Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Iltapuhteeksi puhelin vai virkkaus? Olen oppinut valitsemaan jälkimmäisen viimeaikoina.

Selailen somea ja hups huomaan, että on vierähtänyt kaksi tuntia. Istun sohvalla uppoutuneena kännykkääni ja lapseni sanoo minulle jotain. Mumisen hänelle takaisin jotain epämääräistä. Jälkikäteen en muista lainkaan mitä hän sanoi. Illalla istumme kumpikin sängyssä miehen kanssa, emmekä puhu toisillemme, vaan tuijotamme puhelinta.

Otetteita meidän elämästämme sen jälkeen, kun älykännykät rantautuivat perheeseemme. Kuulostaako tutulta?

Enemmän kännykällä kuin lähimmäisten kanssa?

Havahduin todella tähän ongelmaan, vasta kun oma lapseni huomautti minulle kännykän käytöstä muutama vuosi takaperin. 

Tuntui kuin veitsi olisi viiltänyt sydämeen. Sitä ennen en ollut rehellisesti koskaan ajatellut, että asia olisi ongelma. Mutta kun ryhdyin tarkkailemaan tämän huomautuksen seuraksena omaa ja mieheni käyttäytymistä, tajusin, että sekä minä että mieheni olimme todellakin kännykällä jatkuvasti. Latasin myös kännykkäsovelluksen, joka mittasi puhelimen käyttöäni. Sitä kertyi päivässä pahimmillaan 5-8 tuntia! Toimittaja Ina Mikkola tuli uusimmassa ohjelmassaan lopputulokseen, että jos jatkaisi samaan tahtiin puhelimella oloa loppuelämänsä, tulisi hän viettäneeksi ruudulla kuusi vuotta putkeen, mutta jos aikaa verrattaisiin oman äidin kanssa oleiluun, sitä hän tekisi vain kolme kuukautta.

Palasin juuri Helsingistä viikonloppulomalta ja tarkkailin ihmisiä metrossa. Yhdeksän kymmenestä ihmisestä tuijotti hypnotisoituneena ruutua sekä istuessa metrossa, että poistuessa ja jopa kävellessä. Kahvilassa ihmiset tuijottivat ruutujaan ja jopa kaupassa moni kulki ruutu kädessä etsien ostoksia.

Omalla kohdallani lapseni sai minut ajattelemaan asiaa ja lupasin sen seurauksena tehdä asialle jotain. Otimme käyttöön muun muassa somettomat sunnuntait, jolloin kukaan ei käyttänyt kännykkää lainkaan. Iltaisin, kun tulimme kotiin, laitoimme puhelimet laatikostoon ja mökkilomat päätimme viettää kokonaan ilman puhelinta. Teimme koko perheelle myös somesäännöt.

Kun aikaa kului, huomasin kuitenkin, että liu´uimme pikkuhiljaa vanhoihin tapoihimme.

Lasten kanssa ollessa on helppo olla ilman kännykkää, mutta iltaisin sohvalla istuessa kumpikin meistä hakeutui taas kännykän pariin. Kännykän käytön jälkeen olo oli usein tyhjä ja hieman masentunut. Jälkikäteen usein mietin, miksi en mieluummin valinnut oman kullan syliä?

Uskon, että samalla, kun some luo paljon vertaistukea ja estää yksinäisyyttä, on älykännyköiden näpräys  meidän vuorovaikutuksellemme myös iso ongelma sekä parisuhteessa että vanhempien ja lasten välillä. Annoin aiheesta haastattelun  myös Yle Akuutin ohjelmaan, joka tuli ulos tällä viikolla. 

Sometyö vrs. someriippuvuus

Instagramissa tein seuraajilleni kyselyn, jossa 67 prosenttia vastaajista koki olevansa someriippuvaisia. Myöntävän vastauksen antoi yli 1700 ihmistä, ja tämä vain pikaisen sometestin perusteella. Tunnumme huutavan sisäisesti kohtaamista oikeiden ihmisten kanssa, mutta silti hukuttaudumme mieluummin tai jopa pakonomaisesti somen rinnakkaistodellisuuteen. 

Asia on omalla kohdallani tietenkin hyvin kaksijakoinen, sillä kännykkä on samalla tärkein työvälineeni ja somekanavat niiden tärkein jakelualusta. Tuotan työkseni päivittäin somesisältöjä ja toivon, että ihmiset kuluttavat niitä. Parhaillani meillä on käynnissä vuoden kestävä Vaihtovuosi Sodankylässä -somerealitysarja, jossa tuotan 50 videota ja 365 kuvaa ja tuhansia muita somesisältöjä Äidin Puheenvuoron kanaviin vuoden aikana.

Rakastankin yli kaiken työtäni ja tarinoiden kertomista sisältöjen kautta, mutta samalla vihaan sitä addiktiota, jonka alustat ja tekoäly meille aiheuttavat. Toivoisin, että voisimme vain valita vanhanaikaisen telkkarin tapaan ne sisällöt, jotka oikeasti haluamme kuluttaa ja olla jäämättä tunneiksi koukkuun kaikkeen muuhun.

Voisi kuvitella, että etenkin tänä vuonna, kun kuvaan arkeamme säännöllisesti täällä Lapissa, olisi minun vaikeampaa asettaa rajoja myös omalle somekäytölle. Tilanne on kuitenkin muuttunut päinvastaiseksi. Koska somen tekeminen on niin vahva osa työtäni ja olen kännykällä työn puolesta melkein koko päivän, kaipaan vastapainoksi elämääni ihan muita asioita. Olen alkanut hiihtää päivittäin vähintään tunnin, virkkaan ensimmäistä isoäidin neliöistä tehtyä filttiä ja laulan kuorossa. Iltaisin haluan katsoa ruutua mieluummin takkatulta ja rakastan ottaa muutaman päivän someloman.

