Kirjoitukset avainsanalla luonto

Mitä Vaihtovuosi Sodankylässä on opettanut tähän mennessä?

Näin vuoden loppuun on luontevaa tehdä tilinpäätös tähän mennessä kuluneesta vuodestamme täällä Lapissa ja Sodankylässä. Jos et ole aikaisemmin tutustunut projektiimme, pääset tutustumaan sen taustoihin täältä. Ja alkusyksyn fiiliksiä matkastamme voit lukea muun muassa tästä ja tästä

 On kulunut vajaa viisi kuukautta siitä, kun olemme muuttaneet Helsingistä tänne Lappiin. Vaihtaneet hektisen ruuhkavuosiarjen lähiökolmiosta, satavuotta vanhaan hirsitaloon, luonnon keskelle maalaiskylään.

 Nyt jaan tuntoni siitä, mitä nämä viisi kuukautta ovat minulle opettaneet maailmasta, itsestäni ja muista.

Ihana kamala kaamos

Kaamos on juuri tänään 19.12. virallisesti alkanut - kirjoitin jutun valmiiksi jo ennen joululomaani. Se ei kestä täällä Sodankylässä kuin keskimäärin viisi päivää. Eli kun sinä luet tätä tekstiä, on se jo virallisesti ohi.

Aurinko siis nousee jo tuolla metsän takana taivaanrannan tälle puolelle. 

Kaamos onkin asia, jota kohtaan ajatukseni ovat muuttuneet paljon. Tai no, Itselläni ei itse asiassa ollut kovinkaan vahvoja ennakkoluuloja aiheesta. Olemmehan alun perin tehneet päätöksemmekin siitä, että haluamme muuttaa Lappiin, tasan vuosi sitten, juuri kaamosaikana Saariselällä.

Mutta kaamos on kuitenkin se asia, josta meitä etukäteen varoiteltiin kaikista eniten.

Miten te kestätte siellä pimeässä sen koko pitkän talven, meille toisteltiin?

Nyt voin vastata niille,  jotka kutsuvat kaamosta kestämiseksi,  etteivät he tiedä mistä puhuvat.

Tuskin kukaan, joka on kokenut kaamosajan Lapissa ja pimeän ajan Etelä-Suomen kuraisilla kaduilla, voi väittää, että Lapissa olisi ankeampaa ja pimeämpää?

 Lapin kaamos on ehkä ajaltaan pitkä, enkä kiellä etteivätkö pitkät pimeät päivät väsyttäisi, mutta kyllä se myös antaa sielulle ja mielelle paljon. Pakkaslumi kimmeltää kaamoksen kuutamossa ja taivas esittelee mitä upeimpia valotaideteoksiaan.

Katsokaa vaikka näitä alla olevia kuvia. Ne on kaikki otettu tämän yhden kaamosvuorokauden aikana. 

Olen enemmän yksin, mutta vähemmän yksinäinen

Sosiaaliperhonen ja jokapaikanviilettäjä, niin olisin kutsunut itseäni vielä puoli vuotta sitten.

Olen koko elämäni liihottanut paikasta toiseen minuuttiaikataululla, ollut se jokapaikan aktiivi ja luullut, että se tekee minut onnelliseksi. Samaan aikaan olen tuntenut koko aikuisen olemassaoloni suurta universaalia yksinäisyyttä. Tunnetta siitä, etten oikein kuulu minnekään, vaikka olenkin joka paikassa.

Ehkä olenkin mennyt joka paikkaan juuri siksi, että olen tavallaan etsinyt niistä menoista sitä tunnetta, että kuuluisin jonnekin. Silti sisälläni on ollut aina tyhjiö, sellainen omituinen ulkopuolisuuden tunne.

Vain muutaman ihmisen seurassa olen oikeasti tuntenut olevani kokonainen ja hyväksytty sellaisena kuin olen. Rintakehässäni on myös vallinnut koko aikuisen elämäni lievä puristava ahdistus, jonka luulin olevan normaali fyysinen olotila. 

On ollut äärettömän ihmeellistä tajuta täällä Lapissa asuessamme, että sekä universaali yksinäisyys että rintakehäni ahdistus ovat hävinneet täysin.

  Vaikka vietän aikaa enemmän yksin kuin koskaan - tai ehkä juuri siksi - tunnen olevani enemmän osa tätä maailmaa kuin ikinä aikaisemmin.

