Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Kesällä pukeudumme feriajuhlille perinteiseen espanjalaiseen kansallispukuun.

Tämä on teidän toivomanne postaus espanjalais-suomalaisen perheemme kaksikielisestä kasvatuksesta. Kerron teille, mitkä ovat olleet onnistumisia ja mitkä virheitämme?

Tai oikeastaan lapsemme ovat lähes kolmikielisiä, sillä Lappi-vuottamme ennen he ovat käyneet englanninkielisen päiväkodin sekä vanhempi tyttäremme aiemmin englannin kielirikasteista koulua.

Vastaavaa mahdollisuutta ei nykyisessä koulussamme valitettavasti ole, joten englannin taso on laskenut nopeasti jo puolessa vuodessa, kun sitä ei käytä päivittäisessä kanssakäymisessä. Uskon kuitenkin, että varhaiset vuodet ovat luoneet lapsille hyvän pohjan englannin kielen myöhemmälle aktiiviselle käytölle. Ja toki kieltä  opiskellaan nykyisessä koulussammekin muutama tunti viikossa.

Uskomme vahvasti siihen, että monien kielien opiskelu on lapselle vain hyväksi. Lapsi käyttää kutakin kieltä oppimaansa tarkoitukseen. Niin kauan, kun ei ole esimerkiksi kielellisesti muuten jo haasteita, on monikielisyys aivoille vain mahtavaa jumppaa.

Tutkimusten mukaan lapsi voi oppia vaikka viittä kieltä samanaikaisesti niiden häiritsemättä toisiaan.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kun tapaa isovanhempia vain kerran vuodessa, on kohtaaminen aina todella tunteellinen. Uusimmalla videollamme saavumme Espanjan mummolaan ja suuret tunteet ovat jälleen pinnassa, esittelemme myös sekä mummolan että meidän asunnon. Videon pääset katsomaan meidän Äidin puheenvuoron kanavalta tai Instan bion linkistä (huom saat myös suomalaiset tekstitykset päälle espanjaksi puhuttuihin kohtiin painamalla ruudun tektstityskohtaa) ja kerro ihmeessä mitä fiiliksiä video sussa herätti ❤️ Kiitos kun katsotte videoitamme, olette tosi tärkeitä ❤️ #äidinpuheenvuoro #losfernandezespanjassa #perhevlogi #matkavlogi #youtube #loma #kesä #espanja

Henkilön INARI FERNÁNDEZ (@aidinpuheenvuoro_official) jakama julkaisu

Perheessämme puhutaan siis sekä suomea että espanjaa, koska mieheni on espanjalainen ja lapsemme ovat puoliksi espanjalaisia. Olemme kuitenkin aina asuneet Suomessa, ja mieheni on opetellut suomen kielen heti tänne muutettuaan 15 vuotta sitten, joten perheemme yhteinen kieli on suomi.

Päätimme jo reilusti ennen lasten syntymää, että mieheni eli lasten Papa = espanjaksi isä, puhuu lapsille aina espanjaa. Ja sanalla AINA on tässä erittäin suuri merkitys. 

Johdonmukaisuus on kaiken a ja o kaksikielisyydessä myös tutkimusten mukaan.

Vanhemman tulee aina puhua lapselleen samaa kieltä, vaikka lapsi vastaisi eri kielellä.

Se voi joskus tuntua vaikealta, etenkin jos lapsi vastaa toisella kielellä. Tämä kuitenkin edistää lapsen toisen kielen oppimista ja takaa sen, että lapsi yhdistää vanhempansa kyseiseen kieleen. Tästä on kirjoittanut kiinnostavan tekstin myös Multilingual parenting -blogi.

Tässä olemme onnistuneet erinomaisesti ja olen Papasta erityisen ylpeä, että hän puhuu ja vastaa lapsille aina espanjaksi.

Silti voin sanoa, että me lähdimme hommaan liian hepposin eväin. Kaksikielisyys ei tule itsestään siinä sivussa, vaikka niin me luulimme. Hyvän kielen karttuminen vaatii paljon työtä kielen kanssa ja tämä perehtyminen olisi parhaimmillaan aloitettu jo ennen lasten syntymää.  Lapsen kiinnostus kieleen ei välttämättä pysy yllä pelkällä yhden vanhemman puhumisella, vaan tarvitaan myös muita puhujia, kosketusta kulttuuriin sekä vertaisseuraa samasta kieliryhmästä. 

Meillä ongelmana on se, ettei perheemme lähipiiriin kuulu juurikaan ketään muita espanjankielisiä täällä Suomessa, joten ainut arkikontakti kieleen lapsilla on heidän oma isänsä. Hän kuitenkin viettää aikaa lasten kanssa arkisin vain muutaman tunnin töiden jälkeen, joten kielikontakti on paikoin todella köyhää ja samoihin fraaseihin perustuvaa. 

