Uusi alkiodiagnostiikan menetelmä teki Tirsasta vihdoin äidin.

Diagnoosi, jota kukaan ei osaa odottaa.

Kannatte molemmat peittyvästi periytyvää geenivirhettä, suomalaiseen tautiperintöön kuuluvaa hydroletalus-oireyhtymää, jonka vuoksi lapsenne syntyy kuolleena tai kuolee heti synnyttyään. Oireyhtymä todetaan yhdellä noin 20 000:sta syntyvästä lapsesta Suomessa. Saman tilanteen toistumiseen seuraavissa raskauksissa on 25 prosentin riski. Olen pahoillani.

Tirsa ja Niklas kuuntelivat perinnöllisyyslääkärin sanoja järkyttyneinä. Tuomio oli käynyt jo toteen ja selitti tapahtuneen. Pariskunnan toinen raskaus oli keskeytetty raskausviikolla 15 niskapoimu-ultrassa näkyneen valtavan – yli kymmenmillisen – turvotuksen takia. Lapsella ei olisi ollut edes yhden prosentin mahdollisuutta selviytyä.

Ensimmäinen raskaus oli päättynyt spontaaniin keskenmenoon jo seitsemännellä viikolla.

– Olimme olleet siinä luulossa, että meillä oli vain huono tuuri. Se, että sama saattoi toistua seuraavissa raskauksissa, oli musertava tieto, Tirsa sanoo.

– Se oli viedä pohjan koko elämältä.

Jäljelle jäi vain kipu ja pohjaton suru

Tirsa ja Niklas tapasivat parikymppisinä yliopistolla, missä molemmat opiskelivat valtiotieteitä. He olivat erottamattomat heti ensimmäisestä viikosta alkaen. Päivisin he istuivat samoilla ­luennoilla, illalla pänttäsivät päät yhdessä kirjastossa. Pian he asuivat saman katon alla. Yhteinen tietokone, yhteinen tulevaisuus.

Valmistuttuaan nuoripari meni kihloihin, seuraavana vuonna naimisiin. Molemmat halusivat pian lapsia, kaikki oli selvää.

– Silti jotenkin aavistin, ettei lasten saaminen olisi meille helppoa. Sitä, kuinka vaikeata se lopulta oli, en pystynyt edes kuvittelemaan, Tirsa toteaa.

Puolen vuoden yrittämisen jälkeen Tirsa alkoi hermostua. Hänen kiertonsa oli epäsäännöllinen, ja lääkäri määräsi hormonikuureja. Kun raskaustesti lopulta näytti kahta viivaa, pariskunta hehkui onnea.

Keskenmeno heti raskauden alussa oli iso pettymys.

– Olin suunnitellut jo tulevaisuutta lapsen kanssa. Halusin äidiksi. Parin kuukauden kuluttua keskenmenosta olin valmis lapsettomuusklinikan vastaanotolle. Ajattelimme, että paras mennä asiantuntijalle ajoissa, jos jotakin vaikka olisi vialla. Kuinka oikeassa olimmekaan, Tirsa sanoo.

"Ajattelimme, että paras mennä asiantuntijalle ajoissa, jos jotakin vaikka olisi vialla. Kuinka oikeassa olimmekaan."

Geenivirhediagnoosin ja ensimmäisen raskaudenkeskeytyksen jälkeen pari päätti jatkaa lapsettomuushoitoja, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Olisihan heillä 75 prosentin mahdollisuus saada terve lapsi.

Kun seuraavakin raskaus päättyi geenivirheen takia raskauden keskeyttämiseen, Tirsa masentui. Hänellä oli ollut tämän raskauden aikana pahoja verenvuotoja, eikä ahdistukseen auttanut se, että geenivirheen pystyi toteamaan vasta 12. raskausviikon jälkeen.

Raskaudenkeskeytys siinä vaiheessa odotusta tapahtuu osastolla synnyttämällä, ja on toimenpiteenä erittäin raskas.

