Kirjoitukset avainsanalla elämänmuutos

Viimeiset auringonsäteet ennen kaamosta.

Tähän postaukseen olen kerännyt kauneimpia hetkiä tähän mennessä kuluneesta Lapin vuodestamme. Sitä on nyt takana reilut kuusi kuukautta ja #vaihtovuossodankylässä-sarjamme jatkuu heinäkuun loppuun 2020 saakka. 

Valokuvaus on videokuvauksen ohella minulle tärkeä harrastus. Tässä opiskelen sitä lisää Pyhä-tunturilla Harri Tarvaisen opeissa, joka on myös ottanut tämän kuvan.

Lumikiteiden ihmeellisyys.

Yksi hienoimmista kuvaushetkistäni ikinä sattui juuri 15-vuotispäivämme iltaan, kun taivas leimusi revontulista.

Jokapäiväiset hiihtolenkit ovat antaneet voimaa lokakuusta alkaen, jolloin lumi laskeutui jäädäkseen Sodankylään. 

Kahvi ei ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin nokipakissa tikun nokasta Muotkatunturissa.

Oman kylän lampaat tekivät vaikutuksen kaupunkilaisperheeseen heti ensimmäisenä päivänämme, kun muutimme Lappiin.

Kaamosaikaan vallitsevat sinisen valkoisen ja harmaan värit. Kuva on Saariselän Ahopäältä joulukuussa.

Se tunne, kun nouset tunturiin ja käännyt ensimmäisen kerran ympäri puurajan jälkeen ja koko maailma avartuu eteesi. Kuva on Sodankylän Pyhä-Nattaselta.

Kun oma koti häämöttää pellon takaa ja olet pakahtua onnesta.

Ruskan loistoa ilmasta käsin Luostolla.

Ensimmäiset kuurankukat ikkunassa.

Kun onnistut ensimmäistä kertaa tallentamaan revontulet kamerallesi.

Aamurusko ilman mitään filttereitä.

Sininen hetki.

Pakkaspäivän hiihtoretki.

Minä yksin ja rauha.

Vuoden ensimmäiset auringonsäteet!

Matkaamme Lapissa voit seurata päivittäin Äidin Puheenvuoron Instagramista ja aina tiistaisin Äidin Puheenvuoron vlogista.

xoxo

Inari

Kommentit (1)

Keväthuuto
1/1 | 

Vau mitä kuvia! Olet nähnyt vaivaa! Suosikkini ovat ruskan loisto, kuurankukat ja pakkaspäivä ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutimme Helsingistä Sodankylään elokuussa 2019.

Tässä postauksessa vastaan teiltä tulleisiin kysymyksiin liittyen Lappiin muuttoomme ja Sodankylään. Kysymykset on kerätty Äidin Puheenvuoron Instagramista, jossa voit seurata elämäämme päivittäin. Jos jokin asia jäi vielä mietityttämään, laita kysymys kommenttiboksiin.

Jos pyörit Matkamessuilla Helsingissä, tule moikkamaan minua ja juttelemaan lisää 18-19.1. Pyhä-Luoston standille lauantaina klo 16-17 ja sunnuntaina klo 12-13.

Miten päädyitte muuttamaan Sodankylään?

Muutimme Sodankylään vuodeksi elokuussa 2019. Haaveilimme Lappiin muutosta ja saimme työt järjestymään Sodankylästä. Lisää muutostamme ja projektin syntymisestä voit lukea täältä.

Miten aloititte muuttojärjestelyt?

Etsimällä ensin työt. Kun ne olivat varmistuneet, etsimme asunnon, sitten vuokrasimme omamme Helsingissä pois, ryhdyimme suunnittelemaan itse muuttoa jne. Töitä on Sodankylässä erityisesti sairaanhoito- ja kaivosalalla sekä turismissa, mutta myös opettajamieheni löysi nopeasti sijaisuuden itselleen. Kannattaakin tiedustella töitä myös suoraan paikallisilta yrityksiltä ja toimialoilta.

Asuntoja kannattaa etsiä yksityisiltä markkinoilta. Siihen paras tapa on some. Liity ainakin Sodankylän kansalaiskanavalle Facebookissa, ja laita sana kiertämään kaikille tutun tutuille. Myös paikallislehti-ilmoitus Sompio-lehdessä voi olla hyvä idea. Katsasta myös tori.fi:n asuntotarjonta. Oman talomme löysin Booking.comista ja laitoin vuokranantajalle tiedustelun, jos he olisivat kiinnostuneita vuokraamaan sen pidemmällä sopimuksella.

Miten lapset ovat sopeutuneet muuttoon?

Minua jännitti  muutto eniten lasten puolesta. Olemme aina asuneet Helsingin kantakaupungissa, meillä on ollut vakiintuneet ystävät ja harrastukset ja tyttäremme kävi yhtä Suomen suurimmista kouluista.  Ajattelin, että muutos näin erilaiseen ympäristöön voisi olla vaikea, mutta lapset sujahtivat kouluun ja kaveriporukoihin helpommin kuin olisin ikinä voinut edes toivoa. Siinä auttoi varmasti se, että he olivat vielä sen verran nuoria, 5- ja 9-vuotiaita, ettei oma vanha kaveriporukka Helsingissä painanut vielä liikaa.  Lapset olivat myös mukana tekemässä muuttopäätöstä ja heidät pidettiin koko muuttoprosessin ajan osana valmisteluja. Ja onneksi ihmissuhteita on nykyään helppo pitää yllä älylaitteilla, vaikka asuisi kauempanakin. Myös se, että olemme matkustelleet paljon elämässämme ja lapset ovat tottuneet menemään rohkeasti leikkeihin mukaan, on auttanut sopeutumisessa. Lapset ovat pienessä kyläkoulussa, joten on ollut suhteellisen helppo päästä tutuiksi paikallisten perheiden kanssa. 

Missä vaiheessa tunsit, että olet tullut kotiin?

Heti. Jo silloin, kun olin katsomassa taloamme viime keväänä, tiesin että se on meidän koti. Se vain tuntui heti siltä. Talolla ja Vuojärven kylällä onkin ollut suuri merkitys sopeutumiseemme. Joka päivä, kun tulen kotiin, olen siitä onnellinen. Ja jos vierailen Helsingissä, ikävöin Lappiin sekä kotiimme samoin tein. 

Ovatko sodankyläläiset sisäänpäinlämpeäviä?

