Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Taivas tarjoili 15-vuotisen taipaleemme kunniaksi tajunnanräjäyttävän revontulishown!

"Miten voi olla mahdollista, että minä olen onnistunut elämään parisuhteessa saman ihmisen kanssa 15 vuotta?"

Makoilin iltapäivädeiteillämme saunassa ja olin niin äimistynyt tajutessani, että yhteisiä vuosia on todellakin kertynyt jo näin monta "ihan huomaamatta", että huudahdin tämän lauseen miehelleni ääneen. Hyvää vuosipäivää vaan rakas!

Juurihan me tapasimme Tampereen Kiva-yökerhossa. Hän oli Erasmus-vaihto-oppilas Espanjasta. Minä vaihto-oppilaiden tutor. Meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Mutta meistä tuli erasmusrakkauden klassinen matchi. Vuosi oli 2005.

Kumpikaan meistä tuskin silloin uskoi, että istuisimme 15 vuoden päästä suomalaisessa saunassa ja olisimme edelleen yhdessä - Niin ja että mieheni puhuu täydellistä suomea, meillä on kaksi lasta ja asumme Lapissa.

Mutta näin on vaan käynyt. Eikä mitenkään hupskeikkaa vaan, vaikka aika onkin sujahtanut. Onhan näihin vuosiin mahtunut kaikenlaista, niin myötä kuin vastavirtaa. Välillä toisesta on saanut niin tarpeekseen, että ollaan oltu ihan tosissamme heittämässä hanskat tiskiin.

Mutta onneksi ei olla heitetty!

Nyt voin koko sydämestäni sanoa, että tämä parisuhde on elämäni hienoin saavutus. Vaikka se päättyisi tänään, niin siltikin se ansaitsisi päästä ansioluettelooni kaikkien aikojen menestysprojektina. Mitään työtä tai ketään muuta ihmistä en ole elämässäni jaksanut katsella 15 vuotta tai edes viittä vuotta putkeen jokaikinen päivä ja yö.

Onhan se aivan hullu ajatus, että viihtyy jonkun kanssa niin hyvin, että jaksaa jatkaa oikeasti eteenpäin 24/7. Tai alkaahan sitä ärsyttää vaikka kuinka usein, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi vain lähtenyt saunan jälkeen lenkille, eikä olisi koskaan tullut takaisin. 

Tällä viikolla tajusin myös sen, että pitkä parisuhde on alkanut toimia itse asiassa myös itsensä voimaannuttajana. Kun katson miestäni nyt, saan siitä todelliset kicksit, että me olemme onnistuneet tässä touhussa jo 15 vuoden ajan. Hyvä me!

Kaikesta huolimatta oli aika vaikea keksiä juttuja, mitkä ovat juuri meidän pitkän parisuhteemme salat. Se johtunee siitä, että niitä tulee mietittyä ihan liian harvoin -  Etenkään yhdessä.

Mutta juuri siksi halusin kirjoittaa tämän tekstin. Sanoittaa ääneen, miksi juuri me olemme selvinneet tähän päivään saakka. 

Mieheni oli mukana projektissa hetken, kunnes kyllästyi... Ja siitä onkin hyvä aloittaa...

Me olemme kuin yö ja päivä.... Kun minä innostun jostain hullusta ideasta, mieheni pitää jalat tukevasti maanpinnalla. Kun minä kyllästyn näpertämään jotain pientä, hän jatkaa homman loppuun saakka. Kun minä suutun kovaäänisesti, hän on yleensä hiljaa.  Ja niin edelleen. Niin ärsyttävää kuin se joskus onkin, että toinen ei reagoikaan yhtä innostuneesta tai lähde omiin hommiin samalla intensiteetillä mukaan, on se loppujen lopuksi se kaava, millä vältymme niiltä tuhoon johtavilta "maailmansodilta".  Erilaisuus kaikessa kliseisyydessään on meillä toisiaan täydentävä elementti. Hän jatkaa siitä, mihin minä jään ja toisin päin. Näin matka jatkuu eteenpäin niin hyvissä kuin huonoissa hetkissä. Kun erilaisuuden alkaakin nähdä hyvänä asiana, alkaa siitä myös löytää suhdetta kehittäviä puolia.