Olen myös paljon armollisempi itselleni, en vertaa itseäni toisiin ja osaan ottaa asiat paljon rennommin.

Tämä ns. letkeys on muuten piirre, johon olen kiinnittänyt paljon huomiota koko täällä olevassa yhteiskunnassa.

Ihmiset ottavat asiat ylipäätään rennommin. Sama pätee kiireeseen. Sitä ei vain tunneta.

En ole kertaakaan kuullut jonkun sanovan, että hänellä olisi kiire. Itse olen siihen sortunut kyllä muutaman kerran, mutta sen jälkeen on kyllä hävettänyt.

Olen myös lopettanut Lapissa pimeän pelkäämisen tai siis pelko on vain kadonnut, vaikka se on ollut koko elämäni yksi suurimmista peloistani - myös aikuisena.

Minua on pelottanut ihan älyttömästi mennä pimeässä mökillä esimerkiksi ulkovessaan tai viettää aikaa yksin pimeällä mökillä saaressamme. Täällä en yksinkertaisesti tunne pelkoa ollenkaan, vaikka hiihtäisin yksin pilkkopimeässä metsässä. Se on todella ihmeellistä.

Kuinka paljon ruoan eteen tehdäänkään töitä

On suorastaan noloa tajuta, kuinka vähän olen koskaan kaupungissa miettinyt sitä, kuinka paljon ruoan eteen on jouduttu tekemään töitä.  Sitä on vain astellut kauppaan ja ostanut sieltä tarvittavat tavarat. Kotimaisuus ja luomu ovat olleet minulle tärkeitä arvoja toki jo pitkään, mutta sen enempää en ole ruokaprosessia juurikaan ajatellut.

Täällä maalla asuessa meidän koko perheellämme on ollut mahdollisuus tutustua ruoan alkulähteisiin, sekä porotalouden että maatilallisten elämän seuraamisen kautta. Olen itse jopa päässyt kokeilemaan kumpaakin ammattia päiväksi, ja voin kertoa, etten ole koskaan ollut niin poikki kuin päivän jälkeen, jolloin olimme punninneet 116 lammasta tai erotelleet tuhansia poroja toisistaan.

Arvostukseni ruoan tuottajia kohtaan on noussut taivaisiin. Myös käsitykseni siitä, minkälaista ruokaa Suomessa voidaan tuottaa ja kuinka tärkeää maamme omavaraisuus on, on laajentunut suuresti.

Kuinka monta työtuntia ja ihmistä onkaan tarvittu jokaisen syömäni suupalan eteen! Ruoan hävikin minimoinnista on tullut keittiömme yksi tärkeimmistä arvoista. Minulle on myös tärkeä tukea paikallisia tuottajia, ja on ollut kiva myös itse kokea pientä omavaraisuutta marjojen keräilyn suhteen.

Autoilu on täällä suurin päänvaivamme

Kun Helsingissä 40 kilometrin päähän lähteminen tuntui pitkältä matkalta, on se täällä aivan normimatka meiltä kirkolle eli siis kylälle päivittäin. Lähempänä ei ole edes kunnon ruokakauppoja. Edes 300 kilometrin ajomatka suuntaansa yhden päivän takia, ei täällä tunnu juuri miltään.

Siihen vaikuttavat osaltaan tyhjät tiet ja toisaalta matkalla, mutka toisensa jälkeen jatkuva, upea maisema.

Toisaalta pimeässä ajaessa, lumen tuiskutessa tuulilasiin, samat kilometrit tuntuvat usein helvetillisiltä. Autoilusta onkin tullut täällä suurin päänvaivamme.

Samaan aikaan olen alkanut arvostaa sitä, kuinka helposti sitä Helsingissä pääseekään paikasta toiseen julkisilla. Täällä julkista liikennettä ei ole. Jos sinulla ei ole autoa, et yksinkertaisesti pääse minnekään, ainakaan silloin kun itse haluat. Toki muutama bussivuoro kulkee päätiellä kunnasta toiseen, mutta ne ovat summittaisia iloja ja sopivat vain määrätyille reiteille.

Olemme siis riippuvaisia autosta. Se on täysin uusi olotila, mutta samalla terve muistutus siitä, että Suomessa on paljonkin alueita, joissa yksityisautoilu on pakkotila, eikä siitä voi omasta tahdosta noin vain luopua.