Nyrkkisääntönä voi pitää että lapsen tulisi altistua kielelle vähintään kolmekymmentä prosenttia valveillaoloajastaan tullakseen luonnollisesti kaksikieliseksi.

Lapsen kielitaitoa voi vanhemman puheen ohella rikastuttaa muun muassa kirjallisuudella, lastenohjelmilla, kerhoilla, elokuvilla, peleillä ja musiikilla sekä tietenkin etsimällä aktiivisesti samankielistä leikkiseuraa. Tässä tullaankin sitten siihen "töiden tekemiseen", sillä nämä kaikki vaativat vaivannäköä vanhemmalta. Ensimmäisen lapsen kanssa jaksoimme vielä käydä kielikerhossa, lukea iltasadun aina espanjaksi ja annoimme katsoa vain espanjankielisiä lastenohjelmia, mutta toisen lapsen kanssa ote alkoi jo ruuhkavuosiarjessa lipsumaan. 

Kosketus toisen kielen kulttuuriin on myös muuten kuin kielellisesti tärkeää, jotta lapsi voi saada toisesta kulttuuristaan myös identiteettikokemuksia. Juhlapäivät, traditiot, paikallinen urheilu, ruoat ja käytöstavat ovat luontevia tapoja ajaa sisään kulttuuria. Meillä juhlitaan joulua kahdesti: suomalaisesti jouluaattona, ja sitten uudestaan loppiaisena eli espanjalaisten kolmen kuninkaan päivänä. Silloin Papa leipoo Roscon de Reyeksen, johon piilotetaan rahaa ja pieniä leluja.

Tärkein kulttuurikontaktimme on kuitenkin vuotuinen vierailu Espanjan mummolaan: Abuelon ja Abuelan luokse. Kesäkuussa suuntaamme joka vuosi kuukaudeksi  Espanjaan tapaamaan sukulaisimme. Ensimmäiset kaksi päivää lapset pakoilevat sukulaisten ja ystävien suukkoja sekä kovaäänisiä kehuja, mutta kolmantena sujahtavat jo mukaan espanjalaisten lasten leikkeihin. Samalla joutuu kotona oppittu kielitaito tulikokeeseen.  Toiset lapset ovatkin paras tapa kannustaa lapsia puhumaan kieliä.

Kotona lapset vastaavat Papalle aina suomeksi, vaikka Papa puhuukin heille espanjaa. Koska Papa ymmärtää suomea, luulivat lapset aluksi, että sukulaisille voi vastata Espanjassakin suomeksi. Vasta noin nelivuotiaana tuli ymmärrys siitä, että hehän eivät ymmärrä mitään, vaan meidän lasten tulisi puhua heille espanjaa.

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 

#roscondereyes #loppiainen #losreyesmagos #makebymyself

Henkilön Esteban Fernandez (@estis2) jakama julkaisu

Suurimpana mörkönä kaksikielisessä kasvatuksessa vanhempi joutuu siis katsomaan itseään peiliin. Niin paljon on kiinni omasta jaksamisesta. Kuinka paljon on valmis näkemään aikaa ja vaivaa kaksikielisyyden takia? 

Kun lapsi vuosien puhumisen jälkeen, päättääkin alkaa vastata sinulle suomeksi tai ei koskaan ole edes aloittanut vastaamista kielelläsi, saattaa se tuntua musertavalta pettymykseltä. Onko kaikki opettamasi ja vaivasi valunut hukkaan?

En kuitenkaan usko, että monikielisyys voi millään tasolla valua hukkaan. Päinvastoin. Jokaisesta saavutuksesta on syytä olla ylpeä. Vaikka edistys olisi vain pienen lauseen tai sanan verran, se on aina voitto kotiin. 

Lapsemme eivät edelleenkään vastaa Papalle muuta kuin suomeksi. He ovat nyt 6- ja 9-vuotiaita.  Voin kuitenkin sanoa, että on aika voittaja fiilis mennä Espanjaan ja tajuta, että siellä se kielitaito elää pinnan alla. Kun ei ole vaihtoehtoja, alkavat lauseet virrata parin päivän sisällä sukulaisille espanjaksi!

Yksinkertaistahan se kieli on, mutta ainakin heille on iskostunut rohkeus puhua, ja siitähän se kaikki alkaa: rohkeudesta avata suunsa!

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia haasteita, oppeja tai onnea kaksikielisyys on teidän elämäänne tuonut?

Tai Onko sinulla kysyttävää kaksikielisyydestä? Laita kysymys kommentteihin, niin käyn vastaamassa!