Kyllä meilläkin räjähtää... Ja hyvä niin. Itse pidän siitä, että asiat sanotaan suoraan heti ja sitten katsotaan, mitä niille voidaan tehdä. Mieheni purkautuu epäkohdista noin kerran vuodessa - sitten kun on viimeisen kerran mennyt yli hilseen. Kun kaavan oppii, ei siitä tarvitse ärsyyntyä, eikä myöskään pelästyä - yhteiselo ei lopukaan riitaan.  Riitely on itse asiassa meidän perheessämme hyvin puhdistava elementti ja yleensä sitä kautta päästään hyviin ratkaisuihin, ikään kuin seuraavalle tasolle. Tärkeintä on, että asioista puhutaan ja myös kuunnellaan. Tähän on myös olemassa erinomaisia työkaluja, joista olen myös kirjoittanut blogiini.

Yhteiset projektit ja unelmat...Pahin kriisi elämässämme on tullut silloin, kun lapset olivat kummatkin jo yli 4-vuotiaita. Yhtäkkiä kaikki helpottui sen verran, että aloimme elää vain omille jutuillemme ja tiet olivat erkaantua. Mieheni on intohimoinen juoksija ja jalkapallofani, minä taas ratsastaja ja videonikkari. Kumpikaan ei oikeastaan ole juurikaan kiinnostunut toistensa harrastuksista. Meitä on kuitenkin aina yhdistänyt yhteiset vapaa-ajan haaveet: matkat ja arkiset rennot olemiset sekä koko perheen ulkoilu- ja liikuntaharrastukset. Niissä meillä on todella kivaa yhdessä, eikä meillä ole perheen kesken tai kahdestaan koskaan tylsää. Ongelmaksi muodostui kuitenkin arjessa ajan priorisointi, kuten niin monissa asioissa ruuhkavuosiarjessa. Valitako oma intohimoprojekti vai koko perheen yhteinen aika vaiko parisuhde?

 Lapin vuotemme tuli kuin tilauksesta antamaan meille yhteisen uuden projektin, josta me kaikki innostuimme, juuri kun olimme liukumassa liikaa omiin hommiimme. Olemme täällä Lapissa päässeet viettämään aikaa jälleen enemmän yhdessä, mikä on vahvistanut koko perheemme dynamiikkaa sekä sitä kautta myös parisuhdetta. Samaan aikaan kumpikin saa myös pitää omista tärkeistä jutuistaan huolta, mikä on myös elintärkeää kaikkien hyvinvoinnin kannalta.

Samat arvot... Tämä on varmasti se asia, joka pitää yhdessä niissä vaikeimmissakin hetkissä. Me kummatkin arvostamme kaiken muun yli perhettämme ja sen hyvinvointia sekä yhteistä aikaamme. Kun kaikki muu menee päin seinää tai emme löydä oikeaa keinoa tehdä asioita, palaamme ydinkysymyksen äärelle: mikä on parasta perheemme kannalta. Niin että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. 

Emme edes yritä täyttää toisillamme kaikkia elämän tarpeitamme... Meille on todella ok, että oma kumppani ei ole kaikissa asioissa se paras ystävä. Meillä on meitä yhdistävät asiat, ja tiedämme, että tosipaikan tullen voimme aina luottaa toisiimme ja kysyä mielipidettä. Mutta on myös paljon asioita, joita ei edes oteta kotonamme käsittelyyn, vaan niitä varten kummallakin on omat ystävänsä. Emme oleta, että toinen täyttää olemisellaan kaikki toisen tarpeet.

Seksistä puhutaan, myös silloin kun sitä ei tee mieli... 15 vuoteen mahtuu ylä- ja alamäkeä läheisyyteen liittyen. Sekin on pitkän suhteen huojentava puoli, että ainakin tietää, ettei mikään vaihe kestä ikuisesti. Tärkeintä on avata suunsa siitä, mitä haluaa tai ei halua. Ja myös kunnioittaa toisen mielipidettä.

Arjen pienet teot ja läheisyys...Arjessamme parasta ovat pussailu ja kauniit sanat sekä pienet teot. Pidämme toisiamme lähes aina kädestä, kun kävelemme kadulla, pussaillemme julkisesti ja avoimesti monta kertaa päivässä, sanomme joka päivä toisillemme, että rakastamme ja toivotamme hyvää päivää aina aamuisin erotessamme. Teemme toisillemme päivittäin yllätyskahvit, skrabaamme toisen auton ikkunat tai voitelemme sukset. Kehumme toisiamme joka päivä. Nämä ovat asioita, jotka ovat seuranneet suhteessamme mukanamme ensimmäisistä päivistä saakka. Jos ne jonain päivänä katoaisivat, olisi syytä olla huolissaan.