Tiivis sometyö on siis kaikessa hulluudessaan ikään kuin vapauttanut minut muulta turhalta somenpläräykseltä. 

Samalla kuitenkin tiedän, että addiktio on olemassa ja se varmasti nostaa taas päänsä jossain vaiheessa, niin minulla kuin niin monella muullakin...

Toivoisinkin, että tämä kirjoitus herättäisi myös sinut pohtimaan omaa somenkäyttöäsi. Koetko olevasi someriippuvainen? Millaisia tilanteita se aiheuttaa perheessänne? Jääkö joku ihminen vailla huomiota sinun kännykänkäyttösi takia tai jäätkö itse huomiotta jonkun muun someriippuvuudesta johtuen? Minkälaisia puhelinrajoituksia olette ottaneet käyttöön omassa perheessänne? Miten voisimme lähteä yhteiskunnassamme ratkaisemaan tätä ongelmaa?

x0x0

Inari

 

Kommentit (2)

Hep
1/2 | 

Facebook koulutti mua. Lopulta päädyin sulkemaan vuosi sitten koko tilin. Oli hyvä päätös!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaupallinen yhteistyö

Kirjoitus sisältää kaupallisen alelinkin Nordic Fit Maman kuntouta keskivartalosi -kurssille.

Vatsalihasten erkauma, lantiopohjalihasten kuntoutus, pömppövatsa ja virtsankarkailu!

Päätin tällä kertaa kirjoittaa aiheesta, joka ei koske suoraan Lappia, kasvatusta tai parisuhdetta, mutta vaikuttaa takautuvasti myös niihin. Vielä kuuden vuoden jälkeenkin synnytyksestä.

Minä nimittäin pilasin vatsalihakseni liian rajulla synnytyksen jälkeisellä treenillä ja toivon, ettei kukaan muu tee samaa virhettä. Onneksi tilanne on mahdollista myös korjata, siksi tämä kirjoitus sekä siinä ohessa suositus oikeanlaiseen ohjattuun treeniin.

Väärällä treenillä ongelmiin

Lähdin salille alle kuukauden jälkeen synnytyksestä pyykkilautavatsa mielessä. Treenasin hulluna etenkin vatsalihaksia tietämättä lainkaan mitä tein. Minulla oli vain iskostunut mielikuva siitä, että toisen lapsen jälkeen haluaisin olla mahdollisimman nopeasti hyvissä mitoissa. Miksi tämä oli minulle yhtäkkiä niin tärkeää, en osaa sanoa. Ehkä joku kolmenkympin ikään ja äitiysidentiteettiin liittyvä kriisi? Ensimmäisen jälkeen minuun ei nimittäin lainkaan iskenyt vastaavaa pakkomiellettä, enkä ollut koskaan aiemminkaan ollut salillakävijä.

Kukaan ei kertonut minulle, että palkkioksi synnytyksen jälkeisestä liian kovasta treenistä saisin pyykkilautavatsan sijaan vuosien ongelmat: pömppövatsan, huonon ryhdin ja vatsalihasten erkauman. 

Elin kolme vuotta näiden vaivojen kanssa ja hyväksyin ne osaksi elämääni, kunnes sain kuulla sattuman kautta, että niistä on mahdollisuus myös palautua - myös vuosien jälkeen.

Päädyin Nordic Fit Maman Kuntouta keskivartalosi -verkkokurssille, josta tein aikoinani myös videosarjan - ensimmäisiä sarjoja kanavallani (ja oi, että sen katseleminen onkin näin vuosien jälkeen vaikeaa :)

Viiden viikon verkkokurssilla (nykyään kurssi kestää 6 viikkoa) opeteltiin löytämään jälleen tuntuma lantiopohjan ja vatsan lihaksiin, sekä tunnistamaan vatsalihasten erkauma. Järkytyin, kun tajusin, että lihasten välissä oli kolmen vuoden jälkeenkin vielä monen sormen mentävä kolo.

Verkkokurssi sopi ruuhkavuosiarkeen

Ruuhkavuosien kiireisiin arkipäiviin sopi erinomaisesti, että verkkokurssin harjoitteet pystyi toteuttamaan mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, eikä se ei vienyt enempää kuin kymmenen minuuttia.

Minut yllätti, kuinka pienillä liikkeillä löysin tuntuman keskivartalooni. Supistelin lantiopohjanlihaksia pyöräillessäni, luennoilla ja työpöydän ääressä, keikuttelin itseäni tuolilla pienen pallon päällä, tein kyykkyjä ja lasten nukkuessa treenailin vatsalihaksiani jumppamatolla telkkaria katsellen.

Kurssin aikana opin rakentamaan keskivartalolleni vahvan tuen, niin että korsetista kasvoi peruskallio koko kropalle ja sain vatsalihasten erkauman pikku hiljaa kurottua umpeen. Samaan aikaan koheni ryhti ja myös itsetunto, sekä loin edellytykset sille, että olen pystynyt nyt myöhemmin aloittamaan myös salitreenin - tällä kertaa ohjatusti ja oikealla tavalla.

Kurssin vetäjänä on synnytyksen jälkeiseen kuntouttamiseen ja äitiysliikuntaan erikoistunut personal trainer Riina Laaksonen ja se on toteutettu yhteistyössä Mehiläisen naistentautien ja synnytyksen erikoislääkärin kanssa.

Nyt viimeisestä synnytyksestäni on kulunut kuusi vuotta, ja tunnen itseni omassa kropassani kotoisaksi ja hyväksi. Mutta jos en olisi tajunnut kuntouttaa lantiopohjaani, painisin virtsankarkailuongelmien, pömppövatsan ja selkäkipujen kanssa varmasti edelleen. Joten älä tee niin kuin minä, rakas synnyttänyt äiti!

Älä lähde hulluna huhkimaan salille, jos et tiedä mitä teet, vaan huolehdi oikeanlaisesta lantionpohjanlihasten kuntouttamisesta hellästi jo heti synnytyksen jälkeen. Nykyään neuvolasta ja synnytysvalmennuksestakin saa varmasti paremmat ohjeet matkaan kuin minun aikanani, jolloin aiheesta ei puhuttu lainkaan.