 Mielikuvani paikallisista on positiivinen ja leppoisa. Meidät on otettu avosylin tänne vastaan, toki mukaan on mahtunut myös ennakkoluuloja. Toki tilanteemme on hieman erilainen kuin normimuuttajalla, koska työni muuttoomme liittyen on julkista, ja meitä on ikään kuin odotettu etukäteen paikalle.

Mutta uskon, että tutustuminen on paljon kiinni ihmisestä itsestään. Jos olet avoin ja etsit aktiivisesti paikkoja, joissa tutustua uusiin ihmisiin, niin se varmasti onnistuu. Sodankylässä on todella kattava kulttuuri- ja kansalaisopistotarjonta pieneksi kunnaksi. Myös harrastuksia löytyy eri-ikäisille monipuolisesti.

Itse olen aloittanut laulamisen kuorossa ja tutustunut sitä kautta ihmisiin. Työn kautta on kertynyt myös kivoja tuttavuuksia. Lapset ovat saaneet ystäviä koulusta ja miehelläni on kiva työyhteisö. Naapurit ovat niin ikään muodostuneet meille tärkeiksi ihmisiksi.

Onko arki oikeasti rauhallisempaa Lapissa?

On. Todella paljon rauhallisempaa ja myös yksinkertaisempaa. Se liittyy paljolti meidän kohdalla siihen, että kaikki ns. ylimääräinen sälä on karsiutunut pois: Helsingin spontaanit kahvittelut, leffailut, iltakutsut, ravintolassa käynti ja jokapäiväinen harrastusrumba, mutta myös ystävien näkeminen. Vietämme enemmän aikaa vain perheen kesken, koska sosiaalinen verkostomme on Lapissa paljon pienempi. Se ei kuitenkaan tällä hetkellä haittaa meitä, vaan on vain positiivinen muutos. Elämä kiteytyy kodin ja työn ympärille. Viikonloppuisin retkeilemme ja yhtenä päivänä viikossa käymme harrastuksissa. En olisi itse pystynyt Helsingissä yksinkertaistamaan elämäämme samalla tavalla, koska ns. "kutsuja ja kutsumuksia" oli niin paljon, joille oli vaikea sanoa ei.

Onko Sodankylässä työmahdollisuuksia?

Sodankylässä on paljon avoimia työpaikkoja erityisesti hoito- ja kaivosalalla. Myös turismissa on etenkin sesonkina jatkuvasti työvoimapula ja säännöllisesti aukeaa myös tutkijoiden työpaikkoja (mm. geofysiikka, avaruustutkimus, ilmatiede). Itse teen Sodankylästä somesarjani lisäksi paljon etätöitä. Se on nopeaa ja helppoa, koska kunta on satsannut nopean valokuidun rakentamiseen, joka ulottuu laajasti eri alueille.

Kannattaa tutustua Sodankylän työpaikkoihin mm. täältä ja täältä.

Onko teillä koskaan riitoja ja erimielisyyksiä Lapissa? 

Kyllä on, ihan normaalisti elämme perhe-elämän ylä- ja alamäkiä myös Lapissa. En usko, että niitä pääsee muuttamalla karkuun. Koen, että lapset ovat riidelleet Lapissa ehkä jopa enemmän keskenään, koska viettävät enemmän kahdestaan. Meillä vanhemmilla riitely on ollut ehkä vähäisempää, koska stressiä on vähemmän ja yhteistä aikaa enemmän kuin Helsingissä.

Parhaat nähtävyydet Sodankylässä?

Parhaat nähtävyydet liittyvät perheemme näkökulmasta ehdottomasti luontoon ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Päiväretket Pyhä-Nattaselle, Luostolle tai Oratunturiin ovat olleet upeita kokemuksia, mutta yhtä lailla vaellus UKK-puistossa, josta muuten lähes 70% kuuluu Sodankylän kunnalle. Sodankylässä on myös hieno vanha puukirkko, kotiseutumuseo ja kuuluisa poropatsas sekä paljon hienoja tapahtumia, joista mainittakoon Luosto soi ja legendaariset Sodankylän elokuvajuhlat. Tästä voit katsoa videomme nähtävyyksistä.

Parhaat kaupat ja ravintolat Sodankylässä?

Sodankylässä on neljä hyvinvarusteltua ruokakauppaa, alko sekä paljon muita liikkeitä, kuten lelu- kangas- sekatavara-  ja vaatekauppa Simonen. Mainittava on myös omasta Lapinsuun elokuvateatterista, joka on aivan mahtava. Muutama ravintolakin löytyy, joskin niiden aukioloajat ovat hieman haastavia. Suosikkimme ovat: lounas Päivin kammarissa, pizzat Alariestossa ja illallinen hotelli Sodankylässä. Luostolla ravintola Punakettu tarjoaa kivan miljöön ja tarjonnan lapsiperheille.

Millaisia harrastusmahdollisuuksia on Sodankylässä?

Mielestäni monipuolisia. Paini ja jääkiekko ovat ainakin lasten keskuudessa suosittuja paikallislajeja, mutta yhtä lailla sirkus ja voimistelu. Haastavinta meidän kannalta on ollut ehkä se, että voimistelussa ei ole löytynyt tarpeeksi tavoitteellista kilpasarjaa, jossa lapsemme olisi voinut jatkaa omaa TeamGym-harrastustaan. Uimahalli löytyy varuskunnasta ja kuntaan on rakennettu vastikään uusi hieno liikuntahalliSodankylän Revontuliopisto eli kansanopisto tarjoaa laajan tarjonnan eri kursseja kaikenikäisille niin liikunnassa, kuvataiteissa kuin musiikissakin ja talvilajeille on kunnassa luonnollisesti hyvät puitteet. Perheessämme harrastetaan kuoroa, käsityö- ja puutyökerhoa, voimistelua ja ratsastusta. Sekä totta kai hiihtoa sekä laskettelua.

Mitä kaipaat Lappiin? Mitä haluaisit kehittää?