Tahdon...Ja viimeisimpänä muttei vähäisempänä kyse on kuitenkin hyvin usein tahdosta. Juuri silloin, kun tuntuu siltä, että ei tunnu miltään, on tahto tunnetta voimakkaampi olotila.  Minä tahdon päästä tämänkin tunnetilan yli kanssasi. Tahdon seuraavalle levelille tämän suvannon läpi.  Minä tahdon olla kanssasi niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Ja jos tahto jonain päivänä loppuisi, sekin on ok. Silloin voin luottaa siihen, että me kerromme sen toisillemme. Kummankaan ei tarvitse olla tässä suhteessa, jos se ei jostain syystä tekisikään meitä onnelliseksi. Sekin on huojentava tieto. Meitä ei ole pakotettu olemaan yhdessä, vaan se on valinta, jonka yhdessä teemme.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne saakka. Oletko koskaan miettinyt, mitkä ovat teidän suhteenne kulmakivet?

x0x0

Inari

Ps. Tässä koko eilisillan revontulitykitys myös videolla. Taivas pisti parastaan 15-vuotiaan suhteemme kunniaksi. Kiitollinen siitä ja kiitollinen sinusta rakas mieheni!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muun muassa näistä syistä rakastan perhettämme...

Vietin viime viikon erossa perheestäni ollessani työmatkalla Helsingissä. Matkalla sairastuin ja makasin lopulta viimeiset kaksi päivää vain sängyssä. Ajatukseni palasivat mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen punaiseen tupaamme Vuojärven rauhaan.

Lappi on yhdistänyt meidät toisiimme ennennäkemättömän tiiviisti. Viikon erossaolo teki suorastaan sydämestä kipeää. Samaan aikaan se kirkasti niin ihanalla tavalla sen, mikä minulle elämässä on tärkeintä.

Niinpä haluan nyt omistaa tämän postauksen niille ihanille pienille, arkipäiväisille asioille, joita perheessäni rakastan ja joita niin kovin kaipasin Helsingissä kipeänä maatessani.

Inspiraation tähän postaukseen sain Iinan But I´m a Human not a Sanwich -blogista, jossa myös niin usein kerrotaan perhearjesta positiivisen kautta.

Sillä kaikesta väsymyksestä ja hässäkästä huolimatta, perhe on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. 

Muun muassa näistä syistä rakastan perhettämme...

Jokapäiväiset sylihetket. Kun istun keinutuolissa takkamme edessä, voin olla varma, että jompi kumpi tyttäristämme haluaa syliin. Ja tietenkin yleensä myös yhtäaikaa, jolloin ensin kinataan siitä, kumpi mahtuu ja lopuksi ängetään äidin polvelle kumpikin. Toivoisin etteivät nämä sylittelyhetket loppuisi koskaan...

Iltaiset keskustelut esikoisemme kanssa, hänen mennessä nukkumaan. Kääriydymme hänen leveään sänkyynsä peiton alle ja painamme päät tyynyyn. Sitten alkaa jutustelu. Joskus puhumme aivan niitä näitä, mutta usein tämä on se hetki, jolloin sydän aukeaa. Ja voi että mitä viisaita sanoja sieltä virtaakaan. Joka kerta hätkähdän sitä, miten analyyttinen, empaattinen ja älykäs rakas 9-vuotiaani voikaan jo tuossa iässä olla. Mitä hän vielä elämässään saakaan aikaan...

Kuopuksemme jokaöinen vaellus viereemme meidän sänkyyn. Niin paljon kuin kuusivuotiaan kuuluisikin jo nukkua omassa sängyssään, niin silti on maailman ihaninta, kun lämmin möykky kipuaa väliimme ja kietoo pienen kätensä ympärilleni. En vain raaski komentaa häntä pois.

Pienet ihanat huomionosoitukset, joita jaamme toisillemme arjessa. Aamukahvin valmistelu toiselle herätessä, suksien voitelu yllätykseksi, auton harjaus lumesta tai toisen kehuminen. Nykyään esikoisemme lempiharrastus on jättää spontaaneja yllätysviestejä ympäri kotia, joista tulee äärettömän hyvä mieli. Uusimman löysin tämän viikon aluksi tietokoneeni välistä. 

Mieheni ja esikoiseni päivittäiset Skibbo-korttipeliottelut. Ne ovat niin tärkeitä, että jopa silloin, kun lapseni makasi kuumeessa sängyssä, hänen suurin huolenaiheensa oli se, että Papa pettyy etteivät he voi pelata korttia.

Tuntien leikit, jotka syntyvät viikonloppuisin tylsyydestä. Usein tilanne alkaa niin, että lapset tulevat pyytämään aamuruutuaikaa ja sovimmekin, ettei tänä viikonloppuna katsota ruutua. Ensin alkaa marina, joka lopulta johtaa mitä upeimpiin leikkeihin. Yleensä tylsyydestä syntyy luovuuden oivallus noin 15 minuutissa.