– Jäljelle jää vain kipu ja pohjaton suru.

Kolme raskaudenkeskeytystä vuoden sisällä

Lohtua tilanteeseensa Tirsa ja Niklas löysivät Lapsettomien yhdistys Simpukan vertaistukiryhmästä. Löytyi myös hyvä, lapsettomuuteen perehtynyt terapeutti.

Tirsa oli lisäksi tutustunut uuteen, jännittävään termiin: alkiodiagnostiikka.

Huipputeknologian keinoin olisi mahdollista tunnistaa geenivirhe alkiosta jo ennen kohtuun siirtoa, eikä rankkoja keskeytyksiä tarvitsisi käydä enää läpi. Tirsa sai Niklaksenkin innostumaan. Tässä voisi olla ratkaisu heidän ongelmaansa.

Tunnelma laski, kun selvisi, ettei sen enempää julkisella kuin yksityiselläkään puolella Suomessa ollut mahdollisuuksia toteuttaa tätä erityisosaamista vaativaa tekniikkaa. Lähtö ulkomaille pitkäkestoisiin hoitoihin taas tuntui liian vaikealta ja kalliilta vaihtoehdolta.

Sitten tapahtui jotakin yllättävää. Tirsa tuli raskaaksi, luonnollisesti ja ilman hoitoja. Olisiko nyt viimein vuoro saada hyviä vauvauutisia?

Älä anna sen tapahtua taas, Tirsa toisteli mielessään.

Neljäs raskaus, kolmas tärkeä ultraäänitutkimus. Tirsa makasi jännityksestä täristen paperilla peitetyllä tutkimuspöydällä. Niklas piti olkapäästä kiinni. Älä anna sen tapahtua taas, Tirsa toisteli mielessään, kun lääkäri tarttui anturiin. Takana oli jälleen kaksitoista toivon ja pelon viikkoa.

Tutkimusta tekevä lääkäri rauhoitteli, että tällä kertaa mikään ei menisi pieleen. Todennäköisyys olisi sitä vastaan. Pian lääkäri kuitenkin vaikeni, meni hetkeksi täysin sanattomaksi. Hydroletalus, tälläkin kertaa. Geenivirheen seurauksena sikiön aivokammioihin kertyi nestettä, ja vauva menehtyisi välittömästi syntymänsä jälkeen. Ainoa vaihtoehto olisi raskauden keskeytys. Kolmas vuoden sisällä.

Sen hetken Tirsa muistaa kaikkein mustimpana.

– Tuntui, etten jaksa enää edes elää. Olin tyhjiin puristettu kuori, ja epätoivon ohella tunsin vihaa. Mitä pahaa olimme tehneet, kun meitä näin rangaistaan?

Keskeytyspäivänä, supistusten voimistumista odottaessaan, Tirsa ja Niklas kävelivät Naistenklinikan jo tutuiksi tulleilla käytävillä. Samat käytävät, sama huone, sama masentava syy olla sairaalassa. Kahviossa esillä olleiden helistimien ja muiden vauvatavaroiden näkeminen tuntui pahalta. Ne tuntuivat ilkkuvan – näitä teidän lapsenne ei tule koskaan tarvitsemaan.

Myöhemmin Tirsa ja Niklas osallistuivat sairaalassa alle 22-viikkoisina menehtyneiden muistotilaisuuteen. Huone oli koristeltu enkeleillä. Sairaalapastori piti puheen. Tirsasta tuntui hyvältä saada olla yhdessä muiden, samanlaisia menetyksiä kokeneiden vanhempien kanssa.

– Surin samalla kaikkien kuolleiden lasteni puolesta. Se oli kaunis ja puhdistava kokemus.