XOXO 

Inari

 

Kommentit (6)

Karla K.
1/6 | 

Todella hyvä postaus aiheesta! Postasin juuri itsekkin vähän aikaa sitten samasta aiheesta. Meillä myös suomalais-espanjalainen perhe, mutta me asumme Espanjassa. Meillä tällä hetkellä kielet menee aika 50/50, minä vietän lasten kanssa päivät pitkät ja puhun heille tietenkin aina suomea. Onneksi meillä ei suomenkielen oppiminen onneksi ole pelkästään minun "harteillani" sillä meillä myös mummu ja pappa eli minun vanhempani asuvat täällä Espanjassa ja olemme tekemisissä todella paljon, viikottain, välillä lähes päivittäin. Meillä on myös muutamia suomalaisia lapsiperhetuttuja täällä ja silloin tällöin saadaan suomenkielistä leikkiseuraa.

Meillä espanjalaisen mieheni vanhemmat ovat aina abuela ja abuelo ja minun vanhempani ovat aina mummu ja pappa. Isä on aina papi ja minä olen aina äiti.

Meillä lapset toki vielä vähän nuorempia kun teillä. Saa nähdä miten tulevaisuudessa käy, vastaavatko lapseni minulle espanjaksi vai suomeksi, minun heille puhuessani suomeksi.

Emmimme
2/6 | 

Meidän lapsi on 4-vuotias ja meillä on Suomi-Saksa kombo Saksassa.
Ensimmäiset 3-3,5 vuotta suomen kieli oli vahvempi, nyt päiväkoti alkaa vaikuttaa selkeästi enemmän ja huomaan, että lapsen on joskus vaikea kertoa minulle päivän tapahtumista, koska ei osaa sanoja suomeksi.
Olen aika tarkka siitä, että minulle puhutaan vain suomea ja sanon, että en ymmärrä, vaikka lapsi tietää minun osaavan saksaa. Jos sanat eivät siltikään muistu mieleen, autan toki, sanoitan toistan. Lapsi puhuu minulle 99% suomea.
Olen tähän mennessä puhunut lapsellekin vain ja ainoastaan suomea, mutta huomaan että sekin on vaikeutunut jos mukana tilanteissa on muita vain saksankielisiä lapsia. Ja nämä tilanteet taitavat tästä vain iän myötä lisääntyä. Koetan silloin ainakin osittain sanoa saman myös suomeksi.
Välillä tämä on aika raskasta, mutta olen päättänyt laittaa tähän tosi paljon omia voimavarojani ja toivon että se myöhemmin palkitsee meidät molemmat.
Lapsella ei ole myöskään sisaruksia, joten resursseja on ehkä enemmän laittaa tähän yhteen.
Haluaisin uskoa, että seuraavilla asioilla on olemme voineet myötävaikuttaa hyvän suomen kielen perustan syntyyn täällä Saksassa:

-Minulla oli vähemmistökielen edustajana mahdollisuus olla lapsen kanssa kotona suht pitkään, niin että hän jo osasi puhua melko hyvin mennessään päiväkotiin.
-Pikku kakkonen on ollut jo hyvin nuoresta meidän ykköslastenohjelma. En ole potenut huonoa omaatuntoa tv:n katselusta, koska olen perustellut sen yhtenä kielen kehityksen apuvälineenä. Katsotaan pikku kakkosta usein myös yhdessä. Lapsi ei tällä hetkellä juurikaan katso saksankielisiä lastenohjelmia.
Myös pikku kakkosen appi on ollut kovassa käytössä ja eskari -sovellus on jo ladattuna myöhempää käyttöä varten!
-Olen raahannut tänne saksaan kirjastollisen suomalaisia lastenkirjoja, joita luetaan ahkerasti. Kieltäydyn lukemasta saksalaisia kirjoja (niitä lukee isi, oma tai opa) tai jos luen, niin kirjan pitää olla niin yksinkertainen, että voin lennossa kuvien perusteella kääntää tarinan suomeksi. Nyt ollaan päästy myös äänikirjojen makuun! Suomessa käydessä kurvataan myös ensimmäisenä kirjastoon hakemaan lomalukemista.
-Soiva laulukirja!!! Lasten laulut suomeksi. Paljon lastenlauluja! Uskon, että musiikki auttaa sanojen tai kielen omaksumisessa.
-Niin paljon ja pitkiä reissuja Suomeen, kuin mahdollista. Vieraita Suomesta, niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Viikottaiset videopuhelut suomalaisien sukulaisten kanssa. Vaikka lapsi ei itse istuisi ja juttelisi, niin juttelen itse ja näytän puhelimella mitä lapsi puuhaa. Lapsi innostuu siten usein kertomaan leikistä/asiasta ja Suomen sukulainen pääsee myös osalliseksi leikkiin.
-Paikallinen Suomi-koulu kerran viikossa. Siellä lapsi tapaa muita Suomalaisia ja samanlaisessa tilanteessa olevia lapsia, oppii suomalaista kulttuuria ja samalla kieltä.
-Minun ja mieleni yhteinen kieli on Englanti. Meillä ei ole siis perheen yhteistä kieltä, vaikka kaikki osaavat saksaa, sillä mieheni ei ole koskaan opiskellut suomea. Hän ymmärtää kyllä paljon ja enemmän kuin osaa puhua. Lapselle suoraan emme puhu englantia, koska emme kummatkaan ole natiiveja, mutta olen huomannut hänen alkavan ymmärtää sitä ja ehkäpä se passiivinen kuuntelu antaa hyvän pohjan englannin opiskeluun sitten aikanaan.