 Ajokilometrejä kertyy viikossa noin 500-1000 km, riippuen siitä, menemmekö viikonloppuisin jonnekin. Se tarkoittaa myös autoilun riskien suurentumista.

Olen aina pitänyt autolla ajamisesta ja en ole koskaan aiemmin joutunut 20 vuoden aikana auton kanssa ongelmiin. Siksi vastoinkäymisemmekin täällä, vain muutaman kuukauden aikana, tuntuvatkin todella suurilta.

Olemme valitettavasti joutuneet jo useampaan kolaritilanteeseen sekä osallisiksi että silminnäkijöiksi. Uusi automme on jo kahteen kertaan kolaroitu klommoille, mutta onneksi henkilövahingoilta on vältytty. Tässä muuten ohjeet, miten toimia, jos joudut kolariin.

 Lisäksi olen valitettavasti onnistunut hankkimaan itselleni jo kolmet ylinopeussakot niistä muutamista kameroista jotka sijaitsevat täällä Pohjoisessa. Ylinopeudet eivät ole olleet jättimäisiä (60 km alueella 72 km), mutta juuri sen verran liikaa vauhtisokeutta on tarttunut tyhjillä teillä ajamisesta, että olen havahtunut liian myöhään laskemaan nopeuden satasesta kuuteenkymppiin.

Huolimattomuudestani saan nyt maksaa kantapään kautta, sillä joulun jälkeen joudun testaamaan autotta oloa jonkun aikaa - en tiedä vielä päätöstä, kuinka pitkään - kun korttini menee hyllylle.

Tiedoksi siis vain kaikille, että kolmesta liikennerikkomuksesta vuoden tai neljästä kahden vuoden sisällä tapahtuu näin. Eipä ollut tätäkään aiemmin tiedossa.

Saa nähdä, miten pärjään autotta kylässämme, joka on 40 kilometriä ei mistään ja ilman julkista liikennettä. Viimeistään silloin tulen kaipaamaan Helsinkiä sekä ympärivuotisia pyöräilykelejä.

Välimatka voi myös lähentää

Yleensä pelätään, että kun muuttaa läheisten luota kauas pois, välit voivat etääntyä ja ehkä jopa katketa kokonaan. Olemme onneksemme saaneet todistaa aivan päinvastaista, jo lähimpien ystäviemme asuessa pitkään ulkomailla.

Intensiiviset, useiden päivien yhdessäolot, ovat usein antoisampia kuin lyhyet muutaman tunnin arkikahvittelut, koska niissä on mahdollista keskustella ja viettää aikaa paljon syvemmin ihmisten kanssa.

Etenkin, jos on mahdollista vierailla toistensa luona, voi ystävyys itseasiassa kehittyä vieläkin läheisemmäksi, kun asuu eri paikkakunnilla.

Omalla kohdallani myös maratonpuhelut ystävieni kanssa ovat lisääntyneet. Kun ennen en ehtinyt soittaa kenellekään, odotan nykyään innolla, että pääsen joka-aamuisen hiihtolenkkini lomassa aloittamaan päiväni siskoni kanssa puhuen. Asuimme Helsingissä samassa talossa, mutta emme ehtineet jutella kunnolla kuin ehkä muutaman kerran kuussa. Nyt puhumme joka päivä. Ystävilleni soitan myös useammin kuin koskaan aiemmin. Ikävöin toki heidän kanssaan olemista, mutta samalla koen, että muuttomme ei ole vienyt ystävyydestämme mitään pois, vaan ennemminkin tuonut siihen vain uuden ulottuvuuden.

Olemme kiitollisia siitä, että ystävät ovat rohkeasti lähteneet luoksemme kylään sankoinkin joukoin.

Retkeily Lapin kauniissa luonnossa on antanut meille upeita yhteisiä kokemuksia, joista ammentaa vielä pitkään.

Helsingin kodissamme meillä ei ollut koskaan tilaa majoittaa ketään yöksi, mutta nyt meillä on ruhtinaallisesti lääniä vaikka koko lomaviikoksi. Luonamme onkin vieraillut jo nyt 40 ystäväämme ja lisää saapuu nyt joululomalla.