Neljän vuoden odotus

Kromosomiseulonta, alkioiden geenitutkimus, alkioiden pakastaminen... Tirsan sormet vilistivät tietokoneen näppäimillä, kun hän hieman toivuttuaan googlasi alkiodiagnostiikkaan liittyviä avainsanoja. Kovia kokenut pariskunta oli jo ottanut lahjasukusolut puheeksi, mutta sinnikäs Tirsa halusi silti tietää jo aiemmin kiinnostaneesta aiheesta lisää.

Samoihin aikoihin tieto Tirsan ja Niklaksen kohtalosta oli kulkeutunut Dextran Lapsettomuusklinikan lääketieteellisen johtajan Eero Varilan korviin. Häntä kiinnosti tapaus, sillä hän oli jo pidemmän aikaa tutkinut mahdollisuutta tuoda uutta alkiodiagnostiikan mahdollistavaa teknologiaa Suomeen. Kohtaaminen toi uutta toivoa toivottomalta tuntuneeseen tilanteeseen. Tirsa ja Eero Varila alkoivat yhteisvoimin selvittää, mistä löytyisi sopiva, yhteistyöstä kiinnostunut klinikka ulkomailta.

Kun Tirsa oli lähettänyt satoja sähköposteja maailmalle, vihdoin lykästi. Oxfordista löytyi laboratorio, joka lupasi lähteä kehittämään ainutlaatuista testiä alkion solunäytteen tutkimiseen. Testin avulla voitaisiin tutkia kyseessä oleva geenivirhe ja samalla myös alkion kromosomit. Menetelmään kuuluva koeputkihedelmöitys voitaisiin tehdä Suomessa. Pelkät solunäytteet alkioista lähetettäisiin Oxfordiin.

Puolitoista vuotta myöhemmin – pitkään kehitetyn testin valmistumisen ja vaativan koeputkihedelmöityshoidon jälkeen – Eero Varila siirsi perusteellisesti tutkitun alkion Tirsan kohtuun kasvamaan.

Tirsa sai työpaikalleen puhelun, jota hän ei unohda koskaan: verikoetesti näyttää plussaa. Olet raskaana.

Kahden viikon kuluttua Tirsa sai työpaikalleen puhelun, jota hän ei unohda koskaan: verikoetesti näyttää plussaa. Olet raskaana.

Ultratutkimuksissa seuraavien viikkojen aikana vauvanalku todettiin kaikin puolin normaalisti kehittyväksi.

– Kaikkiaan neljän vuoden turhan toivon jälkeen odotin lasta, jolla ei olisi geenivirhettä, vaan mahdollisuus syntyä elossa ja terveenä. Se oli ihme, se oli tiedettä. Ilman huippuammattilaisten apua se ei olisi ollut mahdollista. Kiitollisuutemme määrää ei voi sanoin kuvata.

Pakko saada vaaleanpunaiset äitiysfarkut

Vaaleanpunaiset äitiysfarkut, sellaiset oli saatava. Raskausviikolla 21 hoikkavartinen Tirsa pääsi miettimään ensimmäisiä äitiysvaatteitaan. Miten ihanaa niiden ostaminen olikaan. Nyt iloisen uutisen uskalsi kertoa töissäkin. Vauvan hennot liikkeetkin tuntuivat jo.

– Kun Niklas epäili, että tarvitsenko oikeasti noin paljon mammavaatteita, vastasin että joo, kyllä tarvitsen. Olen ansainnut vaaleanpunaiset farkkuni!

Tirsan vointi oli koko alkuraskauden hyvä. Vain pahoinvointia, mutta hän ei enää valittaisi pienistä. Mukaan mahtui kuitenkin yksi säikähdyttävä kokemus. Viikolla 8 Tirsa huomasi eräänä aamuna vuotavansa verta. Paljon. Pahin mielessään pariskunta lähti kiitämään autolla kohti klinikkaa. Matkalla kumpikaan ei puhunut sanaakaan.

– Perillä selvisi, että verenvuoto johtui kohdunsuulta katkenneesta verisuonesta. Vauvalla ei ollut mitään hätää.

