Taivas tarjoili 15-vuotisen taipaleemme kunniaksi tajunnanräjäyttävän revontulishown!

"Miten voi olla mahdollista, että minä olen onnistunut elämään parisuhteessa saman ihmisen kanssa 15 vuotta?"

Makoilin iltapäivädeiteillämme saunassa ja olin niin äimistynyt tajutessani, että yhteisiä vuosia on todellakin kertynyt jo näin monta "ihan huomaamatta", että huudahdin tämän lauseen miehelleni ääneen. Hyvää vuosipäivää vaan rakas!

Juurihan me tapasimme Tampereen Kiva-yökerhossa. Hän oli Erasmus-vaihto-oppilas Espanjasta. Minä vaihto-oppilaiden tutor. Meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Mutta meistä tuli erasmusrakkauden klassinen matchi. Vuosi oli 2005.

Kumpikaan meistä tuskin silloin uskoi, että istuisimme 15 vuoden päästä suomalaisessa saunassa ja olisimme edelleen yhdessä - Niin ja että mieheni puhuu täydellistä suomea, meillä on kaksi lasta ja asumme Lapissa.

Mutta näin on vaan käynyt. Eikä mitenkään hupskeikkaa vaan, vaikka aika onkin sujahtanut. Onhan näihin vuosiin mahtunut kaikenlaista, niin myötä kuin vastavirtaa. Välillä toisesta on saanut niin tarpeekseen, että ollaan oltu ihan tosissamme heittämässä hanskat tiskiin.

Mutta onneksi ei olla heitetty!

Nyt voin koko sydämestäni sanoa, että tämä parisuhde on elämäni hienoin saavutus. Vaikka se päättyisi tänään, niin siltikin se ansaitsisi päästä ansioluettelooni kaikkien aikojen menestysprojektina. Mitään työtä tai ketään muuta ihmistä en ole elämässäni jaksanut katsella 15 vuotta tai edes viittä vuotta putkeen jokaikinen päivä ja yö.

Onhan se aivan hullu ajatus, että viihtyy jonkun kanssa niin hyvin, että jaksaa jatkaa oikeasti eteenpäin 24/7. Tai alkaahan sitä ärsyttää vaikka kuinka usein, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi vain lähtenyt saunan jälkeen lenkille, eikä olisi koskaan tullut takaisin. 

Tällä viikolla tajusin myös sen, että pitkä parisuhde on alkanut toimia itse asiassa myös itsensä voimaannuttajana. Kun katson miestäni nyt, saan siitä todelliset kicksit, että me olemme onnistuneet tässä touhussa jo 15 vuoden ajan. Hyvä me!

Kaikesta huolimatta oli aika vaikea keksiä juttuja, mitkä ovat juuri meidän pitkän parisuhteemme salat. Se johtunee siitä, että niitä tulee mietittyä ihan liian harvoin -  Etenkään yhdessä.

Mutta juuri siksi halusin kirjoittaa tämän tekstin. Sanoittaa ääneen, miksi juuri me olemme selvinneet tähän päivään saakka. 

Mieheni oli mukana projektissa hetken, kunnes kyllästyi... Ja siitä onkin hyvä aloittaa...

Me olemme kuin yö ja päivä.... Kun minä innostun jostain hullusta ideasta, mieheni pitää jalat tukevasti maanpinnalla. Kun minä kyllästyn näpertämään jotain pientä, hän jatkaa homman loppuun saakka. Kun minä suutun kovaäänisesti, hän on yleensä hiljaa.  Ja niin edelleen. Niin ärsyttävää kuin se joskus onkin, että toinen ei reagoikaan yhtä innostuneesta tai lähde omiin hommiin samalla intensiteetillä mukaan, on se loppujen lopuksi se kaava, millä vältymme niiltä tuhoon johtavilta "maailmansodilta".  Erilaisuus kaikessa kliseisyydessään on meillä toisiaan täydentävä elementti. Hän jatkaa siitä, mihin minä jään ja toisin päin. Näin matka jatkuu eteenpäin niin hyvissä kuin huonoissa hetkissä. Kun erilaisuuden alkaakin nähdä hyvänä asiana, alkaa siitä myös löytää suhdetta kehittäviä puolia.

Kyllä meilläkin räjähtää... Ja hyvä niin. Itse pidän siitä, että asiat sanotaan suoraan heti ja sitten katsotaan, mitä niille voidaan tehdä. Mieheni purkautuu epäkohdista noin kerran vuodessa - sitten kun on viimeisen kerran mennyt yli hilseen. Kun kaavan oppii, ei siitä tarvitse ärsyyntyä, eikä myöskään pelästyä - yhteiselo ei lopukaan riitaan.  Riitely on itse asiassa meidän perheessämme hyvin puhdistava elementti ja yleensä sitä kautta päästään hyviin ratkaisuihin, ikään kuin seuraavalle tasolle. Tärkeintä on, että asioista puhutaan ja myös kuunnellaan. Tähän on myös olemassa erinomaisia työkaluja, joista olen myös kirjoittanut blogiini.