Jännityksellä odotan mitä ikä tuo tullessaan ja missä vaiheessa äidin kielen (tarkoituksella erikseen!) tuputus alkaa tulla korvista - vai alkaako? Suomikouluunkaan en kai voi pakottaa sitten isompana enää :D siinä vaiheessa motivaation pitää tulla sitten jo lapsesta itsestään jos on tullakseen.

Emmimme
3/6 | 

Niin ja mieheni ja minun kieli on englanti siksi, että kun tapasimme minä en osannut saksaa. Tuosta englannista oli sitten myöhemmin vaikea päästä irti ja toisaalta koimme sen olevan myös hyödyllistä kielen aktiivisena pitämistä meille molemmille.
Kolikon kääntöpuolena on tietysti harmi siitä, että perheellämme ei ole yhteistä kieltä ja että ruokapöydässä puhumme omia kieliämme ja sitten tulkkaamme tarpeen tullen toisillemme. Joskus haastavaa ja vaivalloista..

Käyttäjä32647
Liittynyt12.1.2020
4/6 | 

kiitos oli kiinnostavaa.olet paras tubettaja ja instakin kiinnostava.ronja ja lucia on kivoja.olisi joskus kivaa että näkisin teidät Oulussa.

Vierailija
5/6 | 

Kiitos tästä kirjoituksesta. Aihe on itselle ajankohtainen, meidän perheeseen odotetaan esikoista. Lapsen isä on farsinkielinen, ja minä taas kaksikielinen suomi-sveitsinsaksa. Tarkoituksena olisi, että kotona isä puhuu farsia ja minä sveitsinsaksaa. Suomen lapsi voi sitten oppia ympäristöstä, niin minäkin opin kun kotona sitä ei ollenkaan puhuttu. Mutta vähän pelonsekaisin tuntein odotan sitä työmäärää, mitä vaatii etenkin sveitsinsaksan ylläpito, koska oman perheen lisäksi en ketään muuta sen kielistä Suomessa tunne. Mutta katsotaan mitä tästä tulee 😁 Onneksi nykyään on internetti ja lastenohjelmia ympäri maailman mahdollista katsoa kotisohvalla.

Vierailija
6/6 | 

Kiinnostaisi tietää, että miksi ette siis ole vaatineet lapsia puhumaan isälleen espanjaa? :) Eli pyytäneet toistamaan espanjaksi jos ensin vastaa suomeksi ja esittämään jossain määrin ymmärtämätöntä suomen kielen kohdalla siinä vuorovaikutuksessa isän kanssa. Toki tämä voi nyt olla vuosien jälkeen jo aika vaikeaa muuttaa, mutta kuten itsekin sanoit, niin näiden kahden kielen ja kulttuurin tuleminen tasavertaisiksi on tosiaan vaikeaa, jos sitä toista kieltä ei kuule paljoa ja jos lapsen itse ei tarvitse kieltä tuottaa. Kiinnostava postaus! :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muun muassa näistä syistä rakastan perhettämme...

Vietin viime viikon erossa perheestäni ollessani työmatkalla Helsingissä. Matkalla sairastuin ja makasin lopulta viimeiset kaksi päivää vain sängyssä. Ajatukseni palasivat mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen punaiseen tupaamme Vuojärven rauhaan.

Lappi on yhdistänyt meidät toisiimme ennennäkemättömän tiiviisti. Viikon erossaolo teki suorastaan sydämestä kipeää. Samaan aikaan se kirkasti niin ihanalla tavalla sen, mikä minulle elämässä on tärkeintä.

Niinpä haluan nyt omistaa tämän postauksen niille ihanille pienille, arkipäiväisille asioille, joita perheessäni rakastan ja joita niin kovin kaipasin Helsingissä kipeänä maatessani.

Inspiraation tähän postaukseen sain Iinan But I´m a Human not a Sanwich -blogista, jossa myös niin usein kerrotaan perhearjesta positiivisen kautta.

Sillä kaikesta väsymyksestä ja hässäkästä huolimatta, perhe on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. 

Muun muassa näistä syistä rakastan perhettämme...

Jokapäiväiset sylihetket. Kun istun keinutuolissa takkamme edessä, voin olla varma, että jompi kumpi tyttäristämme haluaa syliin. Ja tietenkin yleensä myös yhtäaikaa, jolloin ensin kinataan siitä, kumpi mahtuu ja lopuksi ängetään äidin polvelle kumpikin. Toivoisin etteivät nämä sylittelyhetket loppuisi koskaan...

