Kirjoitukset avainsanalla vaihtovuosi sodankylässä

Eilinen Hesarin artikkeli siitä, kuinka suomalaisvanhemmat kärsivät täydellisyyden tavoittelusta, on surullista luettavaa. Etenkin äidit uupuvat paineeseen ja ylisuorittamiseen - pahimmillaan vanhemmuus ajaa masennukseen sekä jopa sairaslomalle omasta perheestään. 

Tunnistan niin monet jutussa mainituista tunteista: järjettömän väsymyksen, suorituspaineet asioista töissä sekä kotona, ristiriidat oman ajan ja perheen kanssa vietetyn ajan välillä sekä niin monta muuta vanhemmuuteen liittyvää tunneskaalaa.

Täydellinen vanhemmuus on kuitenkin maailman suurin vale. Mikä on täydellistä? Kuka sen määrittää? Ja mihin sen tavoittelu vie?

Ei ainakaan parempaan elämään tai perheonneen, saati lasten hyvinvointiin!  On yksinkertaisesti mahdotonta toimia jokaisella elämän osa-alueella samanaikaisesti kiitettävästi - ainakaan sellaisin normein kuin kuvittelemme.

Ja onko täydellinen suoriutuminen sitten muka sitä täydellistä elämää? Eikö elämässä ole loppupeleissä kyse siitä, että ne päivät, jotka elämme, tuntuisivat merkityksellisiltä, eivätkä vain lipuisi sumussa silmiemme ohi?

Kuka muka oikeasti pystyy samaan aikaan menestyneeseen uraan, keskustelevaan ja seksintäyteiseen parisuhteeseen sekä vanhemmuuteen, jossa hoidetaan työn ja kodinhoidon lomassa lasten harrastukset viitenä päivänä viikossa, ollaan lisäksi läsnä tarpeeksi lasten arjessa ja vielä totta kai huolehditaan omatkin treenit sekä sosiaaliset suhteet siihen päälle? Ja vielä niin, että oikeasti voi sanoa olevansa samaan aikaan tyytyväinen ja elävänsä stressitöntä elämää?

On vain yksinkertainen tosiasia, että jossain kohtaa jokin osapuoli kärsii, hommassa hajoaa pää tai pahimmillaan koko perhe.  

Mutta, koska yhteiskuntamme odottaa meiltä tätä täydellistä suoriutumista kaikesta, me näyttelemme mukana. Ja samalla mahdollistamme jatkumon omalla esimerkillämme.

Joten miksi emme vain lopettaisi kulissien ylläpitämistä? Miksi emme vain tunnustaisi, ettei ole olemassa mitään niin kutsuttua täydellistä elämää. On vain tämä elämä tässä ja nyt, eikä siinä kaikki mene putkeen samalla kertaa.

Taidanpa siis itse aloittaa.

Olen täydellisen epätäydellinen vanhempi ja voi jumaleisson, että sen ääneen sanominen tuntuukin vapauttavalta!

Sen kunniaksi päätin listata tähän julkisesti asiat, jotka ainakin meidän perheessä menevät yhteiskunnallisten mittapuiden ja suositusten mukaan Päin Persettä. Tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi -  elämme onnellisinta elämää sitten lasten syntymän. 

En jaksa tai kerkeä laittaa ruokaa

Syömme mitä sattuu, ja milloin sattuu. Meillä ei ole valmiina ruoka klo 17, kun lapset saapuvat kotiin iltapäiväkerhosta tai koulusta, vaan syömme ruoan vasta klo 19 tai 20 illalla, ennen kuin menemme nukkumaan. Silloinkin on usein ruoaksi pinaattilettuja, nakkeja, valmispizzaa tai kalapuikkoja, koska en vain usein yksinkertaisesti jaksa laittaa ruokaa. Einekset ovat elämän pelastus. Koulun jälkeen ja muihin väleihin tarjoan välipalaksi leivän ja vihanneksia, hedelmän tai toustin. Ja hyvin ollaan pysytty elämässä kiinni silti.

Meillä on aina sotkuinen koti

Meillä on kotona lähes aina sotkuista, koska emme yksinkertaisesti jaksa järjestellä tavaroita jatkuvasti. Kotimme on myös täynnä erilaisia vaate- ja lehtikasoja. Vanhassa kodissamme tämä korostui vieläkin enemmän, koska tilaa oli vain 70m2, nykyisessä omakotitalossamme sotku hajaantuu, koska tilaa on enemmän. Vihaan kaiken lisäksi siivoamista, siksi siivooja siivoaa meillä kahden viikon välein. Se on yksi tärkeimmistä investoinneista ulkopuoliseen apuun, josta en aio luopua kuin vasta, jos on ihan pakko. En siivoa vieraita varten, koska en jaksa ylläpitää kulissia sellaisesta, mikä ei pidä paikkansa.

Menemme nukkumaan myöhään

Me menemme nukkumaan "aivan liian myöhään", ainakin jos yleistä mittapuuta ja keskustelua on kuunteleminen. Meille aivan normaali nukkumaanmenoaika on klo 21-22 välillä, vaikka pyrkisimme olemaan sängyssä klo 20. Viikonloppuisin nukkumaan meno voi hyvin heittää vielä tunnillakin tuosta eteenpäin, mutta onneksi lapsemme myös nukkuvat aamuisin vähintään klo 8 saakka. Tärkeintä onkin mielestäni riittävä unen määrä, ei se milloin sänkyyn mennään. Sekään ei tosin aina täyty, mutta ei voi mitään.

Riitelimme niin paljon, että tarvitsimme ulkopuolista apua

Väsyimme toissa vuonna niin pahasti ruuhkavuosielämäämme, että se oli johtaa paitsi omaan totaaliseen pragaamiseen, että 15 vuoden parisuhteen loppumiseen. Riitelimme jatkuvasti - myös lasten edessä.

