Uusi alkiodiagnostiikan menetelmä teki Tirsasta vihdoin äidin.

Diagnoosi, jota kukaan ei osaa odottaa.

Kannatte molemmat peittyvästi periytyvää geenivirhettä, suomalaiseen tautiperintöön kuuluvaa hydroletalus-oireyhtymää, jonka vuoksi lapsenne syntyy kuolleena tai kuolee heti synnyttyään. Oireyhtymä todetaan yhdellä noin 20 000:sta syntyvästä lapsesta Suomessa. Saman tilanteen toistumiseen seuraavissa raskauksissa on 25 prosentin riski. Olen pahoillani.

Tirsa ja Niklas kuuntelivat perinnöllisyyslääkärin sanoja järkyttyneinä. Tuomio oli käynyt jo toteen ja selitti tapahtuneen. Pariskunnan toinen raskaus oli keskeytetty raskausviikolla 15 niskapoimu-ultrassa näkyneen valtavan – yli kymmenmillisen – turvotuksen takia. Lapsella ei olisi ollut edes yhden prosentin mahdollisuutta selviytyä.

Ensimmäinen raskaus oli päättynyt spontaaniin keskenmenoon jo seitsemännellä viikolla.

– Olimme olleet siinä luulossa, että meillä oli vain huono tuuri. Se, että sama saattoi toistua seuraavissa raskauksissa, oli musertava tieto, Tirsa sanoo.

– Se oli viedä pohjan koko elämältä.

Jäljelle jäi vain kipu ja pohjaton suru

Tirsa ja Niklas tapasivat parikymppisinä yliopistolla, missä molemmat opiskelivat valtiotieteitä. He olivat erottamattomat heti ensimmäisestä viikosta alkaen. Päivisin he istuivat samoilla ­luennoilla, illalla pänttäsivät päät yhdessä kirjastossa. Pian he asuivat saman katon alla. Yhteinen tietokone, yhteinen tulevaisuus.

Valmistuttuaan nuoripari meni kihloihin, seuraavana vuonna naimisiin. Molemmat halusivat pian lapsia, kaikki oli selvää.

– Silti jotenkin aavistin, ettei lasten saaminen olisi meille helppoa. Sitä, kuinka vaikeata se lopulta oli, en pystynyt edes kuvittelemaan, Tirsa toteaa.

Puolen vuoden yrittämisen jälkeen Tirsa alkoi hermostua. Hänen kiertonsa oli epäsäännöllinen, ja lääkäri määräsi hormonikuureja. Kun raskaustesti lopulta näytti kahta viivaa, pariskunta hehkui onnea.

Keskenmeno heti raskauden alussa oli iso pettymys.

– Olin suunnitellut jo tulevaisuutta lapsen kanssa. Halusin äidiksi. Parin kuukauden kuluttua keskenmenosta olin valmis lapsettomuusklinikan vastaanotolle. Ajattelimme, että paras mennä asiantuntijalle ajoissa, jos jotakin vaikka olisi vialla. Kuinka oikeassa olimmekaan, Tirsa sanoo.

"Ajattelimme, että paras mennä asiantuntijalle ajoissa, jos jotakin vaikka olisi vialla. Kuinka oikeassa olimmekaan."

Geenivirhediagnoosin ja ensimmäisen raskaudenkeskeytyksen jälkeen pari päätti jatkaa lapsettomuushoitoja, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Olisihan heillä 75 prosentin mahdollisuus saada terve lapsi.

Kun seuraavakin raskaus päättyi geenivirheen takia raskauden keskeyttämiseen, Tirsa masentui. Hänellä oli ollut tämän raskauden aikana pahoja verenvuotoja, eikä ahdistukseen auttanut se, että geenivirheen pystyi toteamaan vasta 12. raskausviikon jälkeen.

Raskaudenkeskeytys siinä vaiheessa odotusta tapahtuu osastolla synnyttämällä, ja on toimenpiteenä erittäin raskas.

– Jäljelle jää vain kipu ja pohjaton suru.