Sodankylässä on pieneksi kunnaksi (ihmisiä asuu noin 8400) mielestäni hyvät palvelut, ainakin niin kauan, kun on perusterve ihminen. Uusi Hyvinvointikeskus Sopukka tarjoaa kaikki terveys- ja sosiaalipalvelut saman katon alla ja on koko Suomen mittakaavassa edistyksellinen hanke. Lääkäriin pääsee nopeasti ja hammaslääkäriinkin lapset pääsivät vain parissa viikossa. Kuntaan rakennetaan myös uusi hieno koulukeskus, joten siinä mielessä olen hyvin ylpeä uudesta kotikunnastamme, että siellä uskalletaan satsata tulevaisuuteen heikosta rahatilanteesta ja muuttotappiosta huolimatta. Yleisesti toivoisin Lappiin vielä enemmän konkreettisia tekoja vastuullisuuden ja läpinäkyvyyden puolesta. Joissakin paikoissa ekologiset valinnat ja läpinäkyvä tekeminen on jo itsestäänselvä arvo, mutta kaikkialla ei olla vielä ymmärretty, miten tärkeää tekoja nämä ovat kestävän kehityksen kannalta. Lapin ja koko Suomen luonto on ainutlaatuinen rikkaus, jota meidän tulee vaalia.

Onko teidän projektista tullut negatiivista kommentointia paikallisilta?

Kun projektimme viime keväänä julkaistiin, herätti se kriittistäkin keskustelua paikallispäättäjien ja median keskuudessa. Sittemmin minulle ei ainakaan ole suoraan tultu sanomaan sellaista. Päinvastoin, olen saanut äärettömän paljon kiitosta paikallisilta siitä, miten he itsekin ovat oppineet arvostamaan kotikuntaansa projektimme kautta uudella tavalla.  Vaihtovuosi Sodankylässä -sarjan sisältöjä on katsottu viidessä kuukaudessa 23 miljoonaa kertaa ja se on saanut jo yli 400 000 euron medianäkyvyyden, joka on jo nyt kolme kertaa yli asetettujen tavoitteiden.

Mikä on yllättänyt eniten projektissanne?

Varmaankin se, miten nopeasti Lappi tuntui kodilta ja miten yhteisöllistä elämämme on ollut. Kirjoitin aikaisemmin jo Vuojärven kylämme ainutlaatuisesta naapurustosta. Myös se, että viihdynkin hektisen Helsinki-elämäni jälkeen näin hyvin omassa rauhassa, on ollut itselleni yllätys. Lappi on tehnyt elämällemme hyvää.

Mihin asiaan ihastuit Sodankylässä ensimmäiseksi?

Luonnon monimuotoisuuteen ja ihmisiin. Ne ovat edelleen kaksi parasta asiaa täällä.

Mitä mieltä sukulaisenne ovat olleet muutosta?

He ovat olleet kannustavia ja iloisia puolestamme, koska ovat nähneet kuinka hyvää muutto on tehnyt. Myös isäni muutti Sodankylään lähes samaan aikaan kanssamme, mutta omista syistään. Siskoni ja äitini ovat vierailleet luonamme säännöllisesti ja ystäviämme on käynyt luonamme jo yli 60 henkeä Espanjaa myöten. 

Miten asuminen pohjoisessa on vaikuttanut luontosuhteeseenne?

Olen aina rakastanut ja arvostanut luontoa, mutta meillä ei ole ollut perheenä mahdollista viettää siellä niin paljoa aikaa aikaisemmin. Metsäretket on pitänyt allakoida etukäteen ja niitä on tullut tehtyä muutaman kerran vuodessa mökkiviikkojen ohella. Nyt olemme metsässä heti oven aukaisemalla. Aloitan ja lopetan päiväni aina metsälenkillä joko hiitäen tai kävellen. Viikonloppuisin retkeilemme luonnossa. Jokapäiväinen yhteys luontoon on Lapissa parasta.

Mitä kaipaat etelästä?

Ystäviä, mutta en oikeastaan mitään muuta. Kun käyn Helsingissä, on kiva mennä spontaanisti syömään, taidenäyttelyyn tai leffaan, mutta ne eivät ole asioita, joita kaipaisin jokapäiväiseen elämääni Lapissa. Ja pääseehän Sodankylässäkin tai Rovaniemellä toteuttamaan näitä tekemisiä, jos haluaa.

Miten Lapinhulluus ilmenee?

Varmaankin se on se onnellisuuden tunne, joka leviää joka jäseneen sormennipukoita myöten, kun seisot keskellä tunturin lakea tai humisevaa metsää, viiletät hiihtoladulla sukset viuhkoen tai seisahdut katselemaan ensimmäisten yöpakkasten höyryttämää järven peilityyntä pintaa. Silloin tuntuu, että sydän pakahtuu onnesta. Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että saat olla tässä ja nyt. Sellaista onnellisuuden tunnetta ja läsnäolon voimaa on vaikea muualla saavuttaa ja sitä haluaa aina lisää ja lisää. Se on minulle Lapinhulluutta.

Jos kuvailisit Sodankylää yhdellä sanalla, mikä se olisi?

Sydän. Sodankylä on Lapin sydän paitsi sijainniltaan, myös ihmisiltään. 

Mitä ajattelette siitä, että jäisitte pidemmäksi aikaa Lappiin?

Se on suurin toiveeni. Meitä on kuitenkin perheessämme neljä, joten en voi päättää asiasta yksin. Päätämme asiasta maalis-huhtikuun aikana.

Kiitos kaikista kysymyksistä! Jäikö vielä jokin asia pohdituttamaan? Laita kommentteihin kysymys, niin käyn vastaamassa.

xoxo

Inari

Kommentit (8)

ex-sodankyläläinen etelämpää
2/8 | 

Paras aika Lapissa on vielä edessänne, maalis-huhtikuu ja kesäkauden valo on huippua

Vierailija
3/8 | 

Oletko ajatellut sitä, että jos muutatte kuitenkin takaisin Helsinkiin, kuinka suuri asia se on henkisesti käsiteltävä? Jos kuvittelisin itseni vastaavaan tilanteeseen, niin pelkäisin jopa masentuvani takaisin kaupungissa, ja lopun aikaa kaipaisi aina takaisin Lappiin. Että vaikka tästä tulisikin teille loppujen lopuksi vain vuoden mittainen projekti, niin mikä on sen hinta? Oletko ajatellut asiaa, miten henkisesti tulet selviämään mahdollisesta poismuutosta?

Äidin puheenvuoro
Liittynyt22.7.2019

Heippa ja kiitos kommentistasi. En ajattele elämää lähtökohtaisesti tuolla tavalla. Jokainen elämäni kokemus on johtanut minut jollain tavalla johonkin uuteen asiaan, joskus suoraan, joskus mutkan kautta. Lisäksi päätämme elämästämme onneksi itse, eli päätös lähteä tai jäädä tänne Lappiin on myös omamme, ei sitä kukaan muu tee.  Jos päätämme lähteä, on siihen varmasti jokin painava syy, joka on kokonaiselämämme tai parisuhteemme kannalta sen takia paras vaihtoehto, silloin seison sen päätöksen takana. Lapin jättäminen tekee varmasti kipeää, mutta se että on saanut kokea elämässään jotain näin upeaa kuin tämä vuosi, on voimavara, joka kantaa perhettämme pitkään ja auttaa ymmärtämään tulevaisuudessa myös näkökulmia muualta kuin Helsingistä. Ei missään nimessä taakka.  

