Kirjoitukset avainsanalla esiteini

(Kirjoitus on tehty lapseni luvalla.)

Se hetki, kun se alkaa. En unohda sitä koskaan.

Vanhan hirsitalomme ovi paiskahtaa kiinni ensin kerran, sitten toisen ja sitten vielä teatraalisesti kolmannen kerran. Koko talo tärisee ja veikkaan, että ovesta rapisee myös maali. Perästä kuuluu kiroilua ja kovaäänistä haukkumista. Yritän avata ovea ja päästä sisään, mutta vastaukseksi saan karmivaa huutoa.

Seison keittiössä suu auki ja puhkun raivosta takaisin. "Sinähän et puhu vanhemmillesi tuolla tavalla." "Eikö sinulla ole mitään kunnioitusta." "Puhelin lähtee jäähylle koko viikoksi" ja "Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?"

Sitten sama toistuu. Ja toistuu. Ja toistuu. Välillä halataan ja sylitellään, pyydetään anteeksi ja palataan siihen "normaaliin", kunnes taas pamahtaa. Yleensä aivan yllättäen. 

Jonkun ajan kuluttua minun on pakko hyväksyä, että yhdestä omituisesta raivonpuuskasta onkin tullut uusi arkemme "normaali". Kiltti esikoiseni, joka halusi aina auttaa ja tehdä asioita kanssani, on muuttumassa, eikä paluuta entiseen ei enää ole.

Esimurrosikä on tullut taloomme. 

Pahinta ei ole lapsen, vaan oman itseni käytös!

Se tulee juuri sillä hetkellä, kun luulet eläväsi hetken sitä illuusiota, jossa kaikki soljuu omalla painollaan ja kotona on oikeasti useampana päivänä kivaa ja helppoa yhdessä. Juuri silloin se saapuu. Yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Pahinta ei kuitenkaan ole tilanteessa lapsen käytös, joka on tietenkin selitettävissä biologialla ja psykologialla. Hänen kuuluukin tulla vaiheeseen, jossa on aika alkaa opetella itsenäistymistä. Tosin en osannut ajatella sen alkavan ihan näin aikaisin, jo 9-vuotiaana, mutta me kaikkihan olemme yksilöitä ja iso elämänmuutoksemme on varmasti edesauttanut asiaa.

Raastavinta on ollut tajuta se, kuinka tämä vaihe pistää katsomaan itseään vanhempana rehellisesti peiliin. Esiteineys on asettanut minun vanhemmuuteni ja aikuisuuteni äärimmäiselle koetinkivelle. Kun uhmaikäisen kanssa meni aikoinaan hermot, niin jotenkin sieltä väsyneen hermoraunioidenkin keskeltä sai kerättyä ne vanhemmuuden rippeet ja otettua homman hanskaan jollain aikuisella tasolla.

Mutta viimeisinä kuukausina olen useamman kuin kerran juossut jäähylle metsään ja kironnut koko vanhemmuuteni syvimpään helvettiin. En vain yksinkertaisesti ole tiennyt mitä tehdä. Miten toimia oikein, asettaa rajat rakentavasti ja säilyttää se aikuisen maltti?

Olen toivonut, että kasvojeni eteen laskeutuisi Googlesta ohjekirja, jossa lueteltaisiin vanhemmuuden toimintaohjeet siihen, kun lapsi kiroilee, huutaa päin naamaa tai ei suostu toimimaan lainkaan yhteisten ohjeiden mukaan. Miten saada tilanne raukeamaan rakentavalla tavalla? Niin että olisin itse esimerkillinen aikuinen? Niin, että pysyisin rauhallisena ja en hermostuisi tai vaipuisi marttyyritilaan.

En halua samanlaisia kokemuksia kuin minulla itselläni oli!

Olen elänyt itse äärettömän raskaan teini-iän, josta jäi jäljelle paitsi monta henkistä haavaa, myös pilalle mennyt äitisuhde, jonka korjaamiseen meni parikymmentä vuotta. Luonnollisesti suurin pelkoni vanhemmuuteeni liittyen on se, että joutuisin omien lasteni kanssa samaan tilanteeseen. Vaikka tiedostaen teen asioita mahdollisimman paljon toisin, huomaan silti usein kriisitilanteessa käyttäytyväni aivan kuin oma äitini.  