Lopulta en enää keksinyt mitään muuta keinoa, kun pyytää tilanteeseen ulkopuolista apua. Soitin perheneuvolaan ja sitä kautta saimme mahdollisuuden keskustella kahdestaan, rakentaa ohjatusti arkeamme uudelleen sekä muun muassa lastenhoitoapua joka toinen viikko, jotta pääsimme kahdestaan tunnin kävelylle. Pikku hiljaa tilanteemme alkoi paranemaan, mutta pariterapia olisi varmasti meille vielä tarpeen. Ilman ulkopuolista apua emme olisi joka tapauksessa tässä onnellisessa tilanteessamme nyt!

Mutta ei puhettakaan, että olisimme lähelläkään kumpaakin tyydyttävää tilannetta esimerkiksi seksuaalielämässä. Mutta sen aika ei vain yksinkertaisesti ole nyt.

Lopetimme lähes kaikki lastemme harrastukset

Kun asuimme Helsingissä, lastemme harrastukset veivät viisi iltaa viikosta. Siihen päälle vielä kaikki omat menot. Jokainen päivä oli elämässä yhtä suorittamista aamusta iltaan, koska ajattelimme, että se on asia, jolla satsaamme lastemme elämään, jotta heistä kasvaa kunnon kansalaisia ja etteivät he jäisi ulkopuolisiksi muusta porukasta. Rahaa harrastuksiin kului tuhansia euroja per lukukausi ja se pisti taloutemme välillä todella tiukille.

Kun kysyimme Lapissa lapsilta, mitä he haluaisivat harrastaa, olikin suurin toive, ettei heidän tarvitsisi harrastaa juuri mitään. "Ollaan enemmän yhdessä kotona tekemättä mitään". Ja niinpä päätimme lopettaa tai emme edes aloittaa suurinta osaa harrastuksista, joita olimme suunnitelleet. Silläkin uhalla, ettei lapsestamme tulekaan menestynyttä kilpavoimistelijaa, jonka polulla hän jo hienosti oli.

(Paitsi että ammattibalettitanssijaystävämmekin aloitti tanssin vasta 16-vuotiaana, ja silti hän on maailmankuulu menestys. Joten eiköhän meilläkin ole vielä aikaa siihenkin, jos lapset sitä itse toivovat.)

En halua tällä väheksyä liikunnan ja harrastusten merkitystä elämässä, mutta se oli hyvä muistutus siitä, että usein pysähtyminen on tavoitteellista suorittamista tärkeämpää.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

KIITOS ja Tilaajatupareihin ilmoittautuminen alkaa! Kiitos jokaiselle teistä, jotka seuraatte kanavaamme ❤️ kiitos palautteesta, jota saamme päivittäin, myötäelämisestä ja aktiivisesta kommentoinnista. Tubessa teitä tilaajia on jo 57 000 ja täällä Instassa vajaat 27000 - yhteensä kanaviamme seuraa jo yli 220 000 ihmistä kuussa. Ja tässä kuussa olette katsoneet videoitamme 1,5 miljoonaa kertaa!!! Se on aivan huikeaa 😍 KIITOS NIIN PALJON!!! Te teette tästä työstä merkityksellisen. ❤️❤️❤️ Kiitokseksi teille kanavamme tilauksesta olemme luvanneet järjestää tuparit Sodankylässä 14.9. Sinne ilmoittautuminen alkaa tänään maanantaina 26.8. klo 15 ja ilmoittautuminen päättyy torstaina 29.8. Klo 18. Ilmoittautumislinkki löytyy Instan profiilista. Lopullinen kutsu ja saapumisohjeet lähetetään vain ilmoittautuneille. Tapahtuma on koko perheen ulkotapahtuma ja ilmoittautumislomakkeella voi ilmoittaa samalla kaikkien tulijoiden nimet. Vierailijoiden määrää on jouduttu turvallisuussyistä rajaamaan (max 500 hlö), joten ilmoittauduthan mukaan vain jos oikeasti pääset tänne Lappiin paikalle muutaman tunnin tapahtumaan. Me emme osallistu matka- tai majoituskuluihin, eikä paikalle ole julkista kuljetusta. Toivomme ihmisten saapuvan mahdollisesti yhteiskyydeillä rajoitetusta parkkitilasta johtuen. Mahdollisia Lisäkysymyksiä voi laittaa minulle directmessagella. Toivottavasti näemme paikalla livenä monia seuraajiamme etenkin lähialueilta ❤️ #äidinpuheenvuoro #vaihtovuosisodankylässä #tilaajatuparit #visitsodankylä #munsodankylä #kaupallinenyhteistyö #miesydänsodankylä #lappi #lapland #reima #mtk #kiitos

Henkilön INARI FERNÁNDEZ (@aidinpuheenvuoro_official) jakama julkaisu

Uudella paikkakunnalla on helpompi aloittaa alusta

Jostain syystä muutto maalle on meidän kohdallamme antanut mahdollisuuden irtautua suoritusten ja odotusten oravanpyörästä eri tavalla. En tiedä, johtuuko se siitä, että täällä meitä ei oikeasti tunne kukaan, joten odotuksetkin perhettämme kohtaan ovat erilaiset? Ei tarvitsekaan ottaa sitä "aina aktiivinen vanhempi" roolia järjestötoiminnassa ja koulussa.

Vai onko kyse kenties siitä, että itseään on vaikeampi vertailla muihin, kun viettää suurimman osan ajasta pirtissä pienessä kylässä tai perheen kesken tunturissa keskellä erämaata?

Tosiasia on kuitenkin se, että tällä hetkellä vanne ei kiristä päätä, ja se johtuu paljolti yllä listaamistani asioista. Ei vain jaksa stressata enää siitä, että olisi kaikessa sellainen, kun joku muu vaatii. Ja kuka "joku"  sitä oikeastaan edes vaatii? Sinähän asetat oikeasti itse oman elämäsi rajat - ja kannat myös vastuun niistä. Ja jos et aseta, niin sitten viedään kuin pässiä narusta.