Sodankylään ?
4/8 | 

Hei, kivaa tarinaa elämänmuutoksestanne ja elämästä pohjoisessa.

Monia saattaa kiinnostaa työmahdollisuudet vaikka siellä Sodankylässä. Voisitko laatia jonkunmoisen katsauksen ja tehdä vierailukäynnit muutamiin paikallisiin yrityksiin tai muuten merkittäviin/kiinostaviin sikäläisiin toimijoihin...

Visiitti ja juttua vaikkapa Sodankylän kunnan tarjoamista töistä, sikäläisten matkailupalveluiden tarjoamista töistä (Luosto/Pyhä), Kevitsan kaivos taitaa olla suurin työllistäjä siellä (kiinnostava), Sodankylän Jääkäriprikaati merkittävä, Geofysiikan observatorio, tulevat kaivoshankkeet jne. ?

Äidin puheenvuoro
Liittynyt22.7.2019

Heippa ja kiitos kommentistasi! Hyvä, että työelämä kiinnostaa täällä Lapissa. Tulen esittelemään jonkun verran työmahdollisuuksia vlogini puolella, esimerkiksi uuden hyvinvointikeskuksen ja Kevitsan kaivoksen osalta, mutta ihan kaikkia mahdollisuuksia en tämän tulevan puolen vuoden aikana ehdi katsastaa. Kannattaa rohkeasti olla toimipisteisiin yhteydessä ja kysyä, mitä töitä heillä on tällä hetkellä tarjolla. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä Vaihtovuosi Sodankylässä on opettanut tähän mennessä?

Näin vuoden loppuun on luontevaa tehdä tilinpäätös tähän mennessä kuluneesta vuodestamme täällä Lapissa ja Sodankylässä. Jos et ole aikaisemmin tutustunut projektiimme, pääset tutustumaan sen taustoihin täältä. Ja alkusyksyn fiiliksiä matkastamme voit lukea muun muassa tästä ja tästä

 On kulunut vajaa viisi kuukautta siitä, kun olemme muuttaneet Helsingistä tänne Lappiin. Vaihtaneet hektisen ruuhkavuosiarjen lähiökolmiosta, satavuotta vanhaan hirsitaloon, luonnon keskelle maalaiskylään.

 Nyt jaan tuntoni siitä, mitä nämä viisi kuukautta ovat minulle opettaneet maailmasta, itsestäni ja muista.

Ihana kamala kaamos

Kaamos on juuri tänään 19.12. virallisesti alkanut - kirjoitin jutun valmiiksi jo ennen joululomaani. Se ei kestä täällä Sodankylässä kuin keskimäärin viisi päivää. Eli kun sinä luet tätä tekstiä, on se jo virallisesti ohi.

Aurinko siis nousee jo tuolla metsän takana taivaanrannan tälle puolelle. 

Kaamos onkin asia, jota kohtaan ajatukseni ovat muuttuneet paljon. Tai no, Itselläni ei itse asiassa ollut kovinkaan vahvoja ennakkoluuloja aiheesta. Olemmehan alun perin tehneet päätöksemmekin siitä, että haluamme muuttaa Lappiin, tasan vuosi sitten, juuri kaamosaikana Saariselällä.

Mutta kaamos on kuitenkin se asia, josta meitä etukäteen varoiteltiin kaikista eniten.

Miten te kestätte siellä pimeässä sen koko pitkän talven, meille toisteltiin?

Nyt voin vastata niille,  jotka kutsuvat kaamosta kestämiseksi,  etteivät he tiedä mistä puhuvat.

Tuskin kukaan, joka on kokenut kaamosajan Lapissa ja pimeän ajan Etelä-Suomen kuraisilla kaduilla, voi väittää, että Lapissa olisi ankeampaa ja pimeämpää?

 Lapin kaamos on ehkä ajaltaan pitkä, enkä kiellä etteivätkö pitkät pimeät päivät väsyttäisi, mutta kyllä se myös antaa sielulle ja mielelle paljon. Pakkaslumi kimmeltää kaamoksen kuutamossa ja taivas esittelee mitä upeimpia valotaideteoksiaan.

Katsokaa vaikka näitä alla olevia kuvia. Ne on kaikki otettu tämän yhden kaamosvuorokauden aikana. 

Olen enemmän yksin, mutta vähemmän yksinäinen

Sosiaaliperhonen ja jokapaikanviilettäjä, niin olisin kutsunut itseäni vielä puoli vuotta sitten.

Olen koko elämäni liihottanut paikasta toiseen minuuttiaikataululla, ollut se jokapaikan aktiivi ja luullut, että se tekee minut onnelliseksi. Samaan aikaan olen tuntenut koko aikuisen olemassaoloni suurta universaalia yksinäisyyttä. Tunnetta siitä, etten oikein kuulu minnekään, vaikka olenkin joka paikassa.

Ehkä olenkin mennyt joka paikkaan juuri siksi, että olen tavallaan etsinyt niistä menoista sitä tunnetta, että kuuluisin jonnekin. Silti sisälläni on ollut aina tyhjiö, sellainen omituinen ulkopuolisuuden tunne.

Vain muutaman ihmisen seurassa olen oikeasti tuntenut olevani kokonainen ja hyväksytty sellaisena kuin olen. Rintakehässäni on myös vallinnut koko aikuisen elämäni lievä puristava ahdistus, jonka luulin olevan normaali fyysinen olotila. 

On ollut äärettömän ihmeellistä tajuta täällä Lapissa asuessamme, että sekä universaali yksinäisyys että rintakehäni ahdistus ovat hävinneet täysin.

  Vaikka vietän aikaa enemmän yksin kuin koskaan - tai ehkä juuri siksi - tunnen olevani enemmän osa tätä maailmaa kuin ikinä aikaisemmin.

Olen myös paljon armollisempi itselleni, en vertaa itseäni toisiin ja osaan ottaa asiat paljon rennommin.