Kolme raskaudenkeskeytystä vuoden sisällä

Lohtua tilanteeseensa Tirsa ja Niklas löysivät Lapsettomien yhdistys Simpukan vertaistukiryhmästä. Löytyi myös hyvä, lapsettomuuteen perehtynyt terapeutti.

Tirsa oli lisäksi tutustunut uuteen, jännittävään termiin: alkiodiagnostiikka.

Huipputeknologian keinoin olisi mahdollista tunnistaa geenivirhe alkiosta jo ennen kohtuun siirtoa, eikä rankkoja keskeytyksiä tarvitsisi käydä enää läpi. Tirsa sai Niklaksenkin innostumaan. Tässä voisi olla ratkaisu heidän ongelmaansa.

Tunnelma laski, kun selvisi, ettei sen enempää julkisella kuin yksityiselläkään puolella Suomessa ollut mahdollisuuksia toteuttaa tätä erityisosaamista vaativaa tekniikkaa. Lähtö ulkomaille pitkäkestoisiin hoitoihin taas tuntui liian vaikealta ja kalliilta vaihtoehdolta.

Sitten tapahtui jotakin yllättävää. Tirsa tuli raskaaksi, luonnollisesti ja ilman hoitoja. Olisiko nyt viimein vuoro saada hyviä vauvauutisia?

Älä anna sen tapahtua taas, Tirsa toisteli mielessään.

Neljäs raskaus, kolmas tärkeä ultraäänitutkimus. Tirsa makasi jännityksestä täristen paperilla peitetyllä tutkimuspöydällä. Niklas piti olkapäästä kiinni. Älä anna sen tapahtua taas, Tirsa toisteli mielessään, kun lääkäri tarttui anturiin. Takana oli jälleen kaksitoista toivon ja pelon viikkoa.

Tutkimusta tekevä lääkäri rauhoitteli, että tällä kertaa mikään ei menisi pieleen. Todennäköisyys olisi sitä vastaan. Pian lääkäri kuitenkin vaikeni, meni hetkeksi täysin sanattomaksi. Hydroletalus, tälläkin kertaa. Geenivirheen seurauksena sikiön aivokammioihin kertyi nestettä, ja vauva menehtyisi välittömästi syntymänsä jälkeen. Ainoa vaihtoehto olisi raskauden keskeytys. Kolmas vuoden sisällä.

Sen hetken Tirsa muistaa kaikkein mustimpana.

– Tuntui, etten jaksa enää edes elää. Olin tyhjiin puristettu kuori, ja epätoivon ohella tunsin vihaa. Mitä pahaa olimme tehneet, kun meitä näin rangaistaan?

Keskeytyspäivänä, supistusten voimistumista odottaessaan, Tirsa ja Niklas kävelivät Naistenklinikan jo tutuiksi tulleilla käytävillä. Samat käytävät, sama huone, sama masentava syy olla sairaalassa. Kahviossa esillä olleiden helistimien ja muiden vauvatavaroiden näkeminen tuntui pahalta. Ne tuntuivat ilkkuvan – näitä teidän lapsenne ei tule koskaan tarvitsemaan.

Myöhemmin Tirsa ja Niklas osallistuivat sairaalassa alle 22-viikkoisina menehtyneiden muistotilaisuuteen. Huone oli koristeltu enkeleillä. Sairaalapastori piti puheen. Tirsasta tuntui hyvältä saada olla yhdessä muiden, samanlaisia menetyksiä kokeneiden vanhempien kanssa.

– Surin samalla kaikkien kuolleiden lasteni puolesta. Se oli kaunis ja puhdistava kokemus.

Neljän vuoden odotus

Kromosomiseulonta, alkioiden geenitutkimus, alkioiden pakastaminen... Tirsan sormet vilistivät tietokoneen näppäimillä, kun hän hieman toivuttuaan googlasi alkiodiagnostiikkaan liittyviä avainsanoja. Kovia kokenut pariskunta oli jo ottanut lahjasukusolut puheeksi, mutta sinnikäs Tirsa halusi silti tietää jo aiemmin kiinnostaneesta aiheesta lisää.