Yhteiset projektit ja unelmat...Pahin kriisi elämässämme on tullut silloin, kun lapset olivat kummatkin jo yli 4-vuotiaita. Yhtäkkiä kaikki helpottui sen verran, että aloimme elää vain omille jutuillemme ja tiet olivat erkaantua. Mieheni on intohimoinen juoksija ja jalkapallofani, minä taas ratsastaja ja videonikkari. Kumpikaan ei oikeastaan ole juurikaan kiinnostunut toistensa harrastuksista. Meitä on kuitenkin aina yhdistänyt yhteiset vapaa-ajan haaveet: matkat ja arkiset rennot olemiset sekä koko perheen ulkoilu- ja liikuntaharrastukset. Niissä meillä on todella kivaa yhdessä, eikä meillä ole perheen kesken tai kahdestaan koskaan tylsää. Ongelmaksi muodostui kuitenkin arjessa ajan priorisointi, kuten niin monissa asioissa ruuhkavuosiarjessa. Valitako oma intohimoprojekti vai koko perheen yhteinen aika vaiko parisuhde?

 Lapin vuotemme tuli kuin tilauksesta antamaan meille yhteisen uuden projektin, josta me kaikki innostuimme, juuri kun olimme liukumassa liikaa omiin hommiimme. Olemme täällä Lapissa päässeet viettämään aikaa jälleen enemmän yhdessä, mikä on vahvistanut koko perheemme dynamiikkaa sekä sitä kautta myös parisuhdetta. Samaan aikaan kumpikin saa myös pitää omista tärkeistä jutuistaan huolta, mikä on myös elintärkeää kaikkien hyvinvoinnin kannalta.

Samat arvot... Tämä on varmasti se asia, joka pitää yhdessä niissä vaikeimmissakin hetkissä. Me kummatkin arvostamme kaiken muun yli perhettämme ja sen hyvinvointia sekä yhteistä aikaamme. Kun kaikki muu menee päin seinää tai emme löydä oikeaa keinoa tehdä asioita, palaamme ydinkysymyksen äärelle: mikä on parasta perheemme kannalta. Niin että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. 

Emme edes yritä täyttää toisillamme kaikkia elämän tarpeitamme... Meille on todella ok, että oma kumppani ei ole kaikissa asioissa se paras ystävä. Meillä on meitä yhdistävät asiat, ja tiedämme, että tosipaikan tullen voimme aina luottaa toisiimme ja kysyä mielipidettä. Mutta on myös paljon asioita, joita ei edes oteta kotonamme käsittelyyn, vaan niitä varten kummallakin on omat ystävänsä. Emme oleta, että toinen täyttää olemisellaan kaikki toisen tarpeet.

Seksistä puhutaan, myös silloin kun sitä ei tee mieli... 15 vuoteen mahtuu ylä- ja alamäkeä läheisyyteen liittyen. Sekin on pitkän suhteen huojentava puoli, että ainakin tietää, ettei mikään vaihe kestä ikuisesti. Tärkeintä on avata suunsa siitä, mitä haluaa tai ei halua. Ja myös kunnioittaa toisen mielipidettä.

Arjen pienet teot ja läheisyys...Arjessamme parasta ovat pussailu ja kauniit sanat sekä pienet teot. Pidämme toisiamme lähes aina kädestä, kun kävelemme kadulla, pussaillemme julkisesti ja avoimesti monta kertaa päivässä, sanomme joka päivä toisillemme, että rakastamme ja toivotamme hyvää päivää aina aamuisin erotessamme. Teemme toisillemme päivittäin yllätyskahvit, skrabaamme toisen auton ikkunat tai voitelemme sukset. Kehumme toisiamme joka päivä. Nämä ovat asioita, jotka ovat seuranneet suhteessamme mukanamme ensimmäisistä päivistä saakka. Jos ne jonain päivänä katoaisivat, olisi syytä olla huolissaan.

Tahdon...Ja viimeisimpänä muttei vähäisempänä kyse on kuitenkin hyvin usein tahdosta. Juuri silloin, kun tuntuu siltä, että ei tunnu miltään, on tahto tunnetta voimakkaampi olotila.  Minä tahdon päästä tämänkin tunnetilan yli kanssasi. Tahdon seuraavalle levelille tämän suvannon läpi.  Minä tahdon olla kanssasi niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Ja jos tahto jonain päivänä loppuisi, sekin on ok. Silloin voin luottaa siihen, että me kerromme sen toisillemme. Kummankaan ei tarvitse olla tässä suhteessa, jos se ei jostain syystä tekisikään meitä onnelliseksi. Sekin on huojentava tieto. Meitä ei ole pakotettu olemaan yhdessä, vaan se on valinta, jonka yhdessä teemme.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne saakka. Oletko koskaan miettinyt, mitkä ovat teidän suhteenne kulmakivet?

x0x0

Inari

Ps. Tässä koko eilisillan revontulitykitys myös videolla. Taivas pisti parastaan 15-vuotiaan suhteemme kunniaksi. Kiitollinen siitä ja kiitollinen sinusta rakas mieheni!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaikista tärkeintä on nauttia matkasta. Tämä blogi kertoo suuren unelman toteutumisen tuomista tunteista. Mitä tapahtuu, kun perheemme jättää kaiken entisen pääkaupungin sykkeessä ja päättää lähteä etsimään uutta elämää Lapin luonnon rauhan keskeltä. Iskeekö yksinäisyys? Kestääkö parisuhde? Miten tehdä unelmista totta, entä löytyykö sisäinen rauha ja läsnäolon voima? 

Äidin puheenvuoron blogi päivittyy noin kerran viikossa  ja sitä kirjoittaa kahden lapsen (s. 2010 ja 2013) äiti, toimittaja-tuottaja Inari Fernández. Blogi on syvempi taso sekä jatkumo samannimiselle YouTube-kanavalle, jossa seurataan Fernandezin perheen elämänmuutosta viikoittain koko perheelle soveltuvassa #vaihtovuosisodankylässä-somerealitysarjassa. 

Tervetuloa mukaan matkallemme!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Instagram