Tämä ns. letkeys on muuten piirre, johon olen kiinnittänyt paljon huomiota koko täällä olevassa yhteiskunnassa.

Ihmiset ottavat asiat ylipäätään rennommin. Sama pätee kiireeseen. Sitä ei vain tunneta.

En ole kertaakaan kuullut jonkun sanovan, että hänellä olisi kiire. Itse olen siihen sortunut kyllä muutaman kerran, mutta sen jälkeen on kyllä hävettänyt.

Olen myös lopettanut Lapissa pimeän pelkäämisen tai siis pelko on vain kadonnut, vaikka se on ollut koko elämäni yksi suurimmista peloistani - myös aikuisena.

Minua on pelottanut ihan älyttömästi mennä pimeässä mökillä esimerkiksi ulkovessaan tai viettää aikaa yksin pimeällä mökillä saaressamme. Täällä en yksinkertaisesti tunne pelkoa ollenkaan, vaikka hiihtäisin yksin pilkkopimeässä metsässä. Se on todella ihmeellistä.

Kuinka paljon ruoan eteen tehdäänkään töitä

On suorastaan noloa tajuta, kuinka vähän olen koskaan kaupungissa miettinyt sitä, kuinka paljon ruoan eteen on jouduttu tekemään töitä.  Sitä on vain astellut kauppaan ja ostanut sieltä tarvittavat tavarat. Kotimaisuus ja luomu ovat olleet minulle tärkeitä arvoja toki jo pitkään, mutta sen enempää en ole ruokaprosessia juurikaan ajatellut.

Täällä maalla asuessa meidän koko perheellämme on ollut mahdollisuus tutustua ruoan alkulähteisiin, sekä porotalouden että maatilallisten elämän seuraamisen kautta. Olen itse jopa päässyt kokeilemaan kumpaakin ammattia päiväksi, ja voin kertoa, etten ole koskaan ollut niin poikki kuin päivän jälkeen, jolloin olimme punninneet 116 lammasta tai erotelleet tuhansia poroja toisistaan.

Arvostukseni ruoan tuottajia kohtaan on noussut taivaisiin. Myös käsitykseni siitä, minkälaista ruokaa Suomessa voidaan tuottaa ja kuinka tärkeää maamme omavaraisuus on, on laajentunut suuresti.

Kuinka monta työtuntia ja ihmistä onkaan tarvittu jokaisen syömäni suupalan eteen! Ruoan hävikin minimoinnista on tullut keittiömme yksi tärkeimmistä arvoista. Minulle on myös tärkeä tukea paikallisia tuottajia, ja on ollut kiva myös itse kokea pientä omavaraisuutta marjojen keräilyn suhteen.

Autoilu on täällä suurin päänvaivamme

Kun Helsingissä 40 kilometrin päähän lähteminen tuntui pitkältä matkalta, on se täällä aivan normimatka meiltä kirkolle eli siis kylälle päivittäin. Lähempänä ei ole edes kunnon ruokakauppoja. Edes 300 kilometrin ajomatka suuntaansa yhden päivän takia, ei täällä tunnu juuri miltään.

Siihen vaikuttavat osaltaan tyhjät tiet ja toisaalta matkalla, mutka toisensa jälkeen jatkuva, upea maisema.

Toisaalta pimeässä ajaessa, lumen tuiskutessa tuulilasiin, samat kilometrit tuntuvat usein helvetillisiltä. Autoilusta onkin tullut täällä suurin päänvaivamme.

Samaan aikaan olen alkanut arvostaa sitä, kuinka helposti sitä Helsingissä pääseekään paikasta toiseen julkisilla. Täällä julkista liikennettä ei ole. Jos sinulla ei ole autoa, et yksinkertaisesti pääse minnekään, ainakaan silloin kun itse haluat. Toki muutama bussivuoro kulkee päätiellä kunnasta toiseen, mutta ne ovat summittaisia iloja ja sopivat vain määrätyille reiteille.

Olemme siis riippuvaisia autosta. Se on täysin uusi olotila, mutta samalla terve muistutus siitä, että Suomessa on paljonkin alueita, joissa yksityisautoilu on pakkotila, eikä siitä voi omasta tahdosta noin vain luopua.

 Ajokilometrejä kertyy viikossa noin 500-1000 km, riippuen siitä, menemmekö viikonloppuisin jonnekin. Se tarkoittaa myös autoilun riskien suurentumista.

Olen aina pitänyt autolla ajamisesta ja en ole koskaan aiemmin joutunut 20 vuoden aikana auton kanssa ongelmiin. Siksi vastoinkäymisemmekin täällä, vain muutaman kuukauden aikana, tuntuvatkin todella suurilta.

Olemme valitettavasti joutuneet jo useampaan kolaritilanteeseen sekä osallisiksi että silminnäkijöiksi. Uusi automme on jo kahteen kertaan kolaroitu klommoille, mutta onneksi henkilövahingoilta on vältytty. Tässä muuten ohjeet, miten toimia, jos joudut kolariin.

 Lisäksi olen valitettavasti onnistunut hankkimaan itselleni jo kolmet ylinopeussakot niistä muutamista kameroista jotka sijaitsevat täällä Pohjoisessa. Ylinopeudet eivät ole olleet jättimäisiä (60 km alueella 72 km), mutta juuri sen verran liikaa vauhtisokeutta on tarttunut tyhjillä teillä ajamisesta, että olen havahtunut liian myöhään laskemaan nopeuden satasesta kuuteenkymppiin.

Huolimattomuudestani saan nyt maksaa kantapään kautta, sillä joulun jälkeen joudun testaamaan autotta oloa jonkun aikaa - en tiedä vielä päätöstä, kuinka pitkään - kun korttini menee hyllylle.

Tiedoksi siis vain kaikille, että kolmesta liikennerikkomuksesta vuoden tai neljästä kahden vuoden sisällä tapahtuu näin. Eipä ollut tätäkään aiemmin tiedossa.

Saa nähdä, miten pärjään autotta kylässämme, joka on 40 kilometriä ei mistään ja ilman julkista liikennettä. Viimeistään silloin tulen kaipaamaan Helsinkiä sekä ympärivuotisia pyöräilykelejä.

Välimatka voi myös lähentää

Yleensä pelätään, että kun muuttaa läheisten luota kauas pois, välit voivat etääntyä ja ehkä jopa katketa kokonaan. Olemme onneksemme saaneet todistaa aivan päinvastaista, jo lähimpien ystäviemme asuessa pitkään ulkomailla.

