän vastauksen kyllä. Se on hautautunut ihmisten kiireeseen ja siihen, että ihmisiä on vain niin paljon. Täällä maalla jokaisella yksilöllä on väliä.

Mutta kyllä kaupungissakin ihminen tarvitsee toista ihmistä.

Miksi emme voisi siis kaupungissakin viedä ylimääräiset ruoat naapuriin, käydä katsomassa, että lähitalon vanhuksella on kaikki kunnossa ja sopia vaikka vastavuoroisesta lastenhoitoavusta jonkun toisen naapurin perheen kanssa?

Se tekisi ainakin minut todella onnelliseksi. Ja uskon, että monen muunkin.

xoxo

Inari

Voit seurata elämäämme Lapissa vuoden kestävästä #vaihtovuosisodankylässä sarjasta YouTubessa sekä Äidin puheenvuoron Instagramista. Uusimman videomme iltarutiineista löydät tästä!

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ihanaa kuulla, että noin auttavaisia ihmisiä löytyy vielä. Jutusta tuli tosi hyvä mieli.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Hae blogista