Se on asia, josta on ihan hyvä muistuttaa itseään välillä. 

Missä asioissa teillä mennään yhteiskunnallisesti päin peetä? Tunnusta ja helpota oloasi - tehdään yhdessä maailmasta vähemmän täydellisten suoristusten paikka.

xoxo

Inari

 

Kommentit (18)

Elppu
1/18 | 

Meillä lapset ei harrasta mitään.. (11v,10v&6v) en jaksa kuljettaa. Asutaan semmosella paikalla et kaikkiin harrastuksiin on pakko mennä autolla joten noway.
Syömme iltaruoan klo. 18 mennessä. Yleensä puolieineksistä. Meillä on aina sotkuista, juurikin vaatekasoja sun muuta siellä täällä.. Ruokapöytäkin muistuttaa välillä jotai muuta ku ruokapöytää kun siinä on milloin mitäkin ylimääräistä roinaa.
Mitä seksielämään tulee niin ainahan sitä voi olla enemmän.. Näillä mennään.

Myös uusi Sodankyläläinen
2/18 | 

En oo koskaan jaksanut seurata ketään bloggaajaa, vloggaajaa, tubettajaa (olen 31 joten outoa/kö? ) 😁 Paitsi nyt sinua. Ilmaiset asiat ihanan suorasti, rehellisesti ja olet jotenkin vain niin aito! Kiitos. Tää teksti tuli niin oikeaan väliin. Kyllä nuo kaikki kohdat oli niin, BINGO!

Vierailija
4/18 | 

Siis ihan älyttömän hyvä postaus!! Itselläni ei ole lapsia vielä, mutta tämä on aivan hirveän tärkeä aihe puhua. Useasti törmää netissä siihen kuinka hehkutetaan ihanaa perhearkea, mutta mitä se todellisuudessa on. Tämä on sitä aitoutta. Jos tästäkin aiheesta puhuttaisiin enemmän ei ehkä äideillä ja isillä olisi sitä painetta koko ajan takaraivossa, että pakko jaksaa ja tehdä. Ihan älyttömän hyvä kirjoitus♥️

Vierailija
5/18 | 

En siivoa tarpeeksi usein. Varsinkin lattioiden peseminen jää, jää ja jää, samoin pölyjen pyyhkiminen. Stressaan liikaa melkeinpä kaikesta. Miehen kanssa ei mene hyvin.

Täydellisyyteen väsynyt
6/18 | 

Ihanan rehellinen kirjoitus. Kaukana ollaan töydellisyydestä meilläkin. Ainoa mihin toivon tällä hetkellä pääseväni on kutakuinkin siisti koti ilman yhtäkään muuttolaatikkoa. Ja niitä on vielä vähä reilu kuukausi muuton jälkeen useampia lojumassa nurkissa kun ei vaan ole jaksanut niitä purkaa.

Äitiii
7/18 | 

Kiitos! Tämä teksti auttoi ymmärtämään että ehkä tästä selvitään. Koko ajan takaraivossa pyörii että pitäisi siivota, leipoa, laittaa super terveellistä ruokaa ja toimia ohjelmistotoimistona lapsille. Mutta toisaalta kun miettii, ei omassa lapsuudessa ollut sen suuremmin mitään spesiaalia ja hyvä tuli silti. Välillä ei ollut muuta tarjolla kuin kuoriperunat. Yhteisöllisyyttä kaipaan menneiltä ajoilta, nykyään pienten lasten äitinä saa yksin puurtaa kotona. Kukaan ei käy kylässä ellei sitä ole sovittu kahta viikkoa etukäteen ja isovanhemmatkin istuvat vain kahvilla ellei erikseen pyydä voisivatko katsoa lapsia.

Uupunut arjesta ja työstä
8/18 | 

Ihanaa tekstiä, täällä myös täydellisyyteen kaikessa pyrkinyt äiti, nyt pakotettu pysähtymään pitkän sairasloman merkeissä. Koska uupumus... ja kyllä. Ei se ole pelkkä työ mikä uuvuttaa vaan ne paineet, mitkä luodaan myös kotiin. Ja minusta tähän ei liity myöskään se monta lasta perheessä on, minä ainakin yhden lapsen äitinä ja koiran omistajana olen saanut luotua täydet paineet. Kun jostain syystä olen ymmärtänyt ulkopuolelta näin: Hei, sulla vaan yksi lapsi...
Mun listaan kuuluu seuraavat, missä meillä mennään päin peetä:
1) Koti on aina vähän sotkuinen. Välillä saadaan koti tip-top kuntoon, mutta se ei kauan kestä.
2) Meillä syödään useampi päivä samaa ruokaa, koska en jaksa joka päivä tehdä ruokaa.
3) Meidän lapsi herää 5.00, ihan sama mihin aikaan menee illalla nukkumaan ja paljon on nukkunut päiväunia.
4) Vaate- ja kenkärumba on kova, hetkiä kun mennään vähän pienissä vaatteissa ja kengissä. Mutta
5) Meidän lapsi ei ole vielä harrastanut mitään: ei vauvauintia, ei muskaria eikä muutakaantilpehööriä. Hän on reilu 2v ja oikein onnellinen lapsi.
6) Parisuhde hakee uutta tasapainoa lapsiarjessa.

Mä olen täydellinen epätäydellinen äiti mun lapselle ja koiralle ja vaimo mun miehelle.
Ja ehkä vielä se tärkein, mistä kaikki lähtee: mä olen täydellinen juuri tällaisena kuin olen <3

Vierailija
9/18 | 

Meillä ainakin "aika koulun jälkeen tekemättä mitään" tarkoittaa kyllä varsin usein, että lapset jumii kännykän, pelien tai videon pariin. Yksi harrastusilta viikossa lasta kiinnostavassa tekemisessä on mielestäni kyllä hyvä olla. En itse kyllä jaksa enkä keksi lapsille joka ikiselle päivälle viihdytystä omin avuin...