Jos kärsit samojen ongelmien kanssa kuin minä, niin suosittelen tutustumaan Nordic Fit Maman - Kuntouta keskivartalosi -kurssiin. Saat osallistumismaksun tämän linkin kautta 10 euroa halvemmalla, hintaan 79,00 euroa.

x0x0 

Inari

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eilinen Hesarin artikkeli siitä, kuinka suomalaisvanhemmat kärsivät täydellisyyden tavoittelusta, on surullista luettavaa. Etenkin äidit uupuvat paineeseen ja ylisuorittamiseen - pahimmillaan vanhemmuus ajaa masennukseen sekä jopa sairaslomalle omasta perheestään. 

Tunnistan niin monet jutussa mainituista tunteista: järjettömän väsymyksen, suorituspaineet asioista töissä sekä kotona, ristiriidat oman ajan ja perheen kanssa vietetyn ajan välillä sekä niin monta muuta vanhemmuuteen liittyvää tunneskaalaa.

Täydellinen vanhemmuus on kuitenkin maailman suurin vale. Mikä on täydellistä? Kuka sen määrittää? Ja mihin sen tavoittelu vie?

Ei ainakaan parempaan elämään tai perheonneen, saati lasten hyvinvointiin!  On yksinkertaisesti mahdotonta toimia jokaisella elämän osa-alueella samanaikaisesti kiitettävästi - ainakaan sellaisin normein kuin kuvittelemme.

Ja onko täydellinen suoriutuminen sitten muka sitä täydellistä elämää? Eikö elämässä ole loppupeleissä kyse siitä, että ne päivät, jotka elämme, tuntuisivat merkityksellisiltä, eivätkä vain lipuisi sumussa silmiemme ohi?

Kuka muka oikeasti pystyy samaan aikaan menestyneeseen uraan, keskustelevaan ja seksintäyteiseen parisuhteeseen sekä vanhemmuuteen, jossa hoidetaan työn ja kodinhoidon lomassa lasten harrastukset viitenä päivänä viikossa, ollaan lisäksi läsnä tarpeeksi lasten arjessa ja vielä totta kai huolehditaan omatkin treenit sekä sosiaaliset suhteet siihen päälle? Ja vielä niin, että oikeasti voi sanoa olevansa samaan aikaan tyytyväinen ja elävänsä stressitöntä elämää?

On vain yksinkertainen tosiasia, että jossain kohtaa jokin osapuoli kärsii, hommassa hajoaa pää tai pahimmillaan koko perhe.  

Mutta, koska yhteiskuntamme odottaa meiltä tätä täydellistä suoriutumista kaikesta, me näyttelemme mukana. Ja samalla mahdollistamme jatkumon omalla esimerkillämme.

Joten miksi emme vain lopettaisi kulissien ylläpitämistä? Miksi emme vain tunnustaisi, ettei ole olemassa mitään niin kutsuttua täydellistä elämää. On vain tämä elämä tässä ja nyt, eikä siinä kaikki mene putkeen samalla kertaa.

Taidanpa siis itse aloittaa.

Olen täydellisen epätäydellinen vanhempi ja voi jumaleisson, että sen ääneen sanominen tuntuukin vapauttavalta!

Sen kunniaksi päätin listata tähän julkisesti asiat, jotka ainakin meidän perheessä menevät yhteiskunnallisten mittapuiden ja suositusten mukaan Päin Persettä. Tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi -  elämme onnellisinta elämää sitten lasten syntymän. 

En jaksa tai kerkeä laittaa ruokaa

Syömme mitä sattuu, ja milloin sattuu. Meillä ei ole valmiina ruoka klo 17, kun lapset saapuvat kotiin iltapäiväkerhosta tai koulusta, vaan syömme ruoan vasta klo 19 tai 20 illalla, ennen kuin menemme nukkumaan. Silloinkin on usein ruoaksi pinaattilettuja, nakkeja, valmispizzaa tai kalapuikkoja, koska en vain usein yksinkertaisesti jaksa laittaa ruokaa. Einekset ovat elämän pelastus. Koulun jälkeen ja muihin väleihin tarjoan välipalaksi leivän ja vihanneksia, hedelmän tai toustin. Ja hyvin ollaan pysytty elämässä kiinni silti.

Meillä on aina sotkuinen koti

Meillä on kotona lähes aina sotkuista, koska emme yksinkertaisesti jaksa järjestellä tavaroita jatkuvasti. Kotimme on myös täynnä erilaisia vaate- ja lehtikasoja. Vanhassa kodissamme tämä korostui vieläkin enemmän, koska tilaa oli vain 70m2, nykyisessä omakotitalossamme sotku hajaantuu, koska tilaa on enemmän. Vihaan kaiken lisäksi siivoamista, siksi siivooja siivoaa meillä kahden viikon välein. Se on yksi tärkeimmistä investoinneista ulkopuoliseen apuun, josta en aio luopua kuin vasta, jos on ihan pakko. En siivoa vieraita varten, koska en jaksa ylläpitää kulissia sellaisesta, mikä ei pidä paikkansa.

Menemme nukkumaan myöhään

Me menemme nukkumaan "aivan liian myöhään", ainakin jos yleistä mittapuuta ja keskustelua on kuunteleminen. Meille aivan normaali nukkumaanmenoaika on klo 21-22 välillä, vaikka pyrkisimme olemaan sängyssä klo 20. Viikonloppuisin nukkumaan meno voi hyvin heittää vielä tunnillakin tuosta eteenpäin, mutta onneksi lapsemme myös nukkuvat aamuisin vähintään klo 8 saakka. Tärkeintä onkin mielestäni riittävä unen määrä, ei se milloin sänkyyn mennään. Sekään ei tosin aina täyty, mutta ei voi mitään.