Iltaiset keskustelut esikoisemme kanssa, hänen mennessä nukkumaan. Kääriydymme hänen leveään sänkyynsä peiton alle ja painamme päät tyynyyn. Sitten alkaa jutustelu. Joskus puhumme aivan niitä näitä, mutta usein tämä on se hetki, jolloin sydän aukeaa. Ja voi että mitä viisaita sanoja sieltä virtaakaan. Joka kerta hätkähdän sitä, miten analyyttinen, empaattinen ja älykäs rakas 9-vuotiaani voikaan jo tuossa iässä olla. Mitä hän vielä elämässään saakaan aikaan...

Kuopuksemme jokaöinen vaellus viereemme meidän sänkyyn. Niin paljon kuin kuusivuotiaan kuuluisikin jo nukkua omassa sängyssään, niin silti on maailman ihaninta, kun lämmin möykky kipuaa väliimme ja kietoo pienen kätensä ympärilleni. En vain raaski komentaa häntä pois.

Pienet ihanat huomionosoitukset, joita jaamme toisillemme arjessa. Aamukahvin valmistelu toiselle herätessä, suksien voitelu yllätykseksi, auton harjaus lumesta tai toisen kehuminen. Nykyään esikoisemme lempiharrastus on jättää spontaaneja yllätysviestejä ympäri kotia, joista tulee äärettömän hyvä mieli. Uusimman löysin tämän viikon aluksi tietokoneeni välistä. 

Mieheni ja esikoiseni päivittäiset Skibbo-korttipeliottelut. Ne ovat niin tärkeitä, että jopa silloin, kun lapseni makasi kuumeessa sängyssä, hänen suurin huolenaiheensa oli se, että Papa pettyy etteivät he voi pelata korttia.

Tuntien leikit, jotka syntyvät viikonloppuisin tylsyydestä. Usein tilanne alkaa niin, että lapset tulevat pyytämään aamuruutuaikaa ja sovimmekin, ettei tänä viikonloppuna katsota ruutua. Ensin alkaa marina, joka lopulta johtaa mitä upeimpiin leikkeihin. Yleensä tylsyydestä syntyy luovuuden oivallus noin 15 minuutissa.

Pusuttelu ja kädestä pitäminen. Julkinen tunteiden näyttäminen on parhaita asioita, joita perheeseemme ja parisuhteeseemme on virrannut espanjalaisesta kulttuurista. Me pussailemme mieheni kanssa päivittäin ja paljon. Kun kävelemme kadulla, otamme toisiamme kädestä kiinni. Ja jos näin ei tapahdu, on se merkki siitä, että jokin on vinossa. Halailemme, pusuttelemme ja kehumme toisiamme myös paljon koko perheen kesken.

Spontaanit leivontahetket. Lappi on innostanut lapsemme leipomaan. Joka viikko syntyy jokin spontaani uusi luomus, joita pääsemme mieheni kanssa maistelemaan. Aluksi leivonta oli enemmän yhteinen juttu, mutta nykyään on ehdottoman tärkeää, että lapset saavat tehdä kaiken alusta loppuun ihan itse. 

Koko perheen yhteiset retket. Kohteena voi olla lähitunturi tai vaikka Rovaniemen Prisma. Yleensä lähteminen on vaikeaa, mutta kun reissuun päästään, onkin se parasta mitä voi olla. 

 Viime viikolla retkeilimme saunan pesuhuoneeseen, kun pakkanen puri hiihtolenkillä varpaat kipiäksi ja mehut sekä pullat jäivät ulkona syömättä. Siinä me istuimme pesuhuoneen lattialämmitetyllä lattialla kipristelevin varpain ja joimme kuksasta kuumaa mehua. Aivan mahtava retki!

Huumori. Vaikka jokainen meistä väittää, että toisilla on huono huumori, niin silti löydämme perheemme vähän väliä kasaamasta toisiamme hysteerisesti kikattaen voileipäleikkiin eli jättimäiseen kasaan, jossa kaikki rojahtavat sängyssä toistensa päälle, nauramassa jonkun pieruvitsille tai tekemässä vitsejä toisten kustannuksella. Loppujen lopuksi meillä varmasti onkin aivan yhtä huono huumori ja siksi me naurammekin yhdessä niin paljon.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että me ollaan me. Ja sen tuntee. Olen aivan varma siitä, että vaikka meillä myös riidellään  joka viikko, niin siltikin jokainen perheestämme allekirjoittaa sen, että parasta mitä tietää, on olla yhdessä perheen kanssa. Mitään erikoista ei tarvitse tapahtua, riittää vain, että ollaan yhdessä ja möllötetään. OIlaan vain perheen kesken ja se on best.

Tämän postauksen kirjoittaminen oli aivan ihanaa ja näitä asioita syntyisi helposti kymmeniä lisää. Tuli niin hyvä mieli ajatella sitä kaikkea iloa ja arvoa, mitä perheemme yhdessäolo tuokaan elämään. Olen superkiitollinen siitä. 