Samoihin aikoihin tieto Tirsan ja Niklaksen kohtalosta oli kulkeutunut Dextran Lapsettomuusklinikan lääketieteellisen johtajan Eero Varilan korviin. Häntä kiinnosti tapaus, sillä hän oli jo pidemmän aikaa tutkinut mahdollisuutta tuoda uutta alkiodiagnostiikan mahdollistavaa teknologiaa Suomeen. Kohtaaminen toi uutta toivoa toivottomalta tuntuneeseen tilanteeseen. Tirsa ja Eero Varila alkoivat yhteisvoimin selvittää, mistä löytyisi sopiva, yhteistyöstä kiinnostunut klinikka ulkomailta.

Kun Tirsa oli lähettänyt satoja sähköposteja maailmalle, vihdoin lykästi. Oxfordista löytyi laboratorio, joka lupasi lähteä kehittämään ainutlaatuista testiä alkion solunäytteen tutkimiseen. Testin avulla voitaisiin tutkia kyseessä oleva geenivirhe ja samalla myös alkion kromosomit. Menetelmään kuuluva koeputkihedelmöitys voitaisiin tehdä Suomessa. Pelkät solunäytteet alkioista lähetettäisiin Oxfordiin.

Puolitoista vuotta myöhemmin – pitkään kehitetyn testin valmistumisen ja vaativan koeputkihedelmöityshoidon jälkeen – Eero Varila siirsi perusteellisesti tutkitun alkion Tirsan kohtuun kasvamaan.

Tirsa sai työpaikalleen puhelun, jota hän ei unohda koskaan: verikoetesti näyttää plussaa. Olet raskaana.

Kahden viikon kuluttua Tirsa sai työpaikalleen puhelun, jota hän ei unohda koskaan: verikoetesti näyttää plussaa. Olet raskaana.

Ultratutkimuksissa seuraavien viikkojen aikana vauvanalku todettiin kaikin puolin normaalisti kehittyväksi.

– Kaikkiaan neljän vuoden turhan toivon jälkeen odotin lasta, jolla ei olisi geenivirhettä, vaan mahdollisuus syntyä elossa ja terveenä. Se oli ihme, se oli tiedettä. Ilman huippuammattilaisten apua se ei olisi ollut mahdollista. Kiitollisuutemme määrää ei voi sanoin kuvata.

Pakko saada vaaleanpunaiset äitiysfarkut

Vaaleanpunaiset äitiysfarkut, sellaiset oli saatava. Raskausviikolla 21 hoikkavartinen Tirsa pääsi miettimään ensimmäisiä äitiysvaatteitaan. Miten ihanaa niiden ostaminen olikaan. Nyt iloisen uutisen uskalsi kertoa töissäkin. Vauvan hennot liikkeetkin tuntuivat jo.

– Kun Niklas epäili, että tarvitsenko oikeasti noin paljon mammavaatteita, vastasin että joo, kyllä tarvitsen. Olen ansainnut vaaleanpunaiset farkkuni!

Tirsan vointi oli koko alkuraskauden hyvä. Vain pahoinvointia, mutta hän ei enää valittaisi pienistä. Mukaan mahtui kuitenkin yksi säikähdyttävä kokemus. Viikolla 8 Tirsa huomasi eräänä aamuna vuotavansa verta. Paljon. Pahin mielessään pariskunta lähti kiitämään autolla kohti klinikkaa. Matkalla kumpikaan ei puhunut sanaakaan.

– Perillä selvisi, että verenvuoto johtui kohdunsuulta katkenneesta verisuonesta. Vauvalla ei ollut mitään hätää.

Parin suhde on kestänyt lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyneitä paineita hämmästyttävän hyvin.

– Vaikka välillä kiukuteltaisiinkin, molemmille on selvää, että vain tuon ihmisen kanssa haluan saada lapsen. Vaikeudet on kohdattu yhdessä, ja yhdessä ne myös kestetään, Tirsa sanoo.