Suuri sydän, vahva kauna

Olemme saaneet kokea koko Sodankylässä ja etenkin Vuojärven kylässä (70 henkilön kylä), missä asumme, suunnatonta vieraanvaraisuutta sekä tunnetta siitä, että olemme olleet tervetulleita uusia asukkaita. Siitä on ollut hienoa ponnistaa osaksi yhteisöä. Kiitos kaikille, jotka olette toivottaneet meidät niin sydämellisesti tervetulleiksi.

Uskonkin, että pieni kylä voi olla etenkin lapsiperheelle hyvä muuttovaihtoehto, sillä kyläläiset ovat usein aktiivisia ja heidän tekemisiinsä on helppo päästä mukaan. Sodankylässä kyliä on 29, joten siitä vain valitsemaan.

Samaan aikaan, kun vieraanvaraisuus täällä Pohjoisessa kukoistaa, on pienessä yhteisössä myös omat haasteensa. Vanhat kaunat ja ihmisten väliset jupakat pitävät pintansa välillä jopa niin, että kaunaa kannetaan sukupolvelta toiselle, ja joskus näin uusin silmin katsottuna, hyvinkin erikoisista tai pienistä asioista.  

 Välillä mietin myös sitä, miten asiat hoituvat todellisuudessa ilman, että niihin vaikuttavat sukulaissuhteet? Työyhteisöissä kun on lähes aina joku, joka on jonkun veli tai vähintään serkku.

Hauskoja ovat myös jokaisen niin sanotut lisänimet, joilla määritetään ihmisiä jatkuvasti. Joku on se "naamasta kaunis" toinen "ei mikään järjenjättiläinen" ja niin edelleen. Jos kysyt joltain, tunteeko hän vaikka "Sampan", saat aina matkaan määreen, millainen Samppa on. Olisikin hauska tietää, millaisen lisänimilitanian me olemme jo saaneet.

En halua, että tämä loppuu!

Meiltä kysytään jatkuvasti, aiommeko jäädä Sodankylään tämän vaihtovuotemme jälkeen, joka päättyy virallisesti 31.7.2020. Emme ole päättäneet sitä vielä ja siihen tulee vaikuttamaan monet asiat: viihtyvyys, asuntokuviot ja työt.

Huomaan kuitenkin saavani itseni päivittäin kiinni ajatuksesta, jossa mietin pakokauhun vallassa, että tämä ihana elämämme loppuisi. En voisi kuvitella itseäni takaisin Helsingin arkeen - ainakaan vielä.

Päätämme asiasta huhtikuussa, joten siihen mennessä on löydettävä ratkaisut suuntaan tai toiseen. Suurimmaksi haasteeksi tulee varmasti löytää Papalle työ. Hänellä on opettajanvirka Espoossa, josta ei ole niin vain helppo luopua.

Sen kuitenkin sanon, että jäämme me tänne tai emme, voin suositella omaa vaihtovuotta juuri sinulle erilaisessa ympäristössä kuin normaalisti.

Jokaisen meistä tulisi astua edes hetkeksi oman mukavuusalueensa ulkopuolelle oppiakseen tuntemaan muut ja itsensä paremmin sekä ymmärtämään myös toisenlaista elämää.

Kiitos, että olet matkassamme mukana jakamassa sen!

x0x0

Inari

Perheemme elämää Sodankylässä voit seurata viikoittan Äidin Puheenvuoron YouTube-kanavalta sekä päivittäin Äidin Puheenvuoron Instagramista.

 

Kommentit (5)

Rixu
2/5 | 

40km matkaan saattaa suoralla tiellä kulua huomattavasti vähemmän aikaa kun PK seudun liikennevaloissa ja ruuhkissa. Siksi 40km työmatka maalla ei ole juuri mitään :) Olis kiva lukea joku vieraskynäjuttu jonkun sodankyläläisen kynästä miltä tuntuu kun perhe PK seudulta tulee kylään vuodeksi. Mitkä oli ennakko ajatukset, muutama lisänimi paljastus tms

Vierailija
3/5 | 

Tosi mielenkiintoista sisältöä, mutta tekstiä on todella vaikea lukea. Ei solju, on tönkköä. Voisiko joku oikolukea nämä niin olisi miellyttävämpi lukukokemus?