Pusuttelu ja kädestä pitäminen. Julkinen tunteiden näyttäminen on parhaita asioita, joita perheeseemme ja parisuhteeseemme on virrannut espanjalaisesta kulttuurista. Me pussailemme mieheni kanssa päivittäin ja paljon. Kun kävelemme kadulla, otamme toisiamme kädestä kiinni. Ja jos näin ei tapahdu, on se merkki siitä, että jokin on vinossa. Halailemme, pusuttelemme ja kehumme toisiamme myös paljon koko perheen kesken.

Spontaanit leivontahetket. Lappi on innostanut lapsemme leipomaan. Joka viikko syntyy jokin spontaani uusi luomus, joita pääsemme mieheni kanssa maistelemaan. Aluksi leivonta oli enemmän yhteinen juttu, mutta nykyään on ehdottoman tärkeää, että lapset saavat tehdä kaiken alusta loppuun ihan itse. 

Koko perheen yhteiset retket. Kohteena voi olla lähitunturi tai vaikka Rovaniemen Prisma. Yleensä lähteminen on vaikeaa, mutta kun reissuun päästään, onkin se parasta mitä voi olla. 

 Viime viikolla retkeilimme saunan pesuhuoneeseen, kun pakkanen puri hiihtolenkillä varpaat kipiäksi ja mehut sekä pullat jäivät ulkona syömättä. Siinä me istuimme pesuhuoneen lattialämmitetyllä lattialla kipristelevin varpain ja joimme kuksasta kuumaa mehua. Aivan mahtava retki!

Huumori. Vaikka jokainen meistä väittää, että toisilla on huono huumori, niin silti löydämme perheemme vähän väliä kasaamasta toisiamme hysteerisesti kikattaen voileipäleikkiin eli jättimäiseen kasaan, jossa kaikki rojahtavat sängyssä toistensa päälle, nauramassa jonkun pieruvitsille tai tekemässä vitsejä toisten kustannuksella. Loppujen lopuksi meillä varmasti onkin aivan yhtä huono huumori ja siksi me naurammekin yhdessä niin paljon.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että me ollaan me. Ja sen tuntee. Olen aivan varma siitä, että vaikka meillä myös riidellään  joka viikko, niin siltikin jokainen perheestämme allekirjoittaa sen, että parasta mitä tietää, on olla yhdessä perheen kanssa. Mitään erikoista ei tarvitse tapahtua, riittää vain, että ollaan yhdessä ja möllötetään. OIlaan vain perheen kesken ja se on best.

Tämän postauksen kirjoittaminen oli aivan ihanaa ja näitä asioita syntyisi helposti kymmeniä lisää. Tuli niin hyvä mieli ajatella sitä kaikkea iloa ja arvoa, mitä perheemme yhdessäolo tuokaan elämään. Olen superkiitollinen siitä. 

Olisi ihanaa kuulla, mitä pieniä tai isompia juttuja sinä rakastat perheenne arjessa? Kirjoittamalla ne ylös saat itsellesikin hyvän mielen.  Kerro omasi kommentteihin ja muista myös jakaa ne rakkaimmillesi <3

xoxo

Inari

 

 

 

 

 

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Mä jotenkin rakastan aamuja, kun lapset kömpivät silmät sirrillään, tukka pörröllään sohvalle heräilemään <3 ja sitä kun meidänkin kuopus tepsuttaa yöllä meidän sänkyyn :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kysyin viime syksynä Lapsistrategia-työryhmää varten Instagramissa nuorilta seuraajiltani, mitä he toivoisivat kaikista eniten omilta vanhemmiltaan. Vastaukset olivat pysäyttäviä. Niistä huokui läsnäolon kaipuu, kuulluksi tulemisen toive, rakkaudesta kertomisen toive ja se, että vanhemmat viettäisivät enemmän aikaa lastensa kanssa. Vaikka omat lapseni ovat vasta 5- ja 9-vuotiaita,  huono omatunto piikitti suoraan sydämeeni.

Olenko minä tarpeeksi läsnä? Kysynkö lapsiltani tarpeeksi usein mitä kuuluu? Ja ennen kaikkea, kuuntelenko  oikeasti, mitä he vastaavat? Kysymyksiä, joita meidän jokaisen kannattaisi varmasti pohtia.

Mietin omaa arkeamme ja tunnistin monta tilannetta, joissa pystyisin ainakin itse petraamaan. 