Anskutina
10/18 | 

Mä oon ite maalta syrjäkylältä ja nykyään asun kaupungissa. Olen kyllä jonkin verran katkera siitä, ettei ollut mahdollisuuksia harrastaa mitään kouluaikana. En missään tapauksessa olisi sellaista kiireistä "joka ilta jotain menoa" -elämää halunnut, mutta edes yksi harrastus olisi ollut kiva. Tasapainostahan siinä on kyse, pitää olla joutilasta aikaa mutta pidemmän päälle pelkkä joutilaisuus ei ole kivaa.

Kuulostaa, että teidän perheelle tämä breikki tuli nyt ihan oikeaan aikaan ja nauttikaa joutenolosta!

Neljän lapsen äiti
11/18 | 

Hyvä että tästä puhutaan. Äitiydessä mielestäni täydellinen on hyvän vastakohta. Jos pyrkii täydellisyyteen, ei voi koskaan olla tyytyväinen ja levollinen - ja uskon, että jokainen lapsi ottaa mieluummin rennon "vähän sinne päin" - äidin kuin täydellisen, kireän suorittajan. Ja rennosti ottamalla äitiys on oikeasti aivan mahtavaa!

Vierailija
12/18 | 

Koululaiset(kin) roikkuu ihan liikaa digilaitteilla. Meillä harrastusten ykköskriteeri on että pääsevät niihin itse - seuraan poikani pelejä mahdollisimman vähän koska en ole yhtään kiinnostunut mistään penkkiurheilusta. Syömme aivan liikaa makeaa. Useimmiten leikin taaperon kanssa kännykkä kädessä tai vähintään telkkari päällä. Emme lajittele biojätettä. Menen ihan liian myöhään nukkumaan. Ja se siivous sitten; imuroimme ehkä kerran kuussa, ikkunat on pesty kerran viiden vuoden sisään, lakanat vaihdan kun muistan...

Vierailija
13/18 | 

Tulin ihan sattumalta facesta lukemaan tekstisi. Olen 30+ vuotias lapseton ja olen jo vuosia kauhulla katsonut sivusta kuinka raakaa kiusaamista äitien välillä on tässä täydellisyyden tavoittelussa. On rajua katsoa läheisiä ystäviä mihin paineeseen heidät laitetaan. Täydellisyyden tavoittelussa tulos näyttäisi olevan ainoastaan juuri epätäydellinen ja neuroottinen äiti.
Kiitos tästä <3 Ihanaa kun joku uskaltaa sanoa mitä on normaali perhe-elämä

Yh-äiti
14/18 | 

Mun epätäydellisyys-lista on todella pitkä, mutta se ei paria kohtaa lukuunottamatta aiheuta mulle juuri muuta kuin hyviä nauruja. Opin jo kauan aikaa sitten, että musta ei suorittajaa tule, joten oon hyvällä omallatunnolla ollut edes rakentamatta niitä kulisseja. Tässä muutama totuus meidän taloudesta:
- En leivo koskaan mitään. Tarjoiltavat vieraille, synttärikakut, joulupiparit ym. ostan aina kaupasta valmiina.
- Laitan itse ruokaa ehkä kerran viikossa. Muulloin meillä syödään valmisruokia tai käydään pitseriassa.
- Viikonloppuisin en jaksa nousta kovin aikaisin. Annan lapsen katsella itsekseen lastenohjelmia, että voin jatkaa unia.
- Lapsi katsoo muutenkin "aivan liikaa" ohjelmia suosituksiin nähden. En vain jaksa opettaa häntä siitä pois, kun mitään ongelmia asia ei aiheuta ja meillä on paljon yhteistäkin aikaa.
- Lapsi ei harrasta eikä ole koskaan harrastanutkaan mitään.
- Kotimme piha on kuin joku viidakko. En vain pidä puutarhahommista ihan yhtään.
- Saatan joskus unohtaa antaa lapselle ruokaa, koska mulla itselläni on alhainen ruokahalu enkä tunne useinkaan nälkää. Onneksi lapsi osaa pyytää sitä lopulta itsekin, kun hänen nälkä käy tarpeeksi kovaksi.

Mihinkään täydellisten äitien kerhoonhan näillä spekseillä ei pääse, mutta eipä ole tarvekaan. Me otetaan rennosti ja nautitaan elämästä!

Vierailija
15/18 | 

Meillä kävi ihan samoin, että lapsi laittoi stopin harrastukselle. Hänellä on intohimoinen harrastus, ja tottakai teimme kaikkemme jotta hänen oli mahdollista pysyä porukassa mukana. Joukkuelaji, lopulta treenit kolmesti viikossa, päälle kisat, näytökset, ja kaikki extra. Pitkä matka, myöhäisimmistä treeneistä oltiin arkena kotona klo 20 jälkeen...

7 vuotiaana lapsi itki, että "äiti mä en jaksa tätä elämää". Erittäin pysäyttävää.

Onneksi toisesta kaupungista löytyi ryhmä, jossa lapsi pääsi jatkamaan harrastusta yksilölajina ja sovimme vähemmistä harjoituskerroista per viikko. Treeneistä voi olla pois huoletta. Ihana nähdä, että sama intohimo lajia kohtaan on säilynyt ja nyt lapsi aidosti nauttii liikunnasta ilman paineita.

Taitaa seuraava sukupolvi olla meitä viisaampi!

E Epä T
16/18 | 

1) Meillä on myös usein eineksiä. Joinain hetkinä olen ajatellut lähettää Saarioisille kiitoskirjeen
2) Sotkuasotkuasotkua. Välillä ehditään siivota kunnolla, ja heti sen jälkeen on taas sotkua.
3) Lapset katsovat liikaa tv:tä/puhelinta/tablettia
4) En jaksa käyttäytyä johdonmukaisesti. Toki useimmiten yritän, mutta monesti myös luovutan.
5) Olen monesti huutanut lapsilleni ja joka kerta katunut sitä

Siinä ehkä pahimmat, olipa helpotus kirjoittaa ne jonnekin!