Riitelimme niin paljon, että tarvitsimme ulkopuolista apua

Väsyimme toissa vuonna niin pahasti ruuhkavuosielämäämme, että se oli johtaa paitsi omaan totaaliseen pragaamiseen, että 15 vuoden parisuhteen loppumiseen. Riitelimme jatkuvasti - myös lasten edessä.

Lopulta en enää keksinyt mitään muuta keinoa, kun pyytää tilanteeseen ulkopuolista apua. Soitin perheneuvolaan ja sitä kautta saimme mahdollisuuden keskustella kahdestaan, rakentaa ohjatusti arkeamme uudelleen sekä muun muassa lastenhoitoapua joka toinen viikko, jotta pääsimme kahdestaan tunnin kävelylle. Pikku hiljaa tilanteemme alkoi paranemaan, mutta pariterapia olisi varmasti meille vielä tarpeen. Ilman ulkopuolista apua emme olisi joka tapauksessa tässä onnellisessa tilanteessamme nyt!

Mutta ei puhettakaan, että olisimme lähelläkään kumpaakin tyydyttävää tilannetta esimerkiksi seksuaalielämässä. Mutta sen aika ei vain yksinkertaisesti ole nyt.

Lopetimme lähes kaikki lastemme harrastukset

Kun asuimme Helsingissä, lastemme harrastukset veivät viisi iltaa viikosta. Siihen päälle vielä kaikki omat menot. Jokainen päivä oli elämässä yhtä suorittamista aamusta iltaan, koska ajattelimme, että se on asia, jolla satsaamme lastemme elämään, jotta heistä kasvaa kunnon kansalaisia ja etteivät he jäisi ulkopuolisiksi muusta porukasta. Rahaa harrastuksiin kului tuhansia euroja per lukukausi ja se pisti taloutemme välillä todella tiukille.

Kun kysyimme Lapissa lapsilta, mitä he haluaisivat harrastaa, olikin suurin toive, ettei heidän tarvitsisi harrastaa juuri mitään. "Ollaan enemmän yhdessä kotona tekemättä mitään". Ja niinpä päätimme lopettaa tai emme edes aloittaa suurinta osaa harrastuksista, joita olimme suunnitelleet. Silläkin uhalla, ettei lapsestamme tulekaan menestynyttä kilpavoimistelijaa, jonka polulla hän jo hienosti oli.

(Paitsi että ammattibalettitanssijaystävämmekin aloitti tanssin vasta 16-vuotiaana, ja silti hän on maailmankuulu menestys. Joten eiköhän meilläkin ole vielä aikaa siihenkin, jos lapset sitä itse toivovat.)

En halua tällä väheksyä liikunnan ja harrastusten merkitystä elämässä, mutta se oli hyvä muistutus siitä, että usein pysähtyminen on tavoitteellista suorittamista tärkeämpää.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

KIITOS ja Tilaajatupareihin ilmoittautuminen alkaa! Kiitos jokaiselle teistä, jotka seuraatte kanavaamme ❤️ kiitos palautteesta, jota saamme päivittäin, myötäelämisestä ja aktiivisesta kommentoinnista. Tubessa teitä tilaajia on jo 57 000 ja täällä Instassa vajaat 27000 - yhteensä kanaviamme seuraa jo yli 220 000 ihmistä kuussa. Ja tässä kuussa olette katsoneet videoitamme 1,5 miljoonaa kertaa!!! Se on aivan huikeaa 😍 KIITOS NIIN PALJON!!! Te teette tästä työstä merkityksellisen. ❤️❤️❤️ Kiitokseksi teille kanavamme tilauksesta olemme luvanneet järjestää tuparit Sodankylässä 14.9. Sinne ilmoittautuminen alkaa tänään maanantaina 26.8. klo 15 ja ilmoittautuminen päättyy torstaina 29.8. Klo 18. Ilmoittautumislinkki löytyy Instan profiilista. Lopullinen kutsu ja saapumisohjeet lähetetään vain ilmoittautuneille. Tapahtuma on koko perheen ulkotapahtuma ja ilmoittautumislomakkeella voi ilmoittaa samalla kaikkien tulijoiden nimet. Vierailijoiden määrää on jouduttu turvallisuussyistä rajaamaan (max 500 hlö), joten ilmoittauduthan mukaan vain jos oikeasti pääset tänne Lappiin paikalle muutaman tunnin tapahtumaan. Me emme osallistu matka- tai majoituskuluihin, eikä paikalle ole julkista kuljetusta. Toivomme ihmisten saapuvan mahdollisesti yhteiskyydeillä rajoitetusta parkkitilasta johtuen. Mahdollisia Lisäkysymyksiä voi laittaa minulle directmessagella. Toivottavasti näemme paikalla livenä monia seuraajiamme etenkin lähialueilta ❤️ #äidinpuheenvuoro #vaihtovuosisodankylässä #tilaajatuparit #visitsodankylä #munsodankylä #kaupallinenyhteistyö #miesydänsodankylä #lappi #lapland #reima #mtk #kiitos

Henkilön INARI FERNÁNDEZ (@aidinpuheenvuoro_official) jakama julkaisu

Uudella paikkakunnalla on helpompi aloittaa alusta

Jostain syystä muutto maalle on meidän kohdallamme antanut mahdollisuuden irtautua suoritusten ja odotusten oravanpyörästä eri tavalla. En tiedä, johtuuko se siitä, että täällä meitä ei oikeasti tunne kukaan, joten odotuksetkin perhettämme kohtaan ovat erilaiset? Ei tarvitsekaan ottaa sitä "aina aktiivinen vanhempi" roolia järjestötoiminnassa ja koulussa.

Vai onko kyse kenties siitä, että itseään on vaikeampi vertailla muihin, kun viettää suurimman osan ajasta pirtissä pienessä kylässä tai perheen kesken tunturissa keskellä erämaata?