Ja samalla tajuan, että vaikka kuinka haluan, en osaa muuta. Minulla ei ole mitään muuta mallia kuin se, minkä olen itse saanut. Jos siis haluan toimia toisin, jokainen askel on opeteltava alusta ja se tästä kaikesta tekeekin niin pelottavaa ja epävarmaa. 

Usein tuntuu, että purjehdin päämäärättömästi sumussa tuntemattomilla vesillä.

Halusin kirjoittaa tuntemuksistani myös teille, koska uskon, etten ole tilanteessa yksin. Avasin muutama viikko sitten tunteitani aiheesta Instagramin puolella ja sain kymmeniä vertaistukiviestejä vanhemmilta, jotka elävät samassa tilanteessa.

Sain myös suunnattoman määrän hyviä vinkkejä tilanteeseen. Niiden pariin olen palannut jo useamman kerran.

Kiitos vielä kaikille vinkkinsä jakaneille. Tässä ne myös teille jakoon.

10 Vinkkiä esiteinin vanhemmalle (kerätty Äidin Puheenvuoron seuraajilta)

1. SANOITA TUNTEET: Yritä muistaa, ettei lapsi ole ilkeä, vaan keskenkasvuinen. Sanoita lapsen tunteet hänelle, ja kerro, että rakastat vaikka häntä ärsyttääkin. Yritä muistaa, että lapsella on myllerryksessä vielä paljon vaikeampaa kuin sinulla. Eisteineyttä kutsutaan myös joskus 2. uhmaiäksi, jolloin lapsi hakee rajoja, joissa testataan rakastetaanko häntä vaikka hän toimisi huonosti.

2. ETSI VERTAISTUKEA: Vaikka kenellekään ei toivo vaikeita tilanteita, helpottaa todella paljon kuulla, että ei ole tilanteiden kanssa yksin. Erinomainen kuunteluvinkki on Suplan Teinit - niitä on vain pakko rakastaa - podi. Sieltä erityisesti jakso Esiteinit - nytkö se jo alkaa?

3. VALITSE TAISTELUSI: Jokaiseen päänaukomiseen ei kannata lähteä mukaan. Mieti, millä on oikeasti lapsen kasvun ja turvallisuuden kannalta väliä. Onko sellaisia tilanteita esimerkiksi taistelut vaatteista? 

4. PUHU TILANTEESTA LAPSEN KANSSA RAUHASSA: Keskustelkaa tilanteesta rauhassa, kun raivokohtaus on ohi. Miettikää yhdessä toimintatapoja, jolla arki saadaan sujuvammaksi. Esiteini hakee rakkautta ja rajoja, joten ne pitää myös asettaa.

5. LÄHEISYYS: Etsi hetki päivästä, jolloin ehditte olla edes pienen hetken kahden kesken ja kuunnella häntä. Usein lapsi nimen omaan kaipaa todellisuudessa aikuisen jakamatonta huomiota, mutta ei osaa sitä oikeilla sanoilla kertoa. Säännöllinen Nukuttaminen, lukuhetki tai vaikka yhteinen kävelylenkki voi olla ratkaiseva teko yhteyden säilymisen kannalta.

6. PYYDETÄÄN ANTEEKSI: On ok kiukutella, mutta pitää oppia pyytämään myös anteeksi. Ja tajuttava, jos on töpeksinyt. Tämä pätee niin lapsiin kuin vanhempiin. Selvittäkää aina tilanne, oli kyse isosta tai pienestä asiasta! 

7. KUUNTELE JA KOITA YMMÄRTÄÄ: Tätä ei varmaankaan voi korostaa liikaa. Murrosikään siirtyvä lapsi voi tuntea olonsa äärimmäisen yksinäiseksi kaiken tunteiden ja fyysisten muutoksen keskellä. Yritetään ymmärtää ja kuunnella, luoda turvallinen tila, jossa on ok kipuilla.

8. SUHTEUTA ELÄMÄNTILANNE: Jos elämässä on muutenkin suuria muutoksia meneillään - kuten meillä vaikka muutto, uusi koulu ja kaverit - on todennäköistä, että sekin näkyy elämäntilanteessa ja käyttäytymisessä. Ole armollinen.