Vierailija
17/18 | 

Ihanaa kun joku uskaltaa poiketa täydellisestä. Meilläkin ollaan kaukana siitä. Sotkua on koko ajan, lapsi syö liikaa makeaa (monta kertaa viikossa jotain), en siedä meteliä joten tytöllä (1v4kk) ei oo mitään "kehittäviä" piiputtavia leluja, nukutan tytön tissille vaikka se aiheuttaa hoitoon joutuessa vaikeuksia koska en JAKSA kehittää mitään uutta systeemiä ja huudattaa tyttöä siihen tottuessa. Niin ja ulkoilukin on viime viikkoina vähän jäänyt. Pyöräillään joo mutta ei oikeen tehdä sellasta missä tyttö sais ite liikkua. Olipas vapauttavaa tunnustaa nämä. Ja tosiaan mulla on vaan yksi lapsi ja isovanhemmat auttaa paljon niin ei oo ees mitään syytä sille miksi en tekis kaikkea täydellisesti. Muuta kun se etten halua enkä jaksa. Niin joo, ja toisia lapsia tyttö näkee varmaan liian vähän koska ei vaan oo ketään sopivaa leikkikaveria tässä ihan lähellä.

Vierailija
18/18 | 

Näin esikoista odottavana on pakko kysyä ilman sarvia ja hampaita, ihan uteliaisuudesta: mikä on tämä "yhteiskunta", joka asettaa paineet suoriutua kaikesta täydellisesti? Minulla on viimeinen kolmannes menossa. Neuvolasta en ole tähän mennessä saanut mitään paineita, vaikka painoa on ehkä tullut omasta mielestä liikaa, mutta neuvolassa ei ole puututtu siihen mitenkään. Imetystä on kerran sivuttu, ja siihenkin vain todettiin, että jos haluaa/onnistuu imettämään. Eli onko odotettavissa, että vauvan syntymän jälkeen yhteiskunta luo minulle ja miehelle paineita olla täydellisiä vanhempia?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän kanavallamme näkyy koko perhe!

Vaihtovuotemme Sodankylässä on pyörähtänyt käyntiin ja saanut uskomattoman suuren mediahuomion. Suomessa ei taida olla yhtään isoa mediaa, joka ei olisi kirjoittanut tai kertonut meidän projektistamme. Se on totta kai aivan mahtava asia, sillä on upeaa, että niin moni haluaa seurata projektiamme. Suuri näkyvyys on kuitenkin tuonut sivuvaikutuksen, joka ei aiemmin ole meidän sisältöjämme juuri kohdannut. Arvostelijat. Äitiyden, vanhemmuuden, työni, unelmiemme, näkyvyytemme ja niin edelleen.

Monella ihmisellä tuntuu olevan nyt jotain sanottavaa siihen, miten meidän perheessä tehdään asiat.

"Voiko tuo todellakin olla unelmanne raportoida elämästänne jatkuvasti?" "Eivätkö lapset saa leikkiä rauhassa?" "Kuvaat elämääsi jatkuvasti, se on perheelle kamalan rankkaa" ja "Miten on lasten yksityisyyden laita?"

Kaikki yllämainitut kysymykset ovat hyviä ja kiinnostavat varmasti useampaa kuin pelkästään niiden kysyjiä, ja siksi haluan kirjoittaa tästä aiheesta nyt meidän perheemme äänellä, koska en ole siitä koskaan aiemmin kanavissani puhunut.

Suomessa lasten somenäkyvyydestä keskustellaan lähtökohtaisesti aina negatiivisesta näkökulmasta - enkä kiistä, etteikö riskejä ole tärkeä käydä läpi - mutta haluan nostaa keskusteluun tämän kirjoituksen myötä myös hyviä asioita.

Huomio: Tämä postaus on pitkä, sillä aihe vaatii pohjustuksen. Toivottavasti luet sen kuitenkin kokonaan, sillä vain silloin voit saada kokonaiskuvan asiasta meidän näkökulmastamme.

Kaikki videoillamme nähty on dokumentaarista realitya eli tositilanteita, ei näyteltyä kuvaa. Kuva Pekka Aho/ Lapin kansa.
Kaikki videoillamme nähty on dokumentaarista realitya eli tositilanteita, ei näyteltyä kuvaa. Kuva Pekka Aho/ Lapin kansa.

Miksi aloitin YouTuben tekemisen?

Kun aloitin YouTube-kanavani vuonna 2017 helmikuussa, tarkoitus oli tehdä kanava, jossa puhun asioista päiväkirjamaisesti äidin äänellä. Kukaan ei koskaan pikkulapsiarjessa kysynyt äideiltä, mitä heille kuuluu, vaan aina aiheet pyörivät lasten ympärillä, joten nyt olisi äidin vuoro puhua omista tunteistaan. Siitä syntyi myös kanavani nimi "Äidin Puheenvuoro". Siihen aikaan YouTubessa ei ollut vielä Suomessa kovin paljon vanhempien näkökulmaa, joten yllättävän nopeasti kanavalleni löysi useita satoja seuraajia.

Erityisesti video omasta vaikeasta äitisuhteestani sai aikaan paljon palautetta ja samaistuttavuutta katsojissa.