Aansku
4/5 | 

Haha, nuo sukujen väliset kaunat ja lisänimilitaniat :D Olen syntynyt maalla ja suurin syy miksen sinne koskaan tule takaisin muuttamaan on juuri tämä. Sinä ja jälkeläisesi maksatte menneiden sukupolvien syntejä hautaan saakka. En ole koskaan tätä voinut hyväksyä ja pystyäkseen asumaan maalla tiiviissä yhteisössä ei tätä oikein pakoon pääse. Samoin se että työpaikat ym. järjestyvät aina suhteilla. Toki naapuriapu ja tiivis yhteisö myös on positiivinen asia ja antaa myös paljon.

Tuija
5/5 | 

Minusta Inari kirjoittaa sujuvasti,hauskasti ja soljuen,kiitos! 💜 Hauska seurata elämäänne Sodankylän pikku kylässä ja ihailla kaunista luontoa. Vlogit ovat kivoja myös!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidin puheenvuoro blogissa käsitellään niin parisuhteeseen, perheeseen kuin elämänmuutokseen liittyviä aiheita.

Tänään on 29. elokuuta vuonna 2019. On kulunut tasan kuukausi siitä, kun muutimme Lappiin. Vaihdoimme kerrostalokolmion vilkkaassa helsinkiläislähiössä, metroyhteyksien varrelta satavuotiaaseen hirsitaloon, pienessä sodankyläläisessä kylässä, 40 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta ja palveluista. Vaihdoimme Suomen suurimpiin kuuluvan ala-asteen pieneen puiseen kyläkouluun ja työpaikat uusiin: mieheni jäi virkavapaalle omasta työstään ja pääsi Sodankylän keskuskouluun liikunnanopettajan sijaiseksi ja minä pyöritän vaikuttajamarkkinoinninyritystäni ja kuvaan perheemme elämästä kertovaa #vaihtovuosisodankylässä somerealitysarjaa.

Nyt, kuukausi muutostamme, makaan pelityynellä tunturijärvellä suppilautani päällä, vierelläni pieni koiramme Mutu. Järven takana siintävät Luoston ja Pyhän tunturit ja ylitsemme lentää laulujoutsen kumppaneineen siivet viuhuen. Rantatörmän varpujen orastava ruska enteilee syksyn tuloa. Auringonsäde lankeaa pilven raosta naamalleni ja kuuntelen, kuinka kalat hyppivät järvessä. Täydellisyyden rikkoo Lapin lennoston hävittäjien lentoharjoitukset mylvivällä melullaan, mutta unohdetaan se nyt tästä, sillä muuten kaikki on juuri niin kuin kuvittelin, kun unelmoimme Lappiin muutosta viime keväänä.

Toivoimme Lapista läheisyyttä luontoon, hitaampaa elämää ja yhteistä aikaa perheen kanssa. Nyt eloa on takana kuukausi ja on aika kertoa, miten elämämme on tähän mennessä muuttunut.

Voidaanko jäädä tänne ikuisesti?

"Äiti, voidaanko jäädä tänne ikuisesti?" kiljahtaa esikoiseni, kun hän juoksee koulubussilta kotiin. Sama kysymys toistuu joka ilta nukkumaan mennessä ja yleensä myös sitä ennen. Viimeksi eilen se kuului tupamme jättimäisen uuninpankon päältä, sinne rakennetusta täydellisestä lukumajasta. "Voidaan!", ajattelen mielessäni, mutta en uskalla sanoa sitä vielä ääneen. Olemme ensisijaisesti muuttaneet tänne ensin vuodeksi ja sopineet, että ensi keväänä päätämme jatkosta. Se riippuu muun muassa työ-,  asunto- ja viihtymistilanteesta. Helsingissä meitä odottaa edelleen omistusasuntomme.

 Olen kyllä jo katsastanut iltakävelyilläni lähialueiden tontit ja myytävänä olevat vanhat talot, mutta vielä on liian aikaista tehdä lopullista päätöstä ja vastaan "katsotaan, ensi vuoden huhtikuussa, mikä meidän tilanne on."

Samaan aikaan minua kiinnostaa kovasti lasteni ajatukset jäämishalun takana. Kuten myös omani. Miksi täällä on niin ihanaa?

