Ystävyydelle kannattaa antaa mahdollisuus, oli määräaikaa tai ei.

Törmäsin taannoin ajatukseen siitä, kannattaako ihmiseen ystävystyä, jos hän on elämässäsi ehkä vain vuoden. Samaan keskusteluun liittyi myös ajatus siitä, että mitä jos menettää vanhat, jo pitkään elämässä olleet ihmiset sen takia, että ystävystyy uuden ihmisen kanssa. Pahimmassa tapauksessa jääkin sitten yksin kokonaan, kun uusi ystävä lähtee pois ja vanhat ovat hyljänneet.

Olin aivan ihmeissäni siitä, että joku voi ajatella ystävyydestä noin laskelmoivasti. Mieleeni muistuivat omat muistoni siitä, kun lähdin 17-vuotiaana vaihto-oppilaaksi itäsaksalaiseen pieneen kylään, eikä kukaan halunnut ystävystyä kanssani, koska olin outo ja erilainen sekä lisäksi maassa vain määräajan. Se tuntui kamalalta, kun itse oli tullut paikalle mieli ja sydän avoinna. Onneksi tilanne muuttui myöhemmin, mutta hyljätyksi tulemisen tunne jäi arpena sydämeen ikuisesti.

Hieman tilannetta pureskeltuani, ymmärsin kuitenkin itsesuojeluvaiston ajatuksen takana.

Pelko ohjaa ihmistä suojelemaan itseään siltä, että joku johon hän ehkä kiintyisi, voisi jättää ja hylätä hänet. Ymmärrettävä ajatus teoriassa. Mutta kannattaako sille antaa valtaa käytännössä?

Mitä ihminen voi hävitä siitä, jos hän rakastuu tulisesti vaikka vain yhden yön ajaksi? Tai ystävystyy ihmiseen vaikka viikon kestävällä leirillä? Totta kai ero tekee aina kipeää, mutta mielestäni vaakakupissa voi aina voittaa enemmän kuin hävitä.

Jo muutaman tunninkin kohtaamisesta uuden ihmisen kanssa voi jäädä pysyvä jälki sydämeen ja saada upeita kokemuksia yhdessä, joita voi muistella koko loppuelämän. Parhaimmillaan koko elämä voi mullistua ikuisesti.

Tältä näytti rakkaus 15 vuotta sitten, kun olimme juuri tavanneet Tampereella Erasmus-vuoden aikana.
Tältä näytti rakkaus 15 vuotta sitten, kun olimme juuri tavanneet Tampereella Erasmus-vuoden aikana.

Itse en esimerkiksi olisi koskaan tavannut aviomiestäni, jos olisin antanut pelon hallita mieltäni. Olihan hän enää muutaman kuukauden Suomessa vaihto-oppilaana. Onneksi uskalsin pyytää häntä tanssimaan ja tuo muutaman minuutin hetki muutti kummankin elämän. Ihan helppoa ei aina tietenkään ollut, mutta hätä keinot keksii. Ja eihän elämä ole muutenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista.

En olisi myöskään koskaan ystävystynyt niin monen ulkomailla tapaamani ihmisen kanssa, jos olisin pelännyt eroa jo ennalta.

Vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin suurin osa elämäni ystävistä on ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt aluksi aikaa vain määräajan. Joidenkin kanssa vuosia, toisten kanssa vain viikkoja tai kuukausia.

Näitä kaikkia ystävyyssuhteita on jossain vaiheessa kohdannut myös ero, kun ihmiset ovat muuttaneet maasta toiseen. Mutta ei välimatka tee ystävyydestä yhtään huonompaa. Päinvastoin. Se voi jopa vahvistaa sitä. Silloin kun vietämme aikaa yhdessä, se on takuulla laatuaikaa, jolloin kellään ei ole kiire minnekään. Usein lähdemme yhdessä mökille tai tapaamme matkoilla.  Ja puhelimet toimivat sekä Skype laulaa jatkuvasti. Ja mikä parasta, aina on syy lähteä vierailulle vaikka toisella puolelle maailmaa tapaamaan ystävää. Tai jos jostain syystä vaikka päätyisi asumaan samalle paikkakunnalle, on siellä jo ystävä olemassa. 

Nyt kun itse asun Lapissa ja suuri osa läheisistä ystävistäni muualla maailmalla, pidän puhelinkahveja joka aamu siskoni kanssa ja pitkillä automatkoilla soitan ystäväni läpi. Silloin ehdimme usein puhua paljon perusteellisemmin kuin ruuhkavuosiarjessa kasvotusten.

En silti kiellä, ettenkö kaipaisi heitä myös livenä elämääni, mutta onneksi aito ystävä ei katoa minnekään, vaikka ystävyisinkin myös toisten ihmisten kanssa tai vaikka asuisin toisella puolella maailmaa.

Parhaimmillaan myös ystävistäni voi tulla ystäviä keskenään, kuten usein on käynytkin,  ja sekös vasta hienoa on. Sillä uskon vahvasti että rakkaus lisää rakkautta. Mutta valitettavasti tämä toimii myös toisinpäin.

Ollaan siis avoimia toisillemme, eikä anneta pelolle sekä ennakkoluuloille valtaa, eikä varsinkaan tartuteta niitä omiin lapsiimme. Jokainen kohtaaminen on uusi mahdollisuus, ja mistä sitä koskaan tietää, vaikka määräajaksi tullut ystävä päättäisikin jäädä asumaan lähellesi vaikka loppuelämäkseen. Niinkin voi nimittäin käydä 😘

Ystävällisin terveisin

❤️Inari 

Loppuun haluan jakaa vielä oodin ystävyydelle. Videon, jossa kulminoituu se, mihin ystävyys voi elämässä parhaimmillaan viedä. Mekin tunsimme toisemme aluksi vain alle vuoden ulkomailla asuessamme, eivätkä lapsemme ole asuneet samassa maassa kuin vain vauvavuotensa. Kiitollinen ystävyydestä ja yhteisestä matkasta!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Lapintyttö
1/3 | 

Minusta ei ole mitäänväliä sillä on kaukana pois, vaikka väliaikaisesti, niin tosiystävät pysyy. Tosin jonkunkaanlainen yhteyden pito olisi kuitenkin suotavaa, ettei ystävät luule, että heidät on unohdettu. 🍓

Lapintyttö
2/3 | 

Minusta ei ole mitäänväliä sillä on kaukana pois, vaikka väliaikaisesti, niin tosiystävät pysyy. Tosin jonkunkaanlainen yhteyden pito olisi kuitenkin suotavaa, ettei ystävät luule, että heidät on unohdettu. 🍓

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Hae blogista