Menettämisen pelko on suuri

Raskausviikko 32. Tänään Tirsan vatsa äitiysfarkuissa on siro kumpu, äitiyslomaan on vielä muutama viikko. Raskauden lähestyessä loppuaan tunnelmat ovat olleet ristiriitaisia. Hän odottaa vauvan näkemistä malttamattomana, mutta pelko on lisääntynyt. Entä jos vielä ehtii sattua jotakin kamalaa, vaikka synnytyksessä?

Tuleva äiti on käynyt ultratutkimuksessa neljän viikon välein ja neuvolassa normaalin aikataulun mukaan. Vauva vaikuttaa voivan hyvin. Lapsivettä on riittävästi, kasvu ja istukan virtaukset ovat kuten pitää. Tirsa kuulostelee vauvan liikkeitä jatkuvasti ja on varmuuden vuoksi hankkinut oman kotidoppler-laitteen. Se tuo turvallisuuden tunnetta tutkimusten välillä.

– Jos lapsi nyt päättäisi syntyä, se voisi hyvin selvitä. Ajatus auttaa niinä hetkinä, kun pelottaa.

Tunteistaan Tirsa on käynyt puhumassa sairaalan pelkopolilla. Kipua hän ei pelkää, synnytyskipu on positiivista ja tuottavaa. Mutta menettämisen pelko, se on joka päivä läsnä ja tulee uniin asti.

– Helteistä huolimatta en kesällä uskaltanut uida, vaan istuin pöytätuulettimen edessä tai ilmastoidussa autossa. Katson mitä syön, ja olen hissukseen. Turhia riskejä en tahdo ottaa. Onneksi töissä saa ajatukset välillä muualle.

Odotuksessa on ollut paljon myös ihania hetkiä. Kiireetön kesäloma. Vauvan tavaroiden hankkimista. Pinnasänky ja pienet vaatteet valmiina lastenhuoneessa. 

Ja äitiyspakkaus. Sen noutaminen postista ja pakkauksen avaaminen yhdessä Niklaksen kanssa oli sykähdyttävää. Pahvilaatikossa konkretisoitui se, mitä Tirsa ei uskonut enää todeksi. Heille oli oikeasti tulossa lapsi. Joku, joka käyttäisi noita hassuja retrokuosisia potkuhousuja ja valkoista ulkohaalaria.

Niklas laulaa tai soittaa kitaralla joka ilta samat laulut, jotta lapsi oppisi tunnistamaan sävelmät. Vauva tuntuu pitävän erityisesti vanhempiensa hääkappaleesta, Collective Soulin Under Heaven Skiesin soinnuista. Tirsan äidilläkin on vauvalle olemassa jo oma sormirytmileikkinsä.

Läheiset ovat odotuksessa tiiviisti mukana. Vauva tuntuu perheenjäseneltä jo nyt.

Millainen äiti tulee naisesta, joka on odottanut lasta pitkään ja kokenut monta vaikeaa vaihetta? Siihen Tirsa ei oikein osaa vielä vastata.

– Tavallista varovaisempi, ehkä. Parhaansa tekevä äiti joka tapauksessa, hän miettii.

– Selvää on varmasti se, mitä kerromme lapselle, kun hän syntyy: olet meille maailman toivotuin ja tärkein ihminen.

Juttu on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 9/2014. Tirsalle ja Niklakselle syntyi jutun teon jälkeen terve tyttövauva, joka painoi syntyessään 3 340 g ja oli 48 senttiä pitkä.

Vauvakuume saattaa iskeä yhtäkkiä ja täysin yllättävässä tilanteessa, Hannele Lampela kirjoittaa. Oireet vain vahvistuvat, jos raskaus ei ota heti alkaakseen.

Miksi ihmeessä jotkut haluavat hankkia lapsia? Ne sotkevat, pitävät meteliä ja pilaavat lomarauhan. Maksavatkin tilastojen mukaan 18 vuodessa järkyttävät 130 000 euroa kappale ja ovat täynnä vaatimuksia, kinastelua ja soppatahroja.

Niinpä niin. Kun vanhemmuutta katsoo ulkopuolelta, haavetta äitiydestä onkin vaikeaa selittää järkisyillä. Se kuuluu sydämen asioihin. Tai oikeastaan olemme tässä(kin) asiassa hormonien armoilla.