Intensiiviset, useiden päivien yhdessäolot, ovat usein antoisampia kuin lyhyet muutaman tunnin arkikahvittelut, koska niissä on mahdollista keskustella ja viettää aikaa paljon syvemmin ihmisten kanssa.

Etenkin, jos on mahdollista vierailla toistensa luona, voi ystävyys itseasiassa kehittyä vieläkin läheisemmäksi, kun asuu eri paikkakunnilla.

Omalla kohdallani myös maratonpuhelut ystävieni kanssa ovat lisääntyneet. Kun ennen en ehtinyt soittaa kenellekään, odotan nykyään innolla, että pääsen joka-aamuisen hiihtolenkkini lomassa aloittamaan päiväni siskoni kanssa puhuen. Asuimme Helsingissä samassa talossa, mutta emme ehtineet jutella kunnolla kuin ehkä muutaman kerran kuussa. Nyt puhumme joka päivä. Ystävilleni soitan myös useammin kuin koskaan aiemmin. Ikävöin toki heidän kanssaan olemista, mutta samalla koen, että muuttomme ei ole vienyt ystävyydestämme mitään pois, vaan ennemminkin tuonut siihen vain uuden ulottuvuuden.

Olemme kiitollisia siitä, että ystävät ovat rohkeasti lähteneet luoksemme kylään sankoinkin joukoin.

Retkeily Lapin kauniissa luonnossa on antanut meille upeita yhteisiä kokemuksia, joista ammentaa vielä pitkään.

Helsingin kodissamme meillä ei ollut koskaan tilaa majoittaa ketään yöksi, mutta nyt meillä on ruhtinaallisesti lääniä vaikka koko lomaviikoksi. Luonamme onkin vieraillut jo nyt 40 ystäväämme ja lisää saapuu nyt joululomalla.

Suuri sydän, vahva kauna

Olemme saaneet kokea koko Sodankylässä ja etenkin Vuojärven kylässä (70 henkilön kylä), missä asumme, suunnatonta vieraanvaraisuutta sekä tunnetta siitä, että olemme olleet tervetulleita uusia asukkaita. Siitä on ollut hienoa ponnistaa osaksi yhteisöä. Kiitos kaikille, jotka olette toivottaneet meidät niin sydämellisesti tervetulleiksi.

Uskonkin, että pieni kylä voi olla etenkin lapsiperheelle hyvä muuttovaihtoehto, sillä kyläläiset ovat usein aktiivisia ja heidän tekemisiinsä on helppo päästä mukaan. Sodankylässä kyliä on 29, joten siitä vain valitsemaan.

Samaan aikaan, kun vieraanvaraisuus täällä Pohjoisessa kukoistaa, on pienessä yhteisössä myös omat haasteensa. Vanhat kaunat ja ihmisten väliset jupakat pitävät pintansa välillä jopa niin, että kaunaa kannetaan sukupolvelta toiselle, ja joskus näin uusin silmin katsottuna, hyvinkin erikoisista tai pienistä asioista.  

 Välillä mietin myös sitä, miten asiat hoituvat todellisuudessa ilman, että niihin vaikuttavat sukulaissuhteet? Työyhteisöissä kun on lähes aina joku, joka on jonkun veli tai vähintään serkku.

Hauskoja ovat myös jokaisen niin sanotut lisänimet, joilla määritetään ihmisiä jatkuvasti. Joku on se "naamasta kaunis" toinen "ei mikään järjenjättiläinen" ja niin edelleen. Jos kysyt joltain, tunteeko hän vaikka "Sampan", saat aina matkaan määreen, millainen Samppa on. Olisikin hauska tietää, millaisen lisänimilitanian me olemme jo saaneet.

En halua, että tämä loppuu!

Meiltä kysytään jatkuvasti, aiommeko jäädä Sodankylään tämän vaihtovuotemme jälkeen, joka päättyy virallisesti 31.7.2020. Emme ole päättäneet sitä vielä ja siihen tulee vaikuttamaan monet asiat: viihtyvyys, asuntokuviot ja työt.

Huomaan kuitenkin saavani itseni päivittäin kiinni ajatuksesta, jossa mietin pakokauhun vallassa, että tämä ihana elämämme loppuisi. En voisi kuvitella itseäni takaisin Helsingin arkeen - ainakaan vielä.

Päätämme asiasta huhtikuussa, joten siihen mennessä on löydettävä ratkaisut suuntaan tai toiseen. Suurimmaksi haasteeksi tulee varmasti löytää Papalle työ. Hänellä on opettajanvirka Espoossa, josta ei ole niin vain helppo luopua.

Sen kuitenkin sanon, että jäämme me tänne tai emme, voin suositella omaa vaihtovuotta juuri sinulle erilaisessa ympäristössä kuin normaalisti.

Jokaisen meistä tulisi astua edes hetkeksi oman mukavuusalueensa ulkopuolelle oppiakseen tuntemaan muut ja itsensä paremmin sekä ymmärtämään myös toisenlaista elämää.

Kiitos, että olet matkassamme mukana jakamassa sen!

x0x0

Inari

Perheemme elämää Sodankylässä voit seurata viikoittan Äidin Puheenvuoron YouTube-kanavalta sekä päivittäin Äidin Puheenvuoron Instagramista.

 

Kommentit (5)

Rixu
2/5 | 

40km matkaan saattaa suoralla tiellä kulua huomattavasti vähemmän aikaa kun PK seudun liikennevaloissa ja ruuhkissa. Siksi 40km työmatka maalla ei ole juuri mitään :) Olis kiva lukea joku vieraskynäjuttu jonkun sodankyläläisen kynästä miltä tuntuu kun perhe PK seudulta tulee kylään vuodeksi. Mitkä oli ennakko ajatukset, muutama lisänimi paljastus tms

Vierailija
3/5 | 

Tosi mielenkiintoista sisältöä, mutta tekstiä on todella vaikea lukea. Ei solju, on tönkköä. Voisiko joku oikolukea nämä niin olisi miellyttävämpi lukukokemus?

Aansku
4/5 | 

Haha, nuo sukujen väliset kaunat ja lisänimilitaniat :D Olen syntynyt maalla ja suurin syy miksen sinne koskaan tule takaisin muuttamaan on juuri tämä. Sinä ja jälkeläisesi maksatte menneiden sukupolvien syntejä hautaan saakka. En ole koskaan tätä voinut hyväksyä ja pystyäkseen asumaan maalla tiiviissä yhteisössä ei tätä oikein pakoon pääse. Samoin se että työpaikat ym. järjestyvät aina suhteilla. Toki naapuriapu ja tiivis yhteisö myös on positiivinen asia ja antaa myös paljon.

