Naapurin rouvamme ja esikoisemme leipomassa Lapin rieskaa.

Tänään haluan omistaa tämän blogikirjoitukseni kaikille ihmisille, joilla on aikaa ja halua huolehtia lähimmäisistään ja etenkin meidän Vuojärven kylän upeille naapureille.

KIITOS! ❤️

On perjantai. Istun satavuotiaan talomme pirtissä ja kiikun väsyneenä keinustuolissa. Puhelin soi. Luurin toisessa päässä on kuusikymppinen naapurin rouvamme täältä pienestä Vuojärven kylästämme Lapissa.

Juttelemme hetken niitä näitä, minkä jälkeen hän tokaisee, että oikeastaan soitti minulle kysyäkseen, haluavatko lapset tulla heidän luokseen yökylään, jotta minä ja mieheni saisimme vapaaillan.

Melkein tipahdan keinutuolista. Voiko tämä olla todellista, että naapurimme haluaa lapsemme heille yökylään tuosta noin vain ja vielä samana iltana?

En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Lastemme isovanhempien kanssa yökyläilyt on pitänyt aina suunnitella kalenterin kanssa usean kuukausien päähän ja silloinkin aloite on aina tullut meidän suunnastamme.

Olen sanaton.

Toisena päivänä kuistillemme ilmestyy lautasellinen savustettuja ahvenia. Huhuilen tielle, onkohan joku erehtynyt ovenpielestä, mutta koska mitään ei kuulu, herkuttelemme savuahvenilla iltapalaksi. Mies kylästämme kertoo myöhemmin tuoneensa kalat meille, koska oli jäänyt katiskasta niin paljon ylimääräistä. 

Yhtenä viikonloppuna aikaisemmin mainitsemani naapurin rouva tulee käymään luoksemme ja kysyy, josko nuorin tyttäreni haluaisi lähteä hänen kanssaan kyläkoululle huonekaluja maalaamaan. Hän oli ostanut kuusivuotiaallemme oman pinkin maalitönikän, jotta hän saisi maalata omassa huoneessa olevan pulpettinsa pinkiksi.

Samalla rouva tuo luoksemme toisen keinutuolin, jonka hän asettelee takan eteen.

"Sinähän sanoit, että teiltä puuttuu toinen keinutuoli. Löysin tällaisen roskalavalta ja kunnostin teille."

Kun kummipoikamme perheineen saapuu Lappiin luoksemme kylään, naapurin setä tarjoutuu viemään lapset ja isät kalaretkelle lähijärvelle. Tuliaisiksi saadaan kalan lisäksi uusia perunoita omasta pottumaasta.

Lumen sataessa maahan, ilmoittaa kylän 17-vuotias nuorukainen minulle Instagramissa ajaneensa meille hiihtoladun lähipellolle - ihan tuosta noin vain pyytämättä. Sama pätee autojen lisävaloihin, jotka toinen naapurimme asensi autoomme pientä asennusmaksua vastaan.

Kuulostaa epätodelliselta, eikö niin? Mutta jokainen esimerkki on tosi, ja vastaavia olisi listattavaksi kolmen kuukauden elostamme täällä Sodankylässä vaikka pilvin pimein.

Ihmiset auttavat toisiaan vapaaehtoisesti ja kysymättä, ja jumaleisson se tuntuu mahtavalta. 

Kun naapurin parikymppinen, pienen lapsen äiti kertoo käyvänsä toisen kylän rouvan kanssa useamman kerran viikossa katsomassa kylämme vanhaa herraa, joka ei  itse pysty poistumaan kotoaan ja myös siivoamassa hänen luonaan, kyynel vierähtää silmäkulmastani. 

"Oletteko te siis sukua? Soperran."

"Oi emme lainkaan, mutta täytyyhän meidän varmistaa, että hänellä on kaikki kunnossa."

Juuri niin. Meidän totta tosiaan täytyy varmistaa, että lähi-ihmisillä on kaikki kunnossa. Se on inhimillistä ja se on oikein. 

Mitä kauemmin asumme täällä Lapissa ja erityisesti täällä pienessä Vuojärven kylässä, sitä enemmän olen alkanut pohtimaan sitä, mihin on niin usein etenkin suurkaupungissa unohtunut ihmisen kohtaaminen, yhteisöllisyys ja toisten spontaani auttaminen?

Tosiasiassa tiedän vastauksen kyllä. Se on hautautunut ihmisten kiireeseen ja siihen, että ihmisiä on vain niin paljon. Täällä maalla jokaisella yksilöllä on väliä.

Mutta kyllä kaupungissakin ihminen tarvitsee toista ihmistä.

Miksi emme voisi siis kaupungissakin viedä ylimääräiset ruoat naapuriin, käydä katsomassa, että lähitalon vanhuksella on kaikki kunnossa ja sopia vaikka vastavuoroisesta lastenhoitoavusta jonkun toisen naapurin perheen kanssa?