Olisi ihanaa kuulla, mitä pieniä tai isompia juttuja sinä rakastat perheenne arjessa? Kirjoittamalla ne ylös saat itsellesikin hyvän mielen.  Kerro omasi kommentteihin ja muista myös jakaa ne rakkaimmillesi <3

xoxo

Inari

 

 

 

 

 

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Mä jotenkin rakastan aamuja, kun lapset kömpivät silmät sirrillään, tukka pörröllään sohvalle heräilemään <3 ja sitä kun meidänkin kuopus tepsuttaa yöllä meidän sänkyyn :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

WhatsApp-ryhmät aiheuttavat monelle lapselle stressiä!

Se tunne, kun tajuat, ettei sinulla ole vanhempana ollut mitään hajua, mitä lapsesi puhelimessa tapahtuu. Vasta toisen äidin huomiot WhatsApp-viestiketjussa lähetetyistä viesteistä saivat minut tutkimaan ensimmäisen kerran lapseni puhelimen - teimme tämän yhteistyössä lapsen kanssa.

Siihen saakka olin pitänyt sitä pyhänä asiana, etten lukisi lapseni viestejä koskaan, koska onhan se kirjesalaisuuden rikkomista tai oikein termein viestintäsalaisuuden loukkaamista. En itsekään toivoisi, että kukaan lukisi minun viestejäni.

Kelkkani kääntyi kuitenkin kertaheittämällä, kun näin, minkälaista viestittely voi olla. Nyt olemme sopineet, että käymme ainakin toistaiseksi viestit säännöllisesti yhdessä läpi. Vastarinnan sijaan olen kokenut lapsen huojennusta siitä, että tukena on turvallinen aikuinen. 

On aikuisten vastuulla opettaa lapsille oikeat toimintatavat!

Nuorten WhatsApp-ryhmäviestit ovat aiheuttaneet päänvaivaa jo pitkään sekä kotona että kouluissa, mutta tosiasiassa ongelman tajuaa vasta, kun se rantautuu omaan kotiin. 

Mielestäni meidän aikuisten tulisikin ottaa itseämme tiukasti niskasta kiinni ja ryhdistäytyä sen seuraamisessa, mitä lastemme somessa tapahtuu. Siellä vallitsevat nimittäin viidakon lait. Eikä tilanne muutu, jos me emme muuta sitä. 

Meitä aikuisia tarvitaan käyttäytymismallien luomisessa ja rajojen asettamisessa. Sen kertomisessa, mikä on oikein ja mikä ei. Monille on itsestäänselvää ohjeistaa lapselleen, ettei somessa saa jakaa vähäasuisia kuvia itsestään tai ettei omia yhteystietojaan saa jakaa julkisesti.  Mutta kuinka moni on muistanut kertoa, mitä ystävien välisissä keskusteluissa on okei sanoa, jakaa tai toimia?

Ei ole hyväksyttävää, että yksikään lapsi kokee ahdistusta siitä, että hänen profiilikuvaansa arvostellaan, että hänen viestejään tai kuviaan lähetetään muille hänen tietämättään, että hänen ehdotuksiaan väheksytään, hänet poistetaan jostain ryhmästä tai lisätään toiseen haluamattaan.

Vaikka yksikään näistä teoista ei olisi "tarkoitettu pahalla" tai olisi "lähetetty vitsillä"  tiedämme sen, että se tuntuu pahalta.  Meistä aikuisistakin tuntuu, saati sitten pienestä lapsesta. Etenkin, kun kyseessä ovat usein vielä omat ystävät tai luokkakaverit.

Paljon on kiinni siitä, etteivät pienten lasten vuorovaikutustaidot ole vielä kehittyneet kovinkaan hyviksi, siksi väärinymmärryksiä tulee viestittelyssä jatkuvasti. Siitäkin syystä meitä aikuisia tarvitaan opettamaan, mikä on oikein ja mikä ei - jospa vain itsekin tuon hyvän kommunikaatiotavan aina taitaisimme...

Ja oikeastihan WhatsAppia ei saisi edes antaa alle 16-vuotiaiden käytettäväksi ilman aikuisen valvontaa. Ikärajaa nostettiin vielä muutama vuosi takaperin kolmella vuodella. Eli meillä on suorastaan velvollisuus toimia näin.

Mutta aina ei tule mieleen, että ystävien tai tuttujenkin välisessä somettelussa saattaa piillä vaara, ja siksi me annamme lastemme usein rällätä WhatsAppissa ihan itsekseen.

Jotta sinun, minun ja meidän kaikkien olisi helpompi edes jollain tasolla asettaa rajat tälle touhulle, kysyin vinkkejä parhaisiin WhatsApp-käytäntöihin muilta tuntemiltani vanhemmilta ja listaan tässä niistä teille parhaat palat. Kiitos kaikille vastanneille.