Tuija
5/5 | 

Minusta Inari kirjoittaa sujuvasti,hauskasti ja soljuen,kiitos! 💜 Hauska seurata elämäänne Sodankylän pikku kylässä ja ihailla kaunista luontoa. Vlogit ovat kivoja myös!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

(Kirjoitus on tehty lapseni luvalla.)

Se hetki, kun se alkaa. En unohda sitä koskaan.

Vanhan hirsitalomme ovi paiskahtaa kiinni ensin kerran, sitten toisen ja sitten vielä teatraalisesti kolmannen kerran. Koko talo tärisee ja veikkaan, että ovesta rapisee myös maali. Perästä kuuluu kiroilua ja kovaäänistä haukkumista. Yritän avata ovea ja päästä sisään, mutta vastaukseksi saan karmivaa huutoa.

Seison keittiössä suu auki ja puhkun raivosta takaisin. "Sinähän et puhu vanhemmillesi tuolla tavalla." "Eikö sinulla ole mitään kunnioitusta." "Puhelin lähtee jäähylle koko viikoksi" ja "Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?"

Sitten sama toistuu. Ja toistuu. Ja toistuu. Välillä halataan ja sylitellään, pyydetään anteeksi ja palataan siihen "normaaliin", kunnes taas pamahtaa. Yleensä aivan yllättäen. 

Jonkun ajan kuluttua minun on pakko hyväksyä, että yhdestä omituisesta raivonpuuskasta onkin tullut uusi arkemme "normaali". Kiltti esikoiseni, joka halusi aina auttaa ja tehdä asioita kanssani, on muuttumassa, eikä paluuta entiseen ei enää ole.

Esimurrosikä on tullut taloomme. 

Pahinta ei ole lapsen, vaan oman itseni käytös!

Se tulee juuri sillä hetkellä, kun luulet eläväsi hetken sitä illuusiota, jossa kaikki soljuu omalla painollaan ja kotona on oikeasti useampana päivänä kivaa ja helppoa yhdessä. Juuri silloin se saapuu. Yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Pahinta ei kuitenkaan ole tilanteessa lapsen käytös, joka on tietenkin selitettävissä biologialla ja psykologialla. Hänen kuuluukin tulla vaiheeseen, jossa on aika alkaa opetella itsenäistymistä. Tosin en osannut ajatella sen alkavan ihan näin aikaisin, jo 9-vuotiaana, mutta me kaikkihan olemme yksilöitä ja iso elämänmuutoksemme on varmasti edesauttanut asiaa.

Raastavinta on ollut tajuta se, kuinka tämä vaihe pistää katsomaan itseään vanhempana rehellisesti peiliin. Esiteineys on asettanut minun vanhemmuuteni ja aikuisuuteni äärimmäiselle koetinkivelle. Kun uhmaikäisen kanssa meni aikoinaan hermot, niin jotenkin sieltä väsyneen hermoraunioidenkin keskeltä sai kerättyä ne vanhemmuuden rippeet ja otettua homman hanskaan jollain aikuisella tasolla.

Mutta viimeisinä kuukausina olen useamman kuin kerran juossut jäähylle metsään ja kironnut koko vanhemmuuteni syvimpään helvettiin. En vain yksinkertaisesti ole tiennyt mitä tehdä. Miten toimia oikein, asettaa rajat rakentavasti ja säilyttää se aikuisen maltti?

Olen toivonut, että kasvojeni eteen laskeutuisi Googlesta ohjekirja, jossa lueteltaisiin vanhemmuuden toimintaohjeet siihen, kun lapsi kiroilee, huutaa päin naamaa tai ei suostu toimimaan lainkaan yhteisten ohjeiden mukaan. Miten saada tilanne raukeamaan rakentavalla tavalla? Niin että olisin itse esimerkillinen aikuinen? Niin, että pysyisin rauhallisena ja en hermostuisi tai vaipuisi marttyyritilaan.

En halua samanlaisia kokemuksia kuin minulla itselläni oli!

Olen elänyt itse äärettömän raskaan teini-iän, josta jäi jäljelle paitsi monta henkistä haavaa, myös pilalle mennyt äitisuhde, jonka korjaamiseen meni parikymmentä vuotta. Luonnollisesti suurin pelkoni vanhemmuuteeni liittyen on se, että joutuisin omien lasteni kanssa samaan tilanteeseen. Vaikka tiedostaen teen asioita mahdollisimman paljon toisin, huomaan silti usein kriisitilanteessa käyttäytyväni aivan kuin oma äitini.  

Ja samalla tajuan, että vaikka kuinka haluan, en osaa muuta. Minulla ei ole mitään muuta mallia kuin se, minkä olen itse saanut. Jos siis haluan toimia toisin, jokainen askel on opeteltava alusta ja se tästä kaikesta tekeekin niin pelottavaa ja epävarmaa. 

Usein tuntuu, että purjehdin päämäärättömästi sumussa tuntemattomilla vesillä.

Halusin kirjoittaa tuntemuksistani myös teille, koska uskon, etten ole tilanteessa yksin. Avasin muutama viikko sitten tunteitani aiheesta Instagramin puolella ja sain kymmeniä vertaistukiviestejä vanhemmilta, jotka elävät samassa tilanteessa.

Sain myös suunnattoman määrän hyviä vinkkejä tilanteeseen. Niiden pariin olen palannut jo useamman kerran.

Kiitos vielä kaikille vinkkinsä jakaneille. Tässä ne myös teille jakoon.

10 Vinkkiä esiteinin vanhemmalle (kerätty Äidin Puheenvuoron seuraajilta)

1. SANOITA TUNTEET: Yritä muistaa, ettei lapsi ole ilkeä, vaan keskenkasvuinen. Sanoita lapsen tunteet hänelle, ja kerro, että rakastat vaikka häntä ärsyttääkin. Yritä muistaa, että lapsella on myllerryksessä vielä paljon vaikeampaa kuin sinulla. Eisteineyttä kutsutaan myös joskus 2. uhmaiäksi, jolloin lapsi hakee rajoja, joissa testataan rakastetaanko häntä vaikka hän toimisi huonosti.