Se tekisi ainakin minut todella onnelliseksi. Ja uskon, että monen muunkin.

xoxo

Inari

Voit seurata elämäämme Lapissa vuoden kestävästä #vaihtovuosisodankylässä sarjasta YouTubessa sekä Äidin puheenvuoron Instagramista. Uusimman videomme iltarutiineista löydät tästä!

 

Kommentit (13)

Vierailija
1/13 | 

Ihanaa kuulla, että noin auttavaisia ihmisiä löytyy vielä. Jutusta tuli tosi hyvä mieli.

Vierailija
2/13 | 

Ihana oli lukea niin positiivinen blogisi 💕Kuinka ihanat naapurit siellä onkaan, se merkkaa paljon ja tuo hyvän mielen puolin ja toisin. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, ei hyvä ole olla ihan yksin, ei ainakaan koko ajan. Välitetään toisistamme, se tulee kaksin verroin takasin 💕👍

Vierailija
3/13 | 

Asutte mummoni kotitalossa, upea rakennus jolla on pitkät juuret ja paljon elämää nähnyt ❤️

Kiki
5/13 | 

Ja vain näin voi tapahtua Lapissa :) Itse olen Sodankylästä kotosin ja sielläpäin auttaminen on arkipäivää. Harmi ettei etelässä voi toimia niin. Tai voi mutta sen vastaanottamista ei osata tai uskalleta ottaa vastaan mikä on harmi. Toisten ihmisten auttaminen on lapin ihmisessä syvällä sisimmässä aina 💖

Annan
6/13 | 

Arjen välittäminen on ihmeellistä. Mihin se onkaan kadonnut? Meillä kävi niin, että esikoisemme sairastui ykköstyypin diabetekseen, kun olin pyöreästi raskaana. Kun vauva oli syntynyt, otti eräs naapurimme puheeksi, että taidatte elää elämänne kiireisimpiä aikoja ja pyysi, että sanoisin, jos hän voisi jotenkin olla avuksi. Päätin tarttua tähän, kun tukiverkkoa ei liiemmin ole. Hänen apunsa ansiosta pääsin käymään esimerkiksi työhaastatteluissa, kun olin hoitovapaalla. Isovanhemmille lapsen sairauden hoito on liikaa, mutta tämä eläkkeellä oleva lääkäri ei pelännyt sitäkään. Molemmat lapset olivat tervetulleita. Ja niin sain elämääni myös uuden ystävän. Mutta olisiko se kaikkein ihmeellisin asia kuitenkin, että tämä tapahtui Helsingissä?

Vierailija
7/13 | 

Etelä-pohjanmaalla pienessä kunnassa asuessa oli tällaista myös. Oli mahtava huomata miten kaikki auttoivat toisiaan ja silloin nuorena, kun baareissa tuli käytyä oli aina joku ilmaisena kuskina illan porukassa mukana. Vuorollani minä olin kuskina, mutta ikinä ei vaihtanut raha omistajaa siinä hommassa. Huolehdittiin kaverit kotiin ja käytettiin pitsalla. Oltiin muuttoapuna, nostettiin mummoille perunaa ja laitettiin kasvimaita kuntoon.
Alkuun olin aina käsi pitkällä ojentamassa rahaa auttaville, mutta pian sain huomata, ettei se käynyt päinsä. Ihmiset auttoivat toisiaan auttamisen ilosta.
Muutin takaisin kotikaupunkiini ja täällä saa lompakkoa raottaa saadakseen oksennustaudissa läheisiäkään hakemaan kaupasta lapsille jaffaa. Kaipaan etelä-pohjanmaalle hyvin paljon.

Vierailija
8/13 | 

Ei kuulosta vieraalta, näin minun naapurustossani toimitaan. Ja ai niin: asun Helsingissä. Kaunis kirjoitus, mutta kovin romanttisen stereotypista maalla-kaupungissa - erottelua.

NytKommentoin
9/13 | 

Ihan varmasti löytyy auttajia ja yhteisöllisyyttä ympäri Suomea, tuntuu vaan, että jos sitä ei aina ilmoita somessa, niin sellasta ei tapahdu. Ja muutenkin, eikö oo kummallista miten moni ihminen oikein kuuluttaa siellä somessa, jos joku on auttanut toista???? Miks siitä aina tarvii tehdä iso numero??? Siitä joskus itsekin tuntee sitten oikein syyllisyyttä, jos on saanut apua, muttei ole ylistänyt auttajaa somessa, kun ihan voi sen kiitoksen ka arvostuksen sanoa kasvotustenkin 🤔

Evelina_79
10/13 | 

Kannattaa sitten muistaa auttaa myös itse. Valitettavasti ”auttajaluonteena” sitä huomaa, että oma apu - lastenhoito, leivonta, muuttoapu jne — kyllä kelpaa, mutta hyvin harvoin muille spontaanisti antamani apu tulee takaisin missään muodossa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019