Tosiasia on kuitenkin se, että tällä hetkellä vanne ei kiristä päätä, ja se johtuu paljolti yllä listaamistani asioista. Ei vain jaksa stressata enää siitä, että olisi kaikessa sellainen, kun joku muu vaatii. Ja kuka "joku"  sitä oikeastaan edes vaatii? Sinähän asetat oikeasti itse oman elämäsi rajat - ja kannat myös vastuun niistä. Ja jos et aseta, niin sitten viedään kuin pässiä narusta.

Se on asia, josta on ihan hyvä muistuttaa itseään välillä. 

Missä asioissa teillä mennään yhteiskunnallisesti päin peetä? Tunnusta ja helpota oloasi - tehdään yhdessä maailmasta vähemmän täydellisten suoristusten paikka.

xoxo

Inari

 

Kommentit (18)

Elppu
1/18 | 

Meillä lapset ei harrasta mitään.. (11v,10v&6v) en jaksa kuljettaa. Asutaan semmosella paikalla et kaikkiin harrastuksiin on pakko mennä autolla joten noway.
Syömme iltaruoan klo. 18 mennessä. Yleensä puolieineksistä. Meillä on aina sotkuista, juurikin vaatekasoja sun muuta siellä täällä.. Ruokapöytäkin muistuttaa välillä jotai muuta ku ruokapöytää kun siinä on milloin mitäkin ylimääräistä roinaa.
Mitä seksielämään tulee niin ainahan sitä voi olla enemmän.. Näillä mennään.

Myös uusi Sodankyläläinen
2/18 | 

En oo koskaan jaksanut seurata ketään bloggaajaa, vloggaajaa, tubettajaa (olen 31 joten outoa/kö? ) 😁 Paitsi nyt sinua. Ilmaiset asiat ihanan suorasti, rehellisesti ja olet jotenkin vain niin aito! Kiitos. Tää teksti tuli niin oikeaan väliin. Kyllä nuo kaikki kohdat oli niin, BINGO!

Vierailija
4/18 | 

Siis ihan älyttömän hyvä postaus!! Itselläni ei ole lapsia vielä, mutta tämä on aivan hirveän tärkeä aihe puhua. Useasti törmää netissä siihen kuinka hehkutetaan ihanaa perhearkea, mutta mitä se todellisuudessa on. Tämä on sitä aitoutta. Jos tästäkin aiheesta puhuttaisiin enemmän ei ehkä äideillä ja isillä olisi sitä painetta koko ajan takaraivossa, että pakko jaksaa ja tehdä. Ihan älyttömän hyvä kirjoitus♥️

Vierailija
5/18 | 

En siivoa tarpeeksi usein. Varsinkin lattioiden peseminen jää, jää ja jää, samoin pölyjen pyyhkiminen. Stressaan liikaa melkeinpä kaikesta. Miehen kanssa ei mene hyvin.

Täydellisyyteen väsynyt
6/18 | 

Ihanan rehellinen kirjoitus. Kaukana ollaan töydellisyydestä meilläkin. Ainoa mihin toivon tällä hetkellä pääseväni on kutakuinkin siisti koti ilman yhtäkään muuttolaatikkoa. Ja niitä on vielä vähä reilu kuukausi muuton jälkeen useampia lojumassa nurkissa kun ei vaan ole jaksanut niitä purkaa.

Äitiii
7/18 | 

Kiitos! Tämä teksti auttoi ymmärtämään että ehkä tästä selvitään. Koko ajan takaraivossa pyörii että pitäisi siivota, leipoa, laittaa super terveellistä ruokaa ja toimia ohjelmistotoimistona lapsille. Mutta toisaalta kun miettii, ei omassa lapsuudessa ollut sen suuremmin mitään spesiaalia ja hyvä tuli silti. Välillä ei ollut muuta tarjolla kuin kuoriperunat. Yhteisöllisyyttä kaipaan menneiltä ajoilta, nykyään pienten lasten äitinä saa yksin puurtaa kotona. Kukaan ei käy kylässä ellei sitä ole sovittu kahta viikkoa etukäteen ja isovanhemmatkin istuvat vain kahvilla ellei erikseen pyydä voisivatko katsoa lapsia.

Uupunut arjesta ja työstä
8/18 | 

Ihanaa tekstiä, täällä myös täydellisyyteen kaikessa pyrkinyt äiti, nyt pakotettu pysähtymään pitkän sairasloman merkeissä. Koska uupumus... ja kyllä. Ei se ole pelkkä työ mikä uuvuttaa vaan ne paineet, mitkä luodaan myös kotiin. Ja minusta tähän ei liity myöskään se monta lasta perheessä on, minä ainakin yhden lapsen äitinä ja koiran omistajana olen saanut luotua täydet paineet. Kun jostain syystä olen ymmärtänyt ulkopuolelta näin: Hei, sulla vaan yksi lapsi...
Mun listaan kuuluu seuraavat, missä meillä mennään päin peetä:
1) Koti on aina vähän sotkuinen. Välillä saadaan koti tip-top kuntoon, mutta se ei kauan kestä.
2) Meillä syödään useampi päivä samaa ruokaa, koska en jaksa joka päivä tehdä ruokaa.
3) Meidän lapsi herää 5.00, ihan sama mihin aikaan menee illalla nukkumaan ja paljon on nukkunut päiväunia.
4) Vaate- ja kenkärumba on kova, hetkiä kun mennään vähän pienissä vaatteissa ja kengissä. Mutta
5) Meidän lapsi ei ole vielä harrastanut mitään: ei vauvauintia, ei muskaria eikä muutakaantilpehööriä. Hän on reilu 2v ja oikein onnellinen lapsi.
6) Parisuhde hakee uutta tasapainoa lapsiarjessa.