– Kaikki tunteet ovat enemmän tai vähemmän hormonaalisia, ja on tutkittu, että myös vauvakuume on ainakin osittain hormonien aiheuttamaa, Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kertoo.

Rotkirchin mukaan yksi tyypillisimmistä kuumeilijoista on kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä nainen, jonka elämässä lapsi olisi mahdollinen, mutta joka on päättänyt odottaa vielä muutaman vuoden.

Istuin työpalaverissa, kun minut yhtäkkiä valtasi vahva mielikuva, jossa nostin lapsen syliini.

Tunnistan välittömästi itseni. Noin viisi vuotta sitten olin työlleni omistautunut 29-vuotias. Istuin pahaa-aavistamattomana palaverissa, kun minut yhtäkkiä valtasi mielikuva, jossa nostin lapsen syliini. Tunne oli vahva ja fyysinen, ja se yllätti minut täysin.

Olimme päättäneet mieheni kanssa lykätä lasten hankkimista vielä muutaman vuoden, sillä halusin keskittyä uraan ja rahaakin olisi ollut hyvä olla enemmän. Mutta kesken palaverin yllättänyt mielikuva lapsesta ei jättänyt minua rauhaan, ja lopulta huomasin googlaavani ilta toisensa jälkeen raskausoireita, ovulaatioajankohtaa ja sopivia nimiä lapsellemme.

Lisäksi fyysiset tuntemukset lisääntyivät, ja tunne sylin tyhjyydestä yllätti useamman kerran päivässä.

Kyllä vain, olin sairastunut vauvakuumeeseen.

Vauvakuumeesta puhutaan usein kevyesti ja vitsaillen, mutta Rotkirchin mukaan se on ihan todellinen, olemassa oleva ilmiö. Väestöliitto määrittelee sen vahvaksi kaipuuksi saada oma lapsi. Vahvimmillaan se voi aiheuttaa suurta surua, joka vaikuttaa elämään kokonaisvaltaisesti.

– Skaala alkaa kevyestä vaiheesta, jolloin esimerkiksi ajatellaan paljon vauvoja ja hypistellään pieniä vaatteita. Tämän jälkeen seuraavat päivä-unet – unelmoidaan omasta vauvasta, pohditaan millaista elämä lapsen kanssa olisi ja kuvitellaan, millaista häntä olisi pitää sylissä, Anna Rotkirch kuvailee.

Lopulta oireet voivat olla fyysisiä, kuten rintojen nipistelyä ja tuntemuksia kohdussa. Tai sitä tyhjää syliä.

– Osa naisista on kuvaillut, että heidän kohtunsa ikään kuin ”huutaa tyhjyyttään”. Myös miehet voivat kokea vauvakuumetta. He kuvailevat sitä osin myös fyysisenä kaipuuna, mutta eivät osaa yksilöidä, missä kohti kehoa tunne sijaitsee. Naiset sen sijaan kertovat usein oireista juuri kohdussa ja rinnoissa.

Olin hiipivästä vauvakuumeesta ymmälläni. Toisaalta halusin odottaa vielä hetken, mutta sitten taas huomasin huokaavani aina vauvan nähdessäni ja pohtivani, miltä se oma näyttäisi.

Mieheni ei ollut alkuun laisinkaan innostunut ajatuksesta – olihan mukavaa nauttia vapaudesta, matkustella ja tehdä, mitä mieli teki. Vauvakuume on kuitenkin tarttuvaa, ainakin, jos sitä tartuttaa tahallaan. Aina sopivin väliajoin kiinnitin mieheni huomion pieniin lapsiin ja puhuin sulosanoin siitä, millaista elämä vauvan kanssa voisi olla.

Miehen mielestä lapsi sai luvan ”tulla kun on tullakseen”. Minä aloin yrittää tosissani heti.

Lopulta mieskin oli sitä mieltä, että lapsi saa luvan”tulla kun on tullakseen”. Tai näin miehen mielestä. Minä aloin yrittää tosissani heti.