 Esikoiseni sanat osuvat jälleen kerran suoraan ytimeen. "Meillä on niin kivaa yhdessä täällä. Te vanhemmatkin olette niin paljon rennompia." Allekirjoitan tämän täysin. Jopa fyysisesti tunnen olevani täysin erilainen ihminen. Rinnassani koko aikuiselämän ollut paine ja lievä ahdistuksen tila katosi täysin samana päivänä, kun muutimme tänne. Henkisestä hyvästä olosta puhumattakaan - tuntuu kuin sisälleni olisi laskeutunut kauan etsitty rauha. Vaikka välimatkat ovat paljon pidempiä, on kiire kadonnut elämästämme. Ja kiireen myötä on kadonnut myös suurin osa turhasta kinasteluista, kireydestä ja suorittamisesta. Elämästä on tullut hyvin paljon yksinkertaisempaa: siinä vallitsevat vain elämän peruspilarit: Herääminen, töihin- ja kouluunmeno, syöminen ja yhdessäolo. Emme ole riippuvaisia ympäristön säätelemistä julkisen kulkuneuvojen aikatauluista tai liikenneruuhkista. Eikä mistään tule painetta osallistua illanistujaisiin, mennä teatteriin, lähteä leffaan tai ravintolaan.

Kotona oleminen on ihanaa! Mutta siihen vaikuttaa suuresti myös ihana talomme, jossa on tilaa olla.
Kotona oleminen on ihanaa! Mutta siihen vaikuttaa suuresti myös ihana talomme, jossa on tilaa olla.

Ja Koska emme tunne paikkakunnalta juuri ketään, vietämme viikonloput ja illat yhdessä perheen kesken. Teemme suunnitelmat yhdessä perheen kesken ja toteutamme ne yhdessä perheen kesken. Tämä on jättimäinen muutos entiseen elämään, jossa jokainen suoritti omia harrastuksiaan, luottamustehtäviään ja menojaan ja meillä oli vain lauantai-ilta yhdessä kotona. Silloin olimme joko liian väsyneitä edes puhumaan toisillemme tai sitten kutsuimme ystävät luoksemme kylään tai lähdimme heidän kanssaan mökille, koska se oli ainut hetki myös ehtiä nähdä heitä. Täällä Lapissa kotona oleminen on koko elämän päätarkoitus, eikä tarvitse suorittaa suurta suunnitelmallista retkeä lähteäkseen luontoon, kun voi vain avata oven ja olla heti perillä.

Kaikki eivät tarvitse Lappia löytääkseen oman perheen yhteisen ytimen, mutta me tarvitsimme. Ja se on parasta, mitä meille on voinut tapahtua.

Maisemat ovat kuin taulusta. Ei ihme että tällaisessa maalauksessa asuminen tekee ihmiselle hyvää.
Maisemat ovat kuin taulusta. Ei ihme että tällaisessa maalauksessa asuminen tekee ihmiselle hyvää.

Omaa aikaa iltaisin: "Voiko tällaista luksusta olla?"

Suurin konkreettinen muutos on elämänrytmissä. Paitsi, että kaikesta on tullut yksinkertaisempaa ja verkkaisempaa, on kaikesta tullut myös strukturoidumpaa. Heräämme koko perhe joka aamu samaan aikaan klo 6:35. Koulubussi hakee lapset päivittäin klo 7:35 ja se määrittelee koko aamun aikataulun. Sama toistuu iltapäivällä. Siihen väliin jää aika työnteolle. Ja kun työt on tehty noin klo 16 syömme, puuhailemme hetken kotona jotain ja sitten lapset käyvätkin jo nukkumaan, viimeistään klo 21. Koska herätys on niin aikaisin, ei ole mitään ongelmaa saada lapsia nukkumaan iltaisin. Mikä taas tarkoittaa sitä, että minulla ja Papalla on 2 tuntia omaa aikaa, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Mitä luksusta!

Tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut, koska Helsingissä illat venyivät harrastusten takia helposti yhdeksään ja yleensä menimme nukkumaan koko perhe samaan aikaan noin kello 22.

Aamuisin lähdimme kouluun ja töihin eri aikoihin, emmekä aina ehtineet edes nähdä kaikki toisiamme.

Yhteinen parisuhdeaika tai vain oma-aikain iltaisin on myös kohentanut elämänlaatua huomattavasti. Silloin ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin katsella takkatulta, lukea, jutella ja möllöttää.

Kun ei ole kiire minnekään, kotona on aikaa olla ja keksiä vaikka mitä tekemistä.
Kun ei ole kiire minnekään, kotona on aikaa olla ja keksiä vaikka mitä tekemistä.