Mä olen täydellinen epätäydellinen äiti mun lapselle ja koiralle ja vaimo mun miehelle.
Ja ehkä vielä se tärkein, mistä kaikki lähtee: mä olen täydellinen juuri tällaisena kuin olen <3

Vierailija
9/18 | 

Meillä ainakin "aika koulun jälkeen tekemättä mitään" tarkoittaa kyllä varsin usein, että lapset jumii kännykän, pelien tai videon pariin. Yksi harrastusilta viikossa lasta kiinnostavassa tekemisessä on mielestäni kyllä hyvä olla. En itse kyllä jaksa enkä keksi lapsille joka ikiselle päivälle viihdytystä omin avuin...

Anskutina
10/18 | 

Mä oon ite maalta syrjäkylältä ja nykyään asun kaupungissa. Olen kyllä jonkin verran katkera siitä, ettei ollut mahdollisuuksia harrastaa mitään kouluaikana. En missään tapauksessa olisi sellaista kiireistä "joka ilta jotain menoa" -elämää halunnut, mutta edes yksi harrastus olisi ollut kiva. Tasapainostahan siinä on kyse, pitää olla joutilasta aikaa mutta pidemmän päälle pelkkä joutilaisuus ei ole kivaa.

Kuulostaa, että teidän perheelle tämä breikki tuli nyt ihan oikeaan aikaan ja nauttikaa joutenolosta!

Neljän lapsen äiti
11/18 | 

Hyvä että tästä puhutaan. Äitiydessä mielestäni täydellinen on hyvän vastakohta. Jos pyrkii täydellisyyteen, ei voi koskaan olla tyytyväinen ja levollinen - ja uskon, että jokainen lapsi ottaa mieluummin rennon "vähän sinne päin" - äidin kuin täydellisen, kireän suorittajan. Ja rennosti ottamalla äitiys on oikeasti aivan mahtavaa!

Vierailija
12/18 | 

Koululaiset(kin) roikkuu ihan liikaa digilaitteilla. Meillä harrastusten ykköskriteeri on että pääsevät niihin itse - seuraan poikani pelejä mahdollisimman vähän koska en ole yhtään kiinnostunut mistään penkkiurheilusta. Syömme aivan liikaa makeaa. Useimmiten leikin taaperon kanssa kännykkä kädessä tai vähintään telkkari päällä. Emme lajittele biojätettä. Menen ihan liian myöhään nukkumaan. Ja se siivous sitten; imuroimme ehkä kerran kuussa, ikkunat on pesty kerran viiden vuoden sisään, lakanat vaihdan kun muistan...

Vierailija
13/18 | 

Tulin ihan sattumalta facesta lukemaan tekstisi. Olen 30+ vuotias lapseton ja olen jo vuosia kauhulla katsonut sivusta kuinka raakaa kiusaamista äitien välillä on tässä täydellisyyden tavoittelussa. On rajua katsoa läheisiä ystäviä mihin paineeseen heidät laitetaan. Täydellisyyden tavoittelussa tulos näyttäisi olevan ainoastaan juuri epätäydellinen ja neuroottinen äiti.
Kiitos tästä <3 Ihanaa kun joku uskaltaa sanoa mitä on normaali perhe-elämä

Yh-äiti
14/18 | 

Mun epätäydellisyys-lista on todella pitkä, mutta se ei paria kohtaa lukuunottamatta aiheuta mulle juuri muuta kuin hyviä nauruja. Opin jo kauan aikaa sitten, että musta ei suorittajaa tule, joten oon hyvällä omallatunnolla ollut edes rakentamatta niitä kulisseja. Tässä muutama totuus meidän taloudesta:
- En leivo koskaan mitään. Tarjoiltavat vieraille, synttärikakut, joulupiparit ym. ostan aina kaupasta valmiina.
- Laitan itse ruokaa ehkä kerran viikossa. Muulloin meillä syödään valmisruokia tai käydään pitseriassa.
- Viikonloppuisin en jaksa nousta kovin aikaisin. Annan lapsen katsella itsekseen lastenohjelmia, että voin jatkaa unia.
- Lapsi katsoo muutenkin "aivan liikaa" ohjelmia suosituksiin nähden. En vain jaksa opettaa häntä siitä pois, kun mitään ongelmia asia ei aiheuta ja meillä on paljon yhteistäkin aikaa.
- Lapsi ei harrasta eikä ole koskaan harrastanutkaan mitään.
- Kotimme piha on kuin joku viidakko. En vain pidä puutarhahommista ihan yhtään.
- Saatan joskus unohtaa antaa lapselle ruokaa, koska mulla itselläni on alhainen ruokahalu enkä tunne useinkaan nälkää. Onneksi lapsi osaa pyytää sitä lopulta itsekin, kun hänen nälkä käy tarpeeksi kovaksi.

Mihinkään täydellisten äitien kerhoonhan näillä spekseillä ei pääse, mutta eipä ole tarvekaan. Me otetaan rennosti ja nautitaan elämästä!

Vierailija
15/18 | 

Meillä kävi ihan samoin, että lapsi laittoi stopin harrastukselle. Hänellä on intohimoinen harrastus, ja tottakai teimme kaikkemme jotta hänen oli mahdollista pysyä porukassa mukana. Joukkuelaji, lopulta treenit kolmesti viikossa, päälle kisat, näytökset, ja kaikki extra. Pitkä matka, myöhäisimmistä treeneistä oltiin arkena kotona klo 20 jälkeen...

7 vuotiaana lapsi itki, että "äiti mä en jaksa tätä elämää". Erittäin pysäyttävää.

Onneksi toisesta kaupungista löytyi ryhmä, jossa lapsi pääsi jatkamaan harrastusta yksilölajina ja sovimme vähemmistä harjoituskerroista per viikko. Treeneistä voi olla pois huoletta. Ihana nähdä, että sama intohimo lajia kohtaan on säilynyt ja nyt lapsi aidosti nauttii liikunnasta ilman paineita.

Taitaa seuraava sukupolvi olla meitä viisaampi!