Parin suhde on kestänyt lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyneitä paineita hämmästyttävän hyvin.

– Vaikka välillä kiukuteltaisiinkin, molemmille on selvää, että vain tuon ihmisen kanssa haluan saada lapsen. Vaikeudet on kohdattu yhdessä, ja yhdessä ne myös kestetään, Tirsa sanoo.

Menettämisen pelko on suuri

Raskausviikko 32. Tänään Tirsan vatsa äitiysfarkuissa on siro kumpu, äitiyslomaan on vielä muutama viikko. Raskauden lähestyessä loppuaan tunnelmat ovat olleet ristiriitaisia. Hän odottaa vauvan näkemistä malttamattomana, mutta pelko on lisääntynyt. Entä jos vielä ehtii sattua jotakin kamalaa, vaikka synnytyksessä?

Tuleva äiti on käynyt ultratutkimuksessa neljän viikon välein ja neuvolassa normaalin aikataulun mukaan. Vauva vaikuttaa voivan hyvin. Lapsivettä on riittävästi, kasvu ja istukan virtaukset ovat kuten pitää. Tirsa kuulostelee vauvan liikkeitä jatkuvasti ja on varmuuden vuoksi hankkinut oman kotidoppler-laitteen. Se tuo turvallisuuden tunnetta tutkimusten välillä.

– Jos lapsi nyt päättäisi syntyä, se voisi hyvin selvitä. Ajatus auttaa niinä hetkinä, kun pelottaa.

Tunteistaan Tirsa on käynyt puhumassa sairaalan pelkopolilla. Kipua hän ei pelkää, synnytyskipu on positiivista ja tuottavaa. Mutta menettämisen pelko, se on joka päivä läsnä ja tulee uniin asti.

– Helteistä huolimatta en kesällä uskaltanut uida, vaan istuin pöytätuulettimen edessä tai ilmastoidussa autossa. Katson mitä syön, ja olen hissukseen. Turhia riskejä en tahdo ottaa. Onneksi töissä saa ajatukset välillä muualle.

Odotuksessa on ollut paljon myös ihania hetkiä. Kiireetön kesäloma. Vauvan tavaroiden hankkimista. Pinnasänky ja pienet vaatteet valmiina lastenhuoneessa. 

Ja äitiyspakkaus. Sen noutaminen postista ja pakkauksen avaaminen yhdessä Niklaksen kanssa oli sykähdyttävää. Pahvilaatikossa konkretisoitui se, mitä Tirsa ei uskonut enää todeksi. Heille oli oikeasti tulossa lapsi. Joku, joka käyttäisi noita hassuja retrokuosisia potkuhousuja ja valkoista ulkohaalaria.

Niklas laulaa tai soittaa kitaralla joka ilta samat laulut, jotta lapsi oppisi tunnistamaan sävelmät. Vauva tuntuu pitävän erityisesti vanhempiensa hääkappaleesta, Collective Soulin Under Heaven Skiesin soinnuista. Tirsan äidilläkin on vauvalle olemassa jo oma sormirytmileikkinsä.

Läheiset ovat odotuksessa tiiviisti mukana. Vauva tuntuu perheenjäseneltä jo nyt.

Millainen äiti tulee naisesta, joka on odottanut lasta pitkään ja kokenut monta vaikeaa vaihetta? Siihen Tirsa ei oikein osaa vielä vastata.

– Tavallista varovaisempi, ehkä. Parhaansa tekevä äiti joka tapauksessa, hän miettii.

– Selvää on varmasti se, mitä kerromme lapselle, kun hän syntyy: olet meille maailman toivotuin ja tärkein ihminen.

Juttu on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 9/2014. Tirsalle ja Niklakselle syntyi jutun teon jälkeen terve tyttövauva, joka painoi syntyessään 3 340 g ja oli 48 senttiä pitkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”