Tämä video oli muutenkin käänteentekevä elämässäni monella tapaa. Se vaikutti muun muassa siihen, että kanavalleni löysi myös moni nuori, joka alkoi kertoa minulle ongelmistaan "koska olin äiti tubessa". Tästä inspiroituneena syntyi muun muassa Tubeäiti-sarja, jossa vastataan nuorten kysymyksiin vanhempien näkökulmasta, 100-henkisen vanhempien tukiringin ja mm. Väestöliiton, SOS-Lapsikylän ja Rikosuhripäivystyksen asiantuntijoiden avulla.  Lopulta äitisuhdevideo on vaikuttanut kauaskantoisesti myös siihen, että minä ja äitini olemme löytäneet toisemme uudelleen. Mutta siitä lisää ehkä joskus myöhemmin.

No joka tapauksessa, kanavallani eivät esiintyneet lapsemme eikä mieheni, korkeintaan joskus vilahtivat taustalla koiramme kanssa. Sitten yhtenä päivänä päätimme koko perheen voimin kuvata Lapset saa päättää -päivän videon kiitokseksi 500 tilaajasta Tubessa (kiitosvideot ovat tärkeä tubekulttuurin tapa).

Videolle halusivat mukaan sekä omat lapseni että siskoni lapsi.

Mieheni sen sijaan ei tuntenut oloaan kotoisaksi kameran edessä, joten hän jättäytyi näkyvästä roolista pois. Emme kokeneet, että lasten näkyminen hauskalla videolla olisi heille vahingollista, koska tekisimme videon yhdessä ja he nimen omaan halusivat siihen itse mukaan.

Lapset halusivat itse mukaan videoille

Se, että Lapset saa päättää päivän videosta tulisi myöhemmin viraali ja YouTubessa ilmiö, ei aavistanut yhtään kukaan. Niin kuitenkin kävi ja nopeassa ajassa kanavallemme alkoi virrata tuhansia katsojia. Samaan aikaan helmikuussa 2018 päätin irtisanoutua vakityöstäni ja alkaa viestinnän- ja markkinointialan yrittäjäksi, tällöin YouTube oli kuitenkin vielä harrastus.

Videoiden tekeminen lasten kanssa osoittautui todella hauskaksi puuhaksi, ja lapset halusivat niille itse mukaan, joten kanavani sisältö alkoi muovautua enemmän ja enemmän äidin ja lasten yhteiseksi tekemiseksi.

Kävimme huvipuistoissa, kylpylöissä ja reissuilla, ja niistä syntyi kivoja yhteisiä videoita sekä ihania muistoja koko perheen "videoalbumiin".  Se että niitä katsoivat myös muut, oli tietenkin iso plussa ja tuntui kivalta, mutta ei ole koskaan ollut tekemisen itseisarvo.

Kun kanava kuitenkin saavutti nopeassa ajassa 20 000 tilaajan rajan ja puolimiljoonaa katsomiskertaa kuussa, ryhdyin miettimään, miksei minun kannattaisi satsata siihen täysillä, sillä videoiden teko oli paitsi suuri intohimo, mutta myös asia, joka tarjosi maksimaalisen ajan yhdessä lasteni kanssa. Minulla oli jo vahva kokemus ennalta vaikuttajamarkkinoinnin parissa toimimisesta, joten käsitin ansaintalogiikan niksit. Mitä jos intohimoisesta harrastuksesta voisikin tehdä työn, jolloin voisin viettää myös paljon enemmän aikaa lasten kanssa kuin ennen?

Yhteinen sometekeminen turvallisempaa

Päätin siis satsata YouTubeen täysillä ja samalla kanavastamme tuli virallisesti perhelifestylekanava. Tässä vaiheessa sovimme, että se on minun työni ja lapset saavat olla sisällöissä mukana, jos haluavat ja että mieheni ei tarvitse olla lainkaan, koska hän ei kokenut sitä itselleen mielekkääksi. Koimme, että videoiden teon positiiviset puolet olivat perheemme kohdalla paljon isommat kuin sisältöjen julkaisusta aiheutuvat mahdollisest riskit, joten lapset saivat näkyä sisällöissä.

Videoiden tekeminen perheemme yhteisistä tekemisistä mahdollisti muun muassa sen, että vietin suurimman osan ajastani lasteni kanssa, ja sisältöjemme kautta pystyimme jakamaan samaistuttavaa perhearkea, seikkailujamme ympäri maailmaa sekä tärkeitä perhearvojamme myös katsojillemme. Lisäksi työni kautta avautui aivan uudenlaisia mahdollisuuksia koko perheelle, kuten se, että pystyimme viettämään esimerkiksi useita kuukausia vuodesta ulkomailla. Samaan aikaan perheestämme ja lapsistamme kasvoi tärkeitä positiivisen perhearjen lähettiläitä, joista moni katsoja saa iloa, inspiraatiota ja voimaa, ja sen pystyy näkemään silmissä, kuinka iso positiivinen merkitys tällä roolilla on myös omien lastemme itsetunnolle.

Alusta alkaen lapsemme ovat saaneet todella paljon positiivista palautetta videoistamme koulussa ja harrastuksissa. Heitä ei ole koskaan kiusattu niiden takia. Päinvastoin. Se on asia, josta he ovat päivittäin todella ylpeitä.  Se on vahvistanut silminnähden heidän itseluottamustaan, esiintymisintoaan ja oman identiteetin kasvua.

Ja sitä kautta samalla myös sitä, että he haluavat olla videoilla mukana. Vanhin lapsemme haaveilee myös omasta kanavasta, mutta siinä olen tiukka ikärajojen suhteen.

 Koen, että yhdessä tekeminen on turvallisempi vaihtoehto kuin se, että lapset itse laittavat someen mitä sattuu, ilman aikuisten valvontaa. 