Luonto läsnä kaikessa

Kaupungissa asuessamme lähteminen todelliseen metsään oli efortti, joka piti suunnitella pitkälti etukäteen ja sille piti varata aika muuten täyteenahdetusta kalenterista. Metsään mentiin siis muutaman kerran vuodessa: mökillä ja noin kerran vuodessa muuten. Koiraa käytettiin lenkillä lähipuistossa, jossa jalkojen alla oli asfaltti ja ympärillä kasvoi muutama kymmenen puuta. Ero nykyiseen on huima. Täällä metsässä ollaan, kun avaamme kotimme oven. Aamulla kävelen ensimmäiseksi koiramme kanssa lähimetsään, joka on suuri, ja käyn poimimassa marjat aamupuuroon, ennen työhommien tekemistä saatan käväistä järvellä suppailemassa tai pyörälenkillä autiolla maantiellä keskellä kauneinta luontoa. Lapset ovat pienen kyläkoulun pihalla päivittäin metsässä ja viikonloppuisin suuntaamme aina ĺähituntureille retkieväinemme. Luonto on läsnä kaikessa tekemisessämme joka päivä. Ja sen vaikutuksen huomaa. Turhaan ei puhuta siitä, miten suuri vaikutus metsällä on ihmisen hyvinvointiin, mielikuvitukseen ja mielenrauhaan. Me olemme nyt elävä ihmiskoe siitä!

Minä uskon vakaasti siihen, että hyvä olomme täällä johtuu paljolti siitä, että olemme yhteydessä päivittäin luontoon ja sen hiljaisuuden sekä maadoittavan voiman kautta saamme myös syvemmän yhteyden itseemme.

Hiljaisessa metsässä olemisen pitäisi olla jokaisen ihmisen ihmisoikeus.
Hiljaisessa metsässä olemisen pitäisi olla jokaisen ihmisen ihmisoikeus.

Takana on vasta kuukausi vaihtovuottamme Lapissa, ja elämme vahvasti vielä uuden elämämme flirttiviikkoja. Kaikenlaista tulee varmasti vuoden aikana sattumaan, mutta se on varmaa, että perheeseemme ja luononläsnäoloon en tule täällä kyllästymään!

Mene siis metsään ihminen, voit löytää sieltä itsesi ja sitä kautta niin paljon muuta hyvää elämässä!

xxx Inari

Vaihtovuosi Sodankylässä, koko perheen somerealitysarjaa voit seurata viikoittain Äidin puheenvuoron YouTube-kanavalta sekä päivittäin Äidin puheenvuoron Instagramista. Äidin Puheenvuoron blogissa avaan ajatuksia laajemmin vanhemmuudesta ja parisuhteesta sekä syvennyn elämänmuutoksen aiheuttamiin tunteisiin.

 

 

Kommentit (5)

Luontofani
1/5 | 

Upeaa kuulla! Elämän menon hidastuminen, luonnon tervehdyttävä vaikutus ja oma aika tekevät hyvää.

Minä vaan.
2/5 | 

Luonto tekee ihmeitä. Kylmät väreet menee kun lukee tekstiä. Minun unelmani ois elää jossain päin lappia. Ehkä sitten joskus "vanhana" se toteutuu.

Vierailija
3/5 | 

Juuri samoin koen loma-ajat Lapissa. Ajalla on täällä oma kulkunsa. Haaveissa muuttaa joskus Lappiin pitemmäksi aikaa. Uusioperhetilanne ei sitä juuri nyt valitettavasti salli.

v ph
4/5 | 

Mukava blogikirjoitus. Vaikuttaa että olette ihan oikeasti kotiutuneet hyvin sinne Koillis-Lappiin. Olen seurannut mielenkiinnolla Youtube-kanavaasi ja Instaakin, ja kommentoinut sinne muutaman kerran. Omakin veri vetäisi Lappiin asumaan, koska minulla on juuret sielläpäin, mutta valitettavasti minulla ei ole koulutuksellani ja työkokemuksellani siellä mahdollisuuksia työllistyä.

Kirjoitit että lähin kauppa on 40 km päässä tarkoittaen ilmeisesti Sodankylää, mutta kyllä siinä Luostolla kuten Pyhälläkin on omat pienet markettinsa :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Blogiarkisto

2019

Instagram