2. ETSI VERTAISTUKEA: Vaikka kenellekään ei toivo vaikeita tilanteita, helpottaa todella paljon kuulla, että ei ole tilanteiden kanssa yksin. Erinomainen kuunteluvinkki on Suplan Teinit - niitä on vain pakko rakastaa - podi. Sieltä erityisesti jakso Esiteinit - nytkö se jo alkaa?

3. VALITSE TAISTELUSI: Jokaiseen päänaukomiseen ei kannata lähteä mukaan. Mieti, millä on oikeasti lapsen kasvun ja turvallisuuden kannalta väliä. Onko sellaisia tilanteita esimerkiksi taistelut vaatteista? 

4. PUHU TILANTEESTA LAPSEN KANSSA RAUHASSA: Keskustelkaa tilanteesta rauhassa, kun raivokohtaus on ohi. Miettikää yhdessä toimintatapoja, jolla arki saadaan sujuvammaksi. Esiteini hakee rakkautta ja rajoja, joten ne pitää myös asettaa.

5. LÄHEISYYS: Etsi hetki päivästä, jolloin ehditte olla edes pienen hetken kahden kesken ja kuunnella häntä. Usein lapsi nimen omaan kaipaa todellisuudessa aikuisen jakamatonta huomiota, mutta ei osaa sitä oikeilla sanoilla kertoa. Säännöllinen Nukuttaminen, lukuhetki tai vaikka yhteinen kävelylenkki voi olla ratkaiseva teko yhteyden säilymisen kannalta.

6. PYYDETÄÄN ANTEEKSI: On ok kiukutella, mutta pitää oppia pyytämään myös anteeksi. Ja tajuttava, jos on töpeksinyt. Tämä pätee niin lapsiin kuin vanhempiin. Selvittäkää aina tilanne, oli kyse isosta tai pienestä asiasta! 

7. KUUNTELE JA KOITA YMMÄRTÄÄ: Tätä ei varmaankaan voi korostaa liikaa. Murrosikään siirtyvä lapsi voi tuntea olonsa äärimmäisen yksinäiseksi kaiken tunteiden ja fyysisten muutoksen keskellä. Yritetään ymmärtää ja kuunnella, luoda turvallinen tila, jossa on ok kipuilla.

8. SUHTEUTA ELÄMÄNTILANNE: Jos elämässä on muutenkin suuria muutoksia meneillään - kuten meillä vaikka muutto, uusi koulu ja kaverit - on todennäköistä, että sekin näkyy elämäntilanteessa ja käyttäytymisessä. Ole armollinen.

9. LUO LUOTTAMUSSUHDE: Nyt on mahdollisuus kehittää vielä luottamussuhdetta, joka pohjustaa myös tilainteita myöhempää teini-ikää varten. On tärkeää luoda ilmapiiri, missä voisi kertoa pahemmistakin asioista ilman, että täytyy pelätä vanhempien suuttumista. Yhdessä tekeminen ja kuuntelu ovat avainasemassa myös tässä. Ota vanhempana rohkeasti puheeksi vaikeammatkin asiat esimerkiksi murrosikään liittyen, näihin voi tarttua kiinni vaikka yhteisen elokuvan lomassa tai jonkun muun yhdessä tekemisen aikana. Pöydän ääressä käytävä keskustelu voi sen sijaan vaikuttaa lapsesta kuin rangaistuspuhuttelulta. 

10. NÄYTÄ RAJAT MUTTA ANNA MYÖS VASTUUTA: Esiteini on samaan aikaan pieni lapsi ja rajojaan hakeva ja isommaksi kasvava nuori. Sopikaa, mitkä ovat asioita, joista hän voi kantaa itse jo vastuun. Onko ne aamutoimet, kaupassa käynti, siivous tms? Samalla syntyy myös onnistumisen kokemuksia.

Onko sinulla vielä vinkkejä lisättävänä?

Tsemppiä kaikille aiheen kanssa painiville. Vanhemmuus on ikuinen oppimisen polku ja varmasti jokainen yrittää tehdä parhaansa. Ollaan itsellemme armollisia, vaikka välillä meneekin ihan päin peetä.

x0x0

Inari

Kommentit (2)

Ninnu
1/2 | 

Aikuisille tuollainen seikkailuja täynnä oleva elämä on upeaa, mutta kyllä se vaan niin on, että lapset ne tarvitsee pysyvyyttä ja rutiineja elämäänsä, niitä samoja asioita päivästä toiseen, sama koulu, samat ystävät, harrastukset, tuttu ympäristö. Oikein surku käy teidän Ronjan puolesta, voin kuvitella miltä tuntuu kun pitää jättää taakseen kaikki tuttu ja turvallinen, koulu, harrastukset ja ne ystävät. Kyllä lapset sopeutuu, mutta ihan oikein ensin näytetään ne tunteet miltä tuntuu kun koko elämä menee ihan uusiksi. Näin käy varmasti monella lapsella jonka vanhempi vaikkapa eroaa, tai menehtyy, tai jotain muuta radikaalia. Voi ottaa aikansa ennen kuin Ronja taas tasaantuu ja sopeutuu.. ja sitten Lappi-vuosi päättyy ja taas on ison muutoksen aika? Kenties..
Murrosikä alkaa sitten vähän myöhemmin.

<3
2/2 | 

Moi,

minua ja omaa raivoani helpotti hirveästi kun pahimmalla hetkellä otin tietokoneen ja katsoin läpi lapsen kuvat syntymästä parivuotiaaksi. Miten ihana, kaunis ja suloinen olikaan tuo ihminen. Ja sitten muistuttelin itselleni, että hei, tämähän on se sama lapsi, nyt isompana ja mieli myllerryksessä. Ihanana, kauniina ja suloisena. Nyt kun tyttö lähestyy 14 ikävuotta ja varmaan pahimmat murrosiän tuskat on selkeästi takana, sain uskomattoman ihanaa palautetta mykältä teiniltäni, joka tokaisi ihan yhtäkkiä, että "oot sää ihan ok". Jotenkin ehkä onnistuin. 

Toinen keino on ollut keskustella hänen tavallaan. Watsuppi on ollut viimeisten vuosien aikaan kovalla käytöllä. Erityisesti myöhään illalla aloitetut wa-keskustelut ovat olleet hedelmällisiä. Nukkumaanmennessä onkin ollut hänelle selkeästi helpompaa kirjoittaa ja kuvata miltä tuntuu. Ja äitinä kertoa, että olet rakas ja tärkeä. Ihan aina. Tsemppiä tilanteeseen, kyllä se helpottaa. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Blogiarkisto

2019

Instagram