Nykyään myös perheemme isä eli Papa näkyy videoilla #vaihtovuosisodankylässä projektissa. Kuva Pekka Aho/Lapin kansa
Nykyään myös perheemme isä eli Papa näkyy videoilla #vaihtovuosisodankylässä projektissa. Kuva Pekka Aho/Lapin kansa

Lapsemme eivät ole tähän päivään mennessä saaneet vielä yhtäkään negatiivista kommenttia esiintymisestään somessa tutuiltaan tai ystäviltään, ja kanavamme seuraajat ovat ihania: he kannustavat ja elävät mukana. Suurin huolenaihe vanhemman lapseni mielestä on se, kun niin moni haluaa olla hänen ystävänsä, eikä hän ehdi olla kaikkien ystävä. Nyt uudessa elämäntilanteessamme hän myös kokee, että on välillä häiritsevää, kun huomaa, että jotkut ovat mielinkielin videoittemme takia. Some on silti täynnä myös todella monia ilkeitä ja pahoja ihmisiä, ja siitä syystä minä moderoin kaiken kommentoinnin kanavissamme, eikä lapsillamme ole omia somekanavia lainkaan.

Mitä näytämme ja mitä emme?

Sometyössä on tärkeää määrittää perheenkeskeiset rajat siitä, mitä näytetään ja mitä ei. Sekä milloin kuvataan ja milloin ei. Meille on tärkeää, että lapset eivät koe videoiden tekoa millään tasolla kuormittavaksi tai elämäänsä rajoittavaksi. Siksi lapset ovat alusta alkaen saaneet olla videoilla vapaasti sellaisia kuin he ovat, en ohjaa heitä tekemään mitään omasta elämästään poikkeavaa, vaan elämme vain elämäämme, jota kamera kuvaa - emme käsikirjoita sitä. Kun kamera on paljon päällä, siihen tottuu, eikä se vaikuta enää käyttäytymiseen. Se on ero normaaliin, että kaikki perheessämme tietävät, milloin kuvataan ja milloin ei. Eikä sitä tapahdu joka päivä. Tärkeää on myös tieto, että jos videolla tai kuvassa ei halua sillä hetkellä näkyä, voi siitä sanoa ja poistua tai sitten leikkaan kyseisen kohdan editissä pois.

Tärkeintä meille on perhe-elämän sujuvuus. Siksi olemme usein myös jättäneet jonkun suunnitellun videon kuvaamatta tai siirtänyt päivää, kun onkin iskenyt huono päivä tai jotain muuta tärkeämpää tekemistä.

 Koska kuvaan dokumentaarista realitya, materiaalia kertyy noin 20-kertainen määrä verrattuna siihen, mitä päätyy videolle. Lopullisen videon pääsevät ennen julkaisua näkemään ensimmäisenä lapset. Silloin on oikeus sanoa, jos jotain haluaa poistaa. Ikinä ei ole vielä tosin tullut sellaista tilannetta vastaan, vaan he yleensä nauravat itselleen tai videon katsomisesta syntyy kiinnostava keskustelu kyseisestä menneestä tilanteesta.  Lapsien kanssa on käyty läpi se, että sisällöt jäävät nettiin ikuisesti ja juuri siksi on tärkeää, että ne on yhteisesti päätetty julkaista. Tämän havainnollistamisesksi olemme myös katsoneet yhdessä muita perhetubettajia, joiden kautta he ovat pystyneet ymmärtämään olevansa samassa tilanteessa. Lopullisen vastuun kannamme me tietenkin vanhempina. Ja se on totta kai totuus, että elämme kaikki tällä pallolla vastaavanlaista some-elämää ensimmäistä kertaa, eikä kukaan tiedä, mitä se todellisuudessa tuo mukanaan tulevaisuudessa.

Lapset tarvitsevat myös aivan tavallisia roolimalleja!

Selvänä rajana on ollut alusta saakka se, ettei lapsia näytetä heille epäedullisissa tilanteissa (intiimeissä hetkissä tai tilanteissa, joissa he eivät halua tulla kuvatuksi). Tämä "epäedullinen tila" on tietenkin myös katsojasta riippuva tulkinnanvarainen asia, ja olen kuullut, että muun muassa sitä on arvosteltu, että näytän lapsemme itkemässä ikäväänsä videolla. "Häntä varmasti hävettää tämä myöhemmin". 

Tämä kyseinen kohta on kuitenkin juuri sellainen asia, minkä me taas koemme täysin normaaliksi ja jopa sisältöjemme suurimpana vahvuutena - lapseni halusi varta vasten kertoa katsojillemme hänen tunteistaan useita eri kertoja: videoillamme aidot tunteet näkyvät ja sitä kautta voimme vahvistaa sitä mielikuvaa elämästä, että tunteiden näyttämisessä ei ole mitään pahaa, vaan se kuuluu osaksi elämää.  

Vanhin tyttäreni on saanut suunnattomasti positiivista palautetta kyseisestä videosta ja on itse ylpeä itsestään, että voi olla monille esikuvana. Ihmiset ovat jakaneet videosta inspiroituneena omia ikäväntunteitaan ja kertoneet videon ansiosta uskaltaneensa puhua avoimemmin tunteistaan myös oman perheensä kesken, jotkut ensimmäistä kertaa.

 Rakkaus, perhe, yhdessäolo ja aito arki. Ne ovatkin tärkeimmät arvot, joita me haluamme kanavallamme välittää.

Netti on täynnä siloteltua ja leikeltyä elämää. Me olemme suunnattoman ylpeitä siitä, että meidän perhe ja etenkin lapset voivat toimia tärkeinä esikuvina muille olemalla aivan tavallisia omia itsejään.

Kuinka paljon arjesta oikeasti näkyy?

"No ovatko lapset sitten koko ajan töissä?", kysyi yksi radiotoimittaja minulta. Vastaus on totta kai: eivät ole. 

Ainut kuka kantaa työntekovastuun videoiden tekemisestä, suunnittelusta, kuvaamisesta, leikkaamisesta, yhteistöistä jne. olen minä, muut perheessämme menevät ja tulevat miten haluavat aivan normaalisti. Kuvaamiselle on päivässä rajattu aika, ja sen takia emme jätä mitään muuta elämästämme pois. Lapset saavat huomionsa, leikkihetkensä ja yksityisen elämänsä ilman kameraa. Jos he toimivat kaupallisessa yhteistyössä esimerkiksi vaatemallina, saavat he siitä korvauksen omille säästötileilleen. 