Tämä postaus on kirjoitettu 9-vuotiaan äidin näkökulmasta, ja vanhempien lasten kanssa pätevät varmasti jo eri lainalaisuudet.

Mutta yksi nyrkkisääntö pätee kaikkeen:  mitä aikaisemmin - mieluiten jo ennen koko sovelluksen asentamista -  näitä asioita käydään läpi, sitä parempiin tuloksiin ja vähemmillä henkisillä haavoilla varmasti päästään.

Vinkkejä WhatsApp käytäntöihin!

  • Luokan omat WhatsAppin käyttösäännöt, jotka tehdään yhdessä vanhempien ja lasten kanssa. Sääntöjä tehdessä pohditaan, mitä hyvää ja huonoa WhatsApp-ryhmät voivat tuoda ja mietitään yhdessä, miten niissä tulee käyttäytyä. 
  • Vain yksi yhteinen ryhmä koko luokalla, harrastusryhmällä tai ystäväporukalla, johon kuuluvat kaikki halukkaat. Muita keskinäisiä ryhmiä ei perusteta. Ryhmälle tarkat yhdessä luodut säännöt, millaisia viestejä sinne saa lähettää. Ei esimerkiksi turhia spammeja tms. Vaatii vanhempien yhteistä tahtoa ja sitoutumista, mutta on toimiva käytäntö, jos ihmiset tuntevat toisensa. 
  • Jatkuvaa avointa keskustelua aiheesta vanhempainilloissa muiden vanhempien ja opettajien kanssa, niin että kaikki ovat samalla viivalla. 
  • Vanhempien valvomat ryhmät. Jos lapsi haluaa perustaa oman ryhmän kavereidensa kanssa, siihen tulee mukaan vanhempi valvojaksi. Tästä kirjoittanut muun muassa Valeäiti ja Project Mama.
  • Säännöllinen kannustaminen avoimeen keskusteluun aiheesta vanhempien kanssa: nollatoleranssin opettaminen kaikelle arvostelulle ja kiusaamiselle - Ystävällinen puhetapa aina, Ei toisten kuvien tai viestien jakamista ilman lupaa, ei vertailua, ei huutamista, ei spammaamista - Myös ryhmistä poistaminen on kiusaamista.
  • Mieti ennen kuin vastaat/Nuku yön yli -periaatteen opettaminen lapselle. Jos epäröit jo valmiiksi, älä postaa.
  • Mieluummin ääniviesti kuin tekstiviesti, jos aihe on vaikea. Sillä ääniviesti on vaikeampi tulkita väärin.
  • Viestien säännöllinen läpikäyminen yhdessä ja siitä keskustelu, mikä on oikein ja mikä väärin.
  • Kuvakaappauksien ottaminen heti epäasiallisista keskusteluista, jotta voi tarvittaessa palata keskusteluun eikä kukaan voi poistaa viestejä.
  • Epäasialliseen keskusteluun puuttuminen vanhempana lapsen tilin kautta ja muiden vanhempien infoaminen huonoista fiiliksistä.
  • Ottaa säännöllisesti sometaukoja ja keskittää satsaus ihmissuhteisiin livenä.

Mutta ennen kaikkea opettaa lasta rakastamaan itseään sellaisena kuin hän on, ilman että siihen tarvitaan muiden hyväksyntää. Jos lapselle tulee paha olo jossain ryhmässä, on aivan ok poistua siitä, vaikka kuinka tulisi tunne,  että siitä syystä tipahtaa ulos ringistä. Ulkopuolisuudentunnetta ei pääse pakoon aikuisenakaan kuin hyvällä itsetunnolla.

Onko teillä vastaavia ongelmia? Miten niihin on reagoitu?

Myös toimittaja Anni Alatalo on kirjoittanut vastaavasta aiheesta erittäin hyvän kirjoituksen.

XoXo

Inari

 

Kommentit (2)

Eeva
1/2 | 

Meillä on ollut sääntö, ettei saa kuulua mihinkään ryhmään, koska siellä homma karkaa usein käsistä ja lapselle mikään ryhmä ei ole elintärkeä. Nyt kun on muutama vuosi takana kännykän käytön harjoittelua ei ryhmä sääntö ole enää ehdoton, mutta lapset yleensä itse poistuu ryhmistä koska eivät koe niistä olevan hyötyä.

Ihan sairaan paljon saa/joutuu keskustella ja perustella miksi meillä ei saa laittaa kaikki some kanavia puhelimeen. Äkkiä ne tottuu siihen.

Nnn
3/2 | 

Me käydään säännöllisesti lukemassa lastemme viestejä ja he ovat tästä tietoisia. Nykyisin tulee tsekattua harvemmin, kun meininki on ollut asiallista alun jälkeen (nyt lapset 10 ja 12).