E Epä T
16/18 | 

1) Meillä on myös usein eineksiä. Joinain hetkinä olen ajatellut lähettää Saarioisille kiitoskirjeen
2) Sotkuasotkuasotkua. Välillä ehditään siivota kunnolla, ja heti sen jälkeen on taas sotkua.
3) Lapset katsovat liikaa tv:tä/puhelinta/tablettia
4) En jaksa käyttäytyä johdonmukaisesti. Toki useimmiten yritän, mutta monesti myös luovutan.
5) Olen monesti huutanut lapsilleni ja joka kerta katunut sitä

Siinä ehkä pahimmat, olipa helpotus kirjoittaa ne jonnekin!

Vierailija
17/18 | 

Ihanaa kun joku uskaltaa poiketa täydellisestä. Meilläkin ollaan kaukana siitä. Sotkua on koko ajan, lapsi syö liikaa makeaa (monta kertaa viikossa jotain), en siedä meteliä joten tytöllä (1v4kk) ei oo mitään "kehittäviä" piiputtavia leluja, nukutan tytön tissille vaikka se aiheuttaa hoitoon joutuessa vaikeuksia koska en JAKSA kehittää mitään uutta systeemiä ja huudattaa tyttöä siihen tottuessa. Niin ja ulkoilukin on viime viikkoina vähän jäänyt. Pyöräillään joo mutta ei oikeen tehdä sellasta missä tyttö sais ite liikkua. Olipas vapauttavaa tunnustaa nämä. Ja tosiaan mulla on vaan yksi lapsi ja isovanhemmat auttaa paljon niin ei oo ees mitään syytä sille miksi en tekis kaikkea täydellisesti. Muuta kun se etten halua enkä jaksa. Niin joo, ja toisia lapsia tyttö näkee varmaan liian vähän koska ei vaan oo ketään sopivaa leikkikaveria tässä ihan lähellä.

Vierailija
18/18 | 

Näin esikoista odottavana on pakko kysyä ilman sarvia ja hampaita, ihan uteliaisuudesta: mikä on tämä "yhteiskunta", joka asettaa paineet suoriutua kaikesta täydellisesti? Minulla on viimeinen kolmannes menossa. Neuvolasta en ole tähän mennessä saanut mitään paineita, vaikka painoa on ehkä tullut omasta mielestä liikaa, mutta neuvolassa ei ole puututtu siihen mitenkään. Imetystä on kerran sivuttu, ja siihenkin vain todettiin, että jos haluaa/onnistuu imettämään. Eli onko odotettavissa, että vauvan syntymän jälkeen yhteiskunta luo minulle ja miehelle paineita olla täydellisiä vanhempia?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Äidin hyvinvointi on koko perheen hyvinvoinnin tae.

Olin alkuviikosta yksin, täysin yksin erämaassa. Vaikkakin tätä omituista momenttia kestikin vain puoli päivää, alkoi ajatus laukata sellaista tahtia, että hyvä että pysyin itse tämän maratonjuoksun perässä. Harmi, ettei muistivihko ollut mukana, sillä siinä raikkaan ilman tunkeutuessa nenääni, tunturituulen tuivertaessa korvissani ja jäkälämättään painuessa kuopalle päiväleponi alla, sain päähäni muun muassa sen, että haluan kirjoittaa perheemme seikkailuista Lapissa satukirjoja ja niihin kuvittajaksi toivoisin oman äitini (No niin hyvä, nyt sekin tuli sanottua ääneen - uskon vahvasti siihen, että sen jälkeen unelmista voi alkaa tulla totta. Äitikin sai toivottavasti samalla suunnitelmastani tiedon.)

Mutta asiaan. Palatessani erämaasta jälleen kotiin, en ole kertaakaan korottanut ääntäni lapsilleni, en stressaantunut, vaikka postilaatikossa odotti perintätoimistolta kirje (onneksi vain pikkulasku oli jäänyt epähuomiossa maksamatta) enkä ollut edes kärttyinen, vaikka herätyskello soi taas kello 6:35. En ole hermostunut oikeastaan mistään.

Tunturissa sain viettää hetken aikaa itseni kanssa. Keskittyä vain itseeni, ilman vastuuta sadasta muusta asiasta ja koko perheen menoista ja järjestelyistä. Tuntui kuin olisin saanut tuona erämaan hiljaisena hetkenä vapautuksen kaikista velvollisuuksistani ja saanut anteeksi elämäni synnit. Niin kevyeltä se hetki tuntui. Maailma oli vain minun ja olisi itse asiassa tehnyt mieli pötkiä vain syvemmälle ja syvemmälle tunturiin.

Siinäpä ryhdyinkin pohtimaan sitä, miksei kukaan opeta meille neuvolassa tai muissa yhteiskuntaa ohjaavissa paikoissa sitä, että koko perheen hyvinvoinnin avain on itse asiassa se, että vanhemmat huolehtivat itsestään? 

Meille kyllä tarjotaan brosyyriä jos toistakin vauvanhoidosta, lasten kasvusta ja imetyksestä, mutta missä kehotettaisiin ottamaan vanhemmuuden ohessa myös omaa aikaa: huolehtimaan itsestään isolla H:lla. Hankkimaan itselleen harrastuksen, lähtemään kävelylle tai vaikka viikonloppumatkalle. Olemaan yksin ja nauttimaan siitä ilman syyllisyyttä. Ilman tuskan tuntua siitä, että olen nyt huono äiti, koska en itse juuri tällä hetkellä huolehdi kaikesta. Sillä sitä syyllistämistä ja tuskaa on kyllä koko yhteiskuntamme täynnä. 

Miten olisi neuvolasta jaettavat vanhempien hyvinvointisetelit, joilla voi lähteä viettämään hyvällä omatunnolla aikaa itsekseen sillä välin kun saisi lastenhoitoapua kotiin?