Vaikka moni luulee, että näytämme kaiken: näytämme itse asiassa vain noin 20% elämästämme. Video on vain leikattu niin, että se tuntuu katsojasta täyteläiseltä. Aikaisemmin kuvasimme lähinnä vain matkojamme, joten kuvausta oli koko perheelle noin 3-5  päivää kuussa. Jokapäiväisen arjen kuvaaminen on meillekin uutta, mutta nyt kun kuvaamme arkeamme #vaihtovuosisodankylässä-projektsissa, on viikossa noin kaksi kokonaista kuvauspäivää, kun kaikki kuvaushetket laskee yhteen. Lisäksi tulee hetkiä päivän aikana muihin somekanaviin, mutta nekin voi laskea minuuteissa. Elämme siis tosiasiassa aikalailla tavallista perhearkea.

"No voiko tällainen elämä sitten olla todellakin jonkun unelma?", niin kuin yksi kommentoijista kysyi?

Kyllä voi! Me viihdymme tässä elämässä vallan mainioisti. Ihan jokainen meistä tavallaan. Jopa niin, että miehenikin on halunnut tulla mukaan videoille Lapin vuodeksemme. Ja jos tilanne muuttuu, ja joku lapsista ei enää esimerkiksi halua olla mukana, niin jokaisella on täysi oikeus siihen vaikka heti tänään. 

Voi myös olla, että kun #vaihtovuosisodankylässä-projekti päättyy, kukaan meistä ei enää ikinä halua kertoa elämästään yhtään mitään missään.

Kannattiko riski näin suuresta julkisuudesta silti ottaa? Sen voi todellisuudessa sanoa vasta myöhemmin. Elämässä ja edelläkävijyydessä on aina riskinsä. Vastaavaa, näin laajaa somerealityä kuin #vaihtovuosisodankylässä ei ole nähty Suomessa vielä koskaan aiemmin. Tähän mennessä se on ainakin kannattanut, sillä saamme elää uskomattoman ihanaa ja rakkaudentäyteistä elämää Lapissa perheemme kesken ja unelmien työtä tehden. Ja kaikelle tuo tuplamerkityksen se, että meidän unelmastamme kertominen voi rohkaista ja inspiroida myös muita.

Kerro ihmeessä kommentteihin, miten teidän perheessä on ratkaistu lasten somenäkyvyys? Kokonaan somessa vaiko ei ollenkaan vai ehkä jotain siitä väliltä?

Kiitos, kun olet matkassamme mukana!

Ps. Kannattaa myös käydä tutustumassa ElinaSofia-nimiseen YouTube-kanavaan, jossa kaksi nuorta sisarusta toimii esikuvina kanssaikäisilleen, ja lasten kautta vaikuttaminen tärkeisiin asioihin on viety muun muassa politiikkaan saakka. 

Pps. Lue myös erilainen näkökulma lasten somenäkyvyydestä Isäkuukaudet-blogista.

 

Kommentit (4)

Äidinpuheenvuorofan!
1/4 | 

Olen seurannut teitä n. puoli vuotta ja olette mun lempparitubettajia!
Tässä syitä: Uskallatte ja olette aitoja tubessa missä monet esittää muuta, kuin mitä ovat. Ymmärrän hyvin sen , että monet miettivät lastenne yksityisyyttä ja sitä onko heillä mahdollisuuksia esim. päättää siitä esiintyvätkö vidoissa vai eivät ja mitä sanovat yms.
Itse uskon tuohon mitä puhut.

P.s. toivottavasti saatte kommentit youtubeen takaisin

P.p.s Yoivotaan että Ronja tekee oman kanavan kun täyttää 13

Hanna
4/4 | 

Hyvä ja kattava kirjoitus aiheesta. Ihmisten on välillä vaikea ymmärtää, että muutakin elämää on olemassa, kuin se mitä videolla näkyy. Itsekin on joutunut joskus oikein tietoisesti tähän ajatukseen tarttumaan.

Kurjaa olisi, jos ei itseään toteuttaisi, vaikka se olisi jotain uutta eikä tiedä mitä tuo tullessaan.

Rohkeaa, aitoa ja rehellistä. Arvostan, jatkakaa samaan malliin! 👌

Mimmi-mama
5/4 | 

Huomaan muutoksen kanavallasi ja erityisesti Instastoryissä. Teistä on tullut tavallaan tosi isoja julkkisia tämän uuden yhteistyön kautta, ja välillä tuntuu, että se rasittaa sinuakin. Just noi tämän päiväiset salakuvaus- ja Tubeconin meet&greet. Tietynlaisia kasvukipuja on just se, että ihmiset tunnistaa sut ja eivät kunnioita sun / perheen rajoja , johtuu osittain tietysti siitä, että ootte niin paljon esillä näyttäen "arkeanne" vaikkakin sen 20%. Varsinkin lapsille/ nuorille on vaikeaa ymmärtää ettei se ole teidän koko elämä. 

Toivon sinulle lepoa ja kaikenlaista hyvää, mitä Lappi voi tarjota. Ihan tavallisia asioita tämän julkisen minäsi lisäksi. Toivon että löydät sen "Inarin oman tavan" hyvään oloon ja tasapainon näihin asioihin. Jotenkin tekisi mieli sanoa, että rajaa vielä sitä, mitä haluat oikeasti kertoa. Että tekisit tätä itsellesi mieluisella, herkällä tavalla. Keskittyen asioihin, jotka oikeasti ovat sellaisia, mistä tulee sinulle hyvä mieli. 

Eli pähkinänkuoressa, tykkään susta ja toivon että tämä tuo sinulle hyvää. Pidä itsestäsi huoli, Inari! 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!