Ensimmäiset kuukaudet laskeskelin itsevarmasti sopivia ajankohtia tulla raskaaksi, tarkkailin kehoani jatkuvasti ja olin aivan varma, että nyt lykästi – hyvin tyytyväisenä panin merkille nipistykset rinnoissa, yllättävät lakritsinhimot ja lievät pahoinvointikohtaukset. Kerran olin jopa niin varma raskaudesta, että oksensin kesken työpäivän.

Kerta toisensa jälkeen suuntasin onnesta vihellellen vessaan tikkupissalle, mutta sain vastaukseksi aina vain tylyn viivan – ei raskaana, mitä sinä nainen oikein kuvittelet.

En koskaan uskonut kerrasta, vaan tarkistin tuloksen paikkansapitävyyden vielä kahdella tai kolmellakin testillä, olivathan oireet ihan selvät! Mutta negatiivista tulosta seurasivat poikkeuksetta kuukautiset ja pettymyksen tuoma ontto olo vatsanpohjassa.

Kun yritystä oli takana vuosi, minuun iski epätoivo ja olin varma, että en koskaan saisi vauvaa ilman raskaita lapsettomuushoitoja.

Olin pitkään tiennyt sairastavani PCO-syndroomaa eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymää. Se on hormonihäiriö, joka aiheuttaa muun muassa pitkittyneitä tai poisjääneitä kuukautisia, hirsutismia eli liikakarvoitusta, keskivartalolihavuutta, aknea ja diabetesta.

PCO vaikeuttaa lastensaantia, mutta koska tarkoituksenamme oli yrittää ensin luomusti, emme suunnanneet heti lääkäriin. Omat oireeni rajoittuivat pitkään kiertoon ja epäsäännöllisiin iho-ongelmiin, joten naiivisti uskoin, että kulkisin hyvin pian kaupungilla lastenrattaita työnnellen.

Kun sitten viimein vuoden yrityksen jälkeen suuntasin lääkärin vastaanotolle, hänen tuomionsa oli tyly – tutkimuksissa selvisi, että ovulaatiota ei tapahtunut lainkaan tai se tapahtui hyvin harvoin.

Sain hoidoksi Clomifen-lääkityksen, jonka tehtävä on auttaa munasolua irtoamaan.

Lääkärikäynnin jälkeen itkeä tihrustin kahvilassa kaakaomuki edessä. Huolestunut mies silitti selkääni ja yritti lohduttaa, mutta minä tunsin oloni naurettavaksi – tiesin, että sairastan monirakkulatautia ja minua oli varoiteltu, että lasten saaminen ei välttämättä olisi helppoa.

Mitä ihmettä olin oikein kuvitellut? Miksi en heti kättelyssä ollut mennyt tutkimuksiin?

Lääkäri oli kuitenkin luottavainen hoitoon ja sanoi uskovansa, että pieni ihmeemme oli vain muutaman pienen pillerin päässä sylistäni.

Alkoi Kunnon Yrittäminen. Äkkiseltään ajatus vilkkaasta seksielämästä höystettynä toiveella maailman suurimmasta lahjasta on todella houkuttava. Muutaman kuukauden jälkeen totuus kuitenkin iski vasten kasvoja.

Aikataulutettu seksi vie touhusta hauskuuden. On pakko syttyä, vaikka väsyttäisi tai ärsyttäisi. On selvää, että intohimo ei tykkää lukujärjestyksistä.

Välillä myös huomasin pidättäytyväni tulenaroista keskustelunaiheista, jotta mahdollinen välienselvittely ei pilaisi seksiaikataulua.

Kaiken kukkuraksi pillerit eivät näyttäneet tehoavan. Olin ollut luottavainen ja uskonut lääkärin tavoin Clomifenien tepsivän muutamassa kuukaudessa, mutta optimismini sai jälleen kolauksen.

Negatiivinen raskaustesti toisensa jälkeen lensi roskakoriin, ja mieleeni alkoi hiipiä pelko.