Kyse ei ole edes siitä, että pitäisi päästä tekemään mitään kovin kummoista, vaan enemmänkin siitä, että omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen pitäisi kannustaa. Neuvoloiden, työpaikkojen, median, ystävien, muiden vanhempien ja läheisten. Etenkin pienen vauvan kanssa yksin kotona oleminen voi olla todella rankkaa. Muistan päivät, jolloin havahduin seisovani kotona pelkissä alusvaatteissa, kello läheni iltapäivää, vauva oli syönyt ja nukkunut hyvin, kotona odottivat leipomukset vieraita ja ruoka miestä, mutta itse en ollut muistanut syödä koko päivänä mitään. Ja näin käy joskus edelleen, vaikka lapset ovat jo 5- ja 9-vuotiaita.

Sitä yksinkertaisesti liian usein unohtaa itsensä, kun suorittaa kaikkia muita velvollisuuksia. Ja aika harvoin kukaan tulee sanomaan, että mitä jos lähtisit kävelylle ja minä huolehdin hetken kaikesta.

Mutta se vaan on fakta, että ihmisen pitää yksinkertaisesti joskus saada omaa aikaa, jotta hän voi voida hyvin. Olla yhteydessä itseensä ja sitä kautta olla myös parempi ihminen muille. Äidin ja vanhempien hyvinvointi on suoraan verrannollinen perheen kokonaishyvinvoinnin kanssa. Se on koko perheen peruskallio. 

Joten haluan tässä ja nyt sanoa sinulle äiti tai isä, joka siellä paahdat ja pakerrat perheesi hyväksi, että ota sitä aikaa itsellesi tavalla tai toisella. Se on todella okei, se on suorastaan supersuositeltavaa. Pyydä ystävää tai naapuria apuun, jos ei lähipiiristä löydy vakkarihoitajaa (myös perheneuvolasta saa lastenhoitoapua). Ne lapset pärjäävät kyllä hetken ilman sinua, mutta sinä et pärjää, ellet pidä huolta itsestäsi!

Inari

Ps. BTW: Paras lahja, minkä olen koskaan saanut ystäviltämme, on lastenhoito koko viikonlopuksi. Suosittelen kopioimaan lahjaideaksi. 

Ps. Jos haluat katsoa mun ja ihanan The Realm of Marian videon äitiyteen liittyvistä kielletyistä tunteista, niin käypä vilkaisemassa täältä video.

 

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Eli summa summarum: me, joilla ei ole ketään/mitään apua, olemme ihan vitun paskoja vanhempia. Kiva. Mä koitan vielä repiä selkänahastani repiä sen verran että saan bloginpitäjän sädekehää hieman enemmän kiilotettua... NNNNOIN! Nyt kiiltää.

Ja tiedoksi vaan, perheneuvolasta ei todellakaan saa mitään lastenhoitoapua. TARKISTA FAKTAT.

Äidin puheenvuoro
Liittynyt22.7.2019

Moikka ja kiitos kommentista! Itse saimme lastenhoitoapua perheneuvolan kautta, koska meilläkään ei ollut tuolloin ketään kukaan auttoi, joten kyllä, tämän suhteen osaan sanoa asian aivan varmasti. Avun pyytäminen ei tee kenestäkään paskaa, kuten ei pyytämättä jättäminenkään. Kukin tallaa tavallaan. Mutta on hyvä muistaa, että se avun pyytäminen on myös ihan ok, ja usein jopa tosi suotavaa. Toivottavasti saisit omaan tilanteeseesi helpotusta, sillä kommenttisi perusteella se varmasti olisi tervetullutta. Kaikkea hyvää sinulle! 

Vierailija
2/5 | 

Ikävää, että kokemuksesi neuvolasta on tuollainen. Itse terveydenhoitajana koen, että vanhempien ja parisuhteen hyvinvointi on perusta koko perheen hyvinvoinnille. Otan aina puheeksi ne asiat vastaanotolla.

Äidin puheenvuoro
Liittynyt22.7.2019

Kiitos kommentistasi! Mukava kuulla, että omalla kohdallasi panostat näihin teemoihin työssä, ne kun ovat todella tärkeitä. Minulla on oikein hyvät kokemukset muuten kyllä neuvolasta, mutta parisuhdetta ja etenkään äidin oman ajan tärkeyttä ei meidän käynneillä kyllä olla sivuttu koskaan. Korkeintaan kysytty, mikä on oma vointi. Toivoisin nimen omaan, että neuvolassa alusta alkaen kerrottaisiin vanhemmille,  että on todella suositeltavaa, että he panostaisivat omaan hyvinvointiin aktiivisesti. Ja myös kannustettaisiin etenkin äitejä viettämään aikaa myös yksin. Ja koska monilla ei ole hoitoapuun välttämättä lähipiirissä mahdollisuutta, niin yhteiskunta voisi tarjota apua ilman, että sitä täytyy aktiivisesti lähteä hakemaan siinä vaiheessa, kun on jo liian väsynyt.  Parasta syksyä sulle ja tsemppiä työhön!

Nannamiharu
3/5 | 

Mä voisin myös kyl sanoo et ei Suomessa eletä tasavertaisesti lainkaan. Toiset saa apuja pyytämättä, toiset taas eivät.. Toisilla taas, kuten mulla, apua ois neukun kautta saatavilla, mutta hintana joudun silti pulittamaan 20€ tunnilta. Ei kotihoidontuki sellaiseen piisaa ku täällä maalla pelkkä kaupassa yksin käynti (mikä ois itseasiassa mulle ku terapiaa) kestää vähintään 2,5h.

Että joo. Onhan se ihanaa että SINÄ saat omaa aikaa. Mulla se tarkottais lasten keskenään kotiin jättämistä ja heitteille jättöä. Avun saanti edellyttää paksua lompakkoa.

Että kyl mäki hieman nokkiini otan ja paskan mutsin leiman ottaani laitan kun en "ymmärrä huolehtia myös itsestäni"

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!