Ongelma noissa ryhmissä on, että niihin lapsi voidaan liittää yhä uudelleen ja uudelleen ilman mitään hyväksyntää ja vaikka lapsi ei haluaisi ryhmään. Lisäksi toiset perustelevat uusia ryhmiä miten sattuu.

Lisäksi toinen lapsistamme joutui hakkeroituun ryhmään kahdesti ja siellä oli aivan tuntemattomia sekä muutamia kavereita. Tässä ryhmässä kuvat eivät todellakaan olleet lasten silmille sopivaa. Onneksi lapsemme ei ehtinyt näitä nähdä, kun viesti (joku useampi sata) tulivat myöhään illalla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miten hurisee ihmiset? Onko joulun lahjakaaoksesta jo selvitty? Leikitäänkö teillä joulun leluilla vielä vai ovatko ne jo unohtuneet huoneen nurkkiin tai hautautuneet kaiken muun roinan keskelle?

Meillä on vähän kumpaakin.

Samalla olen kuitenkin onnellinen siitä, että lapsemme oikeasti toivoivat vain yhtä lahjaa per nenä. Vanhempi ompelukonetta ja nuorempi barbin kalusteita taloonsa. Kummatkin saivat haluamansa. Ompelukone ostettiin muuten käytettynä ja huollettuna. Näin  40 vuotta vanha kone sai uuden elämän.

Mutta vaikka lapset toivoivat vain yhtä lahjaa, he saivat kuitenkin paljon enemmän. Miksi meidän aikuisten on niin vaikea jättää  leluja antamatta, vaikka niitä ei ole edes toivottu?

Esikoiseni ensimmäiset sanat lahjojen avaamisen jälkeen olivat: "Ahdistaa tämä kaikki lahjojen määrä."  Samaa ajattelin itse. Me emme olisi oikeasti tarvinneet yhtään tavaraa enempää kotiimme.

Käytetty lelu on mahtava lahjaidea!

Vietimme joulua ensimmäistä kertaa espanjalaisten sukulaisten kanssa ja vaikka viestitimme etukäteen selvästi, että emme halua lahjoja, he kuitenkin toivat niitä.

Arvostan kuitenkin sitä todella paljon, etteivät he olleet ostaneet lahjoja uusina, vaan vanhemmat serkut olivat huoltaneet omat vanhat lelunsa (Sylvian Family -eläimet ja hamahelmet) ja antoivat ne nyt meidän lapsillemme. 

Ne tietenkin ilahduttivat tyttäriämme suuresti. Tosin meillä ei kyllä olisi ollut niillekään mitään tarvetta, sillä omasta takaa löytyy jo kumpaakin laatua.

Siinä kuitenkin näki selvästi sen, ettei lahjan tarvitse olla uusi, vaan käytetty, hyvin pidetty lelu on aivan yhtä arvokas uudelle omistajalleen.

Samalla tuli käytyä kiinnostava keskustelu lasten kanssa siitä, miten tärkeää on pitää omista tavaroista hyvää huolta, jotta niistä voi olla iloa vielä seuraavallekin leikkijälle. 

Lähettäkää lelut "matkalle", josta ne palaavat parin kuukauden päästä!

Teimme joululomalla myös lastenhuoneen inventaarion. Toiminnan, joka kannattaa muuten säännöllisesti toteuttaa, jotta tilaa niille leluille löytyy, joilla sillä hetkellä leikitään. Suurin ongelma tuntuu meillä ainakin olevan se, ettei leluilla ole tarpeeksi selkeitä omia paikkoja, vaan ne sekoittuvat säilytysastioihin ja niin sanottuja "oikeita lelukategorioita" on vaikea ĺöytää.

Inventaarion yhteydessä laitoimme rikkinäiset lelut roskikseen ja pienten lasten lelut kierrätykseen sekä veimme osan nykyhetken leluista varastoon.

Samalla toimme edellisen inventaarion varastolelut takaisin leikkihuoneeseen. Voitte vain kuvitella, mikä ilo siitä syntyi, kun yhtäkkiä "varastomatkalla" olleet pehmolelut ja vauvanuket vaatteineen saatiin takaisin. 

Ilo oli vähintään yhtä iso kuin joululahjaksi saaduista "uusista" leluista. Ehkä jopa hieman isompikin. Liittyihän näihin omiin "matkalla olleisiin" leluihin erityinen tunnearvo.

Tässä siis kaksi erinomaista vinkkiä, miten vanhoista leluista saadaan aina uutta ja uutta iloa: huoltakaa ja kierrättäkää ne eteenpäin uusille omistajille sekä laittakaa osa leluista aina säännöllisesti "matkalle" varastoon ja palauttakaa ne muutaman kuukauden päästä. 

Ilo vanhoista leluista on taattu, kun niiden olemassaolon on välillä ehtinyt kokonaan unohtaa!

xoxo

Inari

Alta voit katsoa uusimman #vaihtovuosisodankylässä-videomme elämästämme Lapissa!

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Blogiarkisto

2019

Instagram