Negatiivinen raskaustesti toisensa jälkeen lensi roskakoriin, ja mieleeni alkoi hiipiä pelko: joutuisimme läpikäymään myös raskaampia hoitoja, eikä tuloksena välttämättä olisi koskaan sitä omaa, pientä nyyttiä.

Vaikka yrittäminen jo ahdisti, vauvakuume ei helpottanut. Tilannetta ei parantanut se, että ystävilleni syntyi vauva toisensa jälkeen ja Facebook täyttyi onnellisista uutisista. Tuntui, että jokainen raskausuutinen oli sodanjulistus minua vastaan.

Myös sukulaiset utelivat jokaisella tapaamiskerralla, milloin me aiomme hankkia lapsia. Se oli uuvuttavaa.

Vaikka halusin lasta, en halunnut enää yrittämällä yrittää, ja mies oli samaa mieltä – pitäisimme pienen tauon ja tapaisimme sen jälkeen lääkärin uudestaan.

Kun lopetimme totisen yrittämisen, seksielämään palasi hauskuus, ja olin rennompi, levänneempi ja hyväntuulisempi. Toki edelleen ajatus omasta pienestä kolkutteli säännöllisesti takaraivossa, mutta yritin pitää pakkomielteeni aisoissa ja keskittyä muihin asioihin.

Seuraavassa kuussa keho lähetti tuttuja signaaleja – palelsi, alavatsaa nipisteli, pissatti jatkuvasti ja ruokahalu oli valtava. Ohitin jokaisen oireen olankohautuksella. ”Niin varmaan, senkin huijari”, sanoin keholleni ja jatkoin elämääni merkeistä huolimatta.

Sinä aamuna, kun kuukautisten piti alkaa, olin armottoman väsynyt. Olin ystävieni kanssa palaamasta lomamatkalta, ja lentokoneessa torkahtelin muutaman sekunnin välein. En silti halunnut edes kuvitella, että olisin raskaana, olin pettynyt niin monta kertaa aiemmin.

Seuraavana aamuna hain lähiapteekista raskaustestin, ensimmäistä kertaa vain yhden.

Seuraavana aamuna kotona ajattelin kuitenkin, että tarkistan asian. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Hain lähiapteekista raskaustestin, ensimmäistä kertaa vain yhden, ja sulkeuduin vessaan tuhahdellen. Olin ihan varma tuloksesta, joten kaikki tämä tuntui turhuudelta.

Vetäisin sinisen korkin pois testin päältä ja heitin ohjeet heti roskiin – osasinhan ne jo ulkoa. Istuin pöntölle, pissasin tikkuun, pesin käteni ja jäin odottamaan testiajan päättymistä puhelintani selaillen.

Kun minuutit olivat kuluneet, vilkaisin tikkua nopeasti ennen sen roskiin heittämistä.

Testiviivan viereen oli ilmestynyt toinen, hyvin haalea viiva. Minusta tulisi äiti.

Jos epäilet kroppasi toiminnassa häiriötä ja olet nainen, sinulla on mistä valita. Esittelemme vaihtoehdoista yhden, PCOS:n.

Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä eli PCOS on yleisin hormonaalinen häiriö hedelmällisessä iässä olevilla naisilla. Joidenkin arvioiden mukaan se saattaa olla jopa yhdellä viidestä naisesta. Se on siten jopa yleisempi kuin endometrioosi.

PCOS on hormonaalinen ja metabolinen oireyhtymä, jonka oireet ovat vaihtelevia ja joskus melko huomaamattomia. Moni potee oireyhtymään tietämättään. Australialaistutkimuksen mukaan jopa 70 prosenttia PCOS-naisista voi jäädä ilman diagnoosia.

Alttius oireyhtymälle on periytyvä ja syntyy ilmeisesti jo sikiövaiheessa. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, mitkä tekijät lopulta vaikuttavat oireyhtymän puhkeamiseen.

Miten PCOS oirehtii?

PCOS-naisilla on miessukuhormonin liikatuotannosta johtuvaa liiallista karvankasvua, kuukautiskierron häiriöitä ja poikkeava munasarjojen rakenne. Diagnoosi voidaan antaa, kun vähintään kaksi näistä kriteereistä täyttyy.