9. LUO LUOTTAMUSSUHDE: Nyt on mahdollisuus kehittää vielä luottamussuhdetta, joka pohjustaa myös tilainteita myöhempää teini-ikää varten. On tärkeää luoda ilmapiiri, missä voisi kertoa pahemmistakin asioista ilman, että täytyy pelätä vanhempien suuttumista. Yhdessä tekeminen ja kuuntelu ovat avainasemassa myös tässä. Ota vanhempana rohkeasti puheeksi vaikeammatkin asiat esimerkiksi murrosikään liittyen, näihin voi tarttua kiinni vaikka yhteisen elokuvan lomassa tai jonkun muun yhdessä tekemisen aikana. Pöydän ääressä käytävä keskustelu voi sen sijaan vaikuttaa lapsesta kuin rangaistuspuhuttelulta. 

10. NÄYTÄ RAJAT MUTTA ANNA MYÖS VASTUUTA: Esiteini on samaan aikaan pieni lapsi ja rajojaan hakeva ja isommaksi kasvava nuori. Sopikaa, mitkä ovat asioita, joista hän voi kantaa itse jo vastuun. Onko ne aamutoimet, kaupassa käynti, siivous tms? Samalla syntyy myös onnistumisen kokemuksia.

Onko sinulla vielä vinkkejä lisättävänä?

Tsemppiä kaikille aiheen kanssa painiville. Vanhemmuus on ikuinen oppimisen polku ja varmasti jokainen yrittää tehdä parhaansa. Ollaan itsellemme armollisia, vaikka välillä meneekin ihan päin peetä.

x0x0

Inari

Kommentit (2)

Ninnu
1/2 | 

Aikuisille tuollainen seikkailuja täynnä oleva elämä on upeaa, mutta kyllä se vaan niin on, että lapset ne tarvitsee pysyvyyttä ja rutiineja elämäänsä, niitä samoja asioita päivästä toiseen, sama koulu, samat ystävät, harrastukset, tuttu ympäristö. Oikein surku käy teidän Ronjan puolesta, voin kuvitella miltä tuntuu kun pitää jättää taakseen kaikki tuttu ja turvallinen, koulu, harrastukset ja ne ystävät. Kyllä lapset sopeutuu, mutta ihan oikein ensin näytetään ne tunteet miltä tuntuu kun koko elämä menee ihan uusiksi. Näin käy varmasti monella lapsella jonka vanhempi vaikkapa eroaa, tai menehtyy, tai jotain muuta radikaalia. Voi ottaa aikansa ennen kuin Ronja taas tasaantuu ja sopeutuu.. ja sitten Lappi-vuosi päättyy ja taas on ison muutoksen aika? Kenties..
Murrosikä alkaa sitten vähän myöhemmin.

<3
2/2 | 

Moi,

minua ja omaa raivoani helpotti hirveästi kun pahimmalla hetkellä otin tietokoneen ja katsoin läpi lapsen kuvat syntymästä parivuotiaaksi. Miten ihana, kaunis ja suloinen olikaan tuo ihminen. Ja sitten muistuttelin itselleni, että hei, tämähän on se sama lapsi, nyt isompana ja mieli myllerryksessä. Ihanana, kauniina ja suloisena. Nyt kun tyttö lähestyy 14 ikävuotta ja varmaan pahimmat murrosiän tuskat on selkeästi takana, sain uskomattoman ihanaa palautetta mykältä teiniltäni, joka tokaisi ihan yhtäkkiä, että "oot sää ihan ok". Jotenkin ehkä onnistuin. 

Toinen keino on ollut keskustella hänen tavallaan. Watsuppi on ollut viimeisten vuosien aikaan kovalla käytöllä. Erityisesti myöhään illalla aloitetut wa-keskustelut ovat olleet hedelmällisiä. Nukkumaanmennessä onkin ollut hänelle selkeästi helpompaa kirjoittaa ja kuvata miltä tuntuu. Ja äitinä kertoa, että olet rakas ja tärkeä. Ihan aina. Tsemppiä tilanteeseen, kyllä se helpottaa. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Blogiarkisto

2019

Instagram