Päätin ottaa tavoitteekseni muuttaa omia tapojani niin, että pystyisin maksimoimaan todellisen läsnäolon edes jollakin tavoin.  En koe edelleenkään suoriutuvani hommasta kiitettävästi, mutta ainakin yritän. Joukkoon mahtuu jo päiviä, jolloin koen onnistuneeni. Ja täytyy sanoa, että jo pelkästään huomion kiinnittäminen aiheeseen on auttanut.

Haastavimmaksi koen ehkä sen, että silloin kun minulla olisi aikaa, ei lasta välttämättä kiinnostakaan antaa aikaansa minulle.

Nämä keinot ovat auttaneet meitä!

Vartin sylihetki päivittäin. Tämän otin tavoitteeksi vanhemmuudelleni, kun muutimme Lappiin. Lapsi tahtoo syliin ja huomioni yleensä heti kotiin saavuttuaan. Sen sijaan, että olen koneella silloin - teen kotoa töitä - ja sanon, että "ihan kohta, äidillä on nyt juuri tärkeä työjuttu meneillään", varaan sylihetken hänelle automaattisesti tuohon hetkeen. Pelkällä tilanteen ennakoinnilla ja mind setin muutoksella, olen onnistunut jo useasti ilahduttamaan kumpaakin meistä. Jatkan mahdollisesti omia hommia sylihetken jälkeen, mutta en enää joudu sanomaan lapselle, että sylille ei ole aikaa nyt.

Yhdessä puuhastelu. Varaan joka päivä omassa päässäni aikaa lasten kanssa yhdessä puuhastelulle, ja tällä tarkoitan sitä, että tyhjennän pääni siksi ajaksi muista ajatuksista. Se on hetki, jolloin omistaudun täysin heille ja kuuntelen heitä. Joskus se on huoneen siivoaminen yhdessä, läksyjen teko, muffinssien leipominen tai joku muu kokkaus. Olen huomannut, että tämä pieni hetki voi olla hyvin merkityksellinen ja saa usein lapsen kertomaan luontevammin päivän kuulumiset, kuin esimerkiksi silloin, kun he ovat juuri saapuneet koulusta. 

Yksi äiti kertoi minulle käyttävänsä tähän 1000 palan palapelin taktiikkaa. Palapeli pistetään pimeän vuodenajan tullessa pöydälle ja siihen ympärille keräännytään päivittäin koko perheen kanssa kokoamaan peliä. Välillä ollaan hiirenhiljaa, mutta yllättävän usein tilanne, jossa kenelläkään ei ole kiire minnekään, laukaisee ulos lasten todelliset kuulumiset.

 

Aikaa kummankin lapsen kanssa yksin. Suurimmat keskinäiset riidat meidän lapsilla syntyvät meidän vanhempien huomiosta. Kumpikin haluaa sitä tietenkin samaan aikaan ja sitten kitistään kiljutaan. Mitä useammin pystyn viettämään edes hetken päivästä keskittyen vain toiseen lapseen, sitä vähemmän riitoja on. Tämä voi olla esimerkiksi, että jäämme juttelemaan saunaan esikoisen kanssa muun perheen lähdettyä, tai iltakävely koiran ja kuopuksen kanssa kahdestaan. Iltanukuttamiset olemme jakaneet nyt niin, että vuorotellen kumpikin vanhempi nukuttaa toisen lapsen (lapset nukkuvat eri huoneissa.) Näin kumpikin saa kummankin vanhemman täyden huomion omana iltanaan. Joskus on mahdollisuus lähteä jopa reissuun lapsen kanssa kahdestaan, ja se vasta parasta luksusta onkin.

Minä rakastan sinua. Se pieni mutta välillä niin vaikea lause. Sen sanomme toisillemme päivittäin. Tämä on ollut perheessämme tapana aina, mutta haluan kirjoittaa sen tähän muistutukseksi sekä itselleni että teille lukijoille. Rakkaudesta kertominen on äärimmäisen voimaannuttavaa, toisiinsa sitouttavaa ja turvallisuuden tunnetta korostavaa. Ja sen kertominen lapsille opettaa myös heille tunteista puhumista. Lauseesta ei muodostu se paljon pelätty möykky, vaan luonnollinen osa jokapäiväistä arkea. Rakkaus lisää rakkautta ja kun sen maagisen lauseen sanoo päivittäin lapsille, se on helpompi sanoa myös muille. 

Minkälaisia ajatuksia nämä nuorten kirjoittamat lauseet sinussa herättivät? Koetko, että teillä on tarpeeksi yhteistä aikaa? Millä tavoin teidän perheessä puhutaan rakkaudesta ja huolehditaan yhdessä olosta?

xxx

Inari

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Blogiarkisto

2019

Instagram