Oireyhtymästä kärsivillä naisilla on taipumus akneen ja ylipainoon, erityisesti keskivartalolihavuuteen. Oireyhtymää diagnosoidaan kuitenkin myös hoikilla naisilla. Monilla on tavallista pidempi kuukautiskierto, vähintään 35 päivää, tai kuukautiset voivat puuttua kokonaan.

PCOS-oireyhtymää potevilla naisilla on kohonnut riski sairastua moniin sairauksiin kuten kakkostyypin diabetekseen, astmaan, laskimotukoksiin ja kohtusyöpään.

Uusimmissa tutkimuksissa on osoitettu, että oireyhtymällä on yhteys myös ahdistuneisuuteen ja masennukseen.

Millaisia seurauksia sillä on hedelmällisyyteen?

PCOS aiheuttaa lapsettomuutta. Oireyhtymä havaitaan usein siinä vaiheessa, kun nainen hakeutuu lapsettomuushoitoihin.

Oireyhtymään liittyvä hormonaalinen häiriö estää monilla naisilla munarakkuloiden kypsymisen, minkä seurauksena ovulaatiota ei tapahdu. Näin ei ole kuitenkaan aina: joillakin naisilla ovulaatiot tulevat normaalisti munasarjojen poikkeavasta rakenteesta huolimatta, ja silloin lapsettomuusongelmaakaan ei yleensä ole.

PCOS ei ole lapsettomuustuomio. Jos nainen hakeutuu lapsettomuushoitoihin, onnistumismahdollisuus niissä on hyvä. Myös tilastojen mukaan oireyhtymää sairastavilla naisilla on yhtä usein kuin muilla naisilla vähintään yksi lapsi.  

Miten PCOS vaikuttaa raskauteen?

Oireyhtymän vaikutuksia raskauden kulkuun on tutkittu toistaiseksi melko vähän. Tähän mennessä tiedetään varmasti ainakin se, että PCOS altistaa raskausdiabetekselle. Lisäksi näyttää siltä, että PCOS-naisilla on muita useammin myös raskausmyrkytyksiä ja kohonnutta verenpainetta raskauden aikana.

PCOS-naiset synnyttävät tutkimusten mukaan muita useammin sektiolla. Oireyhtymään voi liittyä myös ennenaikaisen synnytyksen ja vauvan pienipainoisuuden riski. Monet raskaudenaikaisen komplikaatiot voivat kuitenkin liittyä myös ylipainoon, joka on PCOS:ää potevilla naisilla muita yleisempää.

Osa tutkimuksista viittaa siihen, että PCOS lisäisi myös keskenmenon riskiä. Mahdollinen syy tähän on se, että oireyhtymä vaikuttaa kohdun limakalvon rakenteeseen.

Miten oireita voi hoitaa?

Oireyhtymän terveysriskien kannalta parasta mitä voi tehdä itse, on yrittää pysyä mahdollisimman normaalipainoisena. Ylipainon välttäminen vähentää myös lapsettomuusriskiä: jos naisella on runsaasti ylipainoa, vain 3–5 kilonkin painonpudotus voi riittää palauttamaan ovulaatiot.

Painohallinta lisää myös lapsettomuushoitojen onnistumisen todennäköisyyttä ja vähentää riskiä ongelmiin raskaudessa. Myös tupakoinnin lopettaminen auttaa.

PCOS:ään ei ole parantavaa hoitoa, mutta oireita voidaan lievittää myös lääkkeillä. Yhdistelmäehkäisypillereistä on monille naisille apua, koska ne tasaavat miessukuhormonin vaikutuksia. Apua voi saada myös metformiinista, jota käytetään myös diabeteksen hoitoon. PCOS-naiset voivat hyötyä myös vitamiininkaltaisesta inositolista.

Asiantuntijana dosentti, synnytys- ja naistentautien erikoislääkäri Terhi Piltonen. Hän vetää Oulun yliopistollisen sairaalan tutkimusryhmää, joka keskittyy PCOS:ään ja sen hoitomuotoihin.