Vuosien tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen Anne ja Tommi saivat suurperheen.

Jääkaapin ovessa on piirustus, ja siinä perhe: äiti, isä, kolme lasta, sydämiä, sateenkaari ja aurinko.

Jos paperiin vain mahtuisi, Ruusu, 6, piirtäisi siihen myös viisi hevosta, kolme kissaa ja kaksi koiraa sekä kahdeksan isompaa lasta. Ja keltaisen talon ja sen sisälle kaksi pinkkiä prinsessatelttaa, koska teltat ovat älyttömän hienoja.

Vanha keltainen hirsitalo on Ruusun koti. Talo seisoo pellon keskellä, pitkän ja aina pienemmäksi muuttuvan hiekkatien päässä. Pihassa seisoo vanha traktori.

On liukumäki, potkukelkkoja, polkupyöriä, riippukeinu, trampoliini, hiekkalaatikko ja laatikon vieressä parkissa kolme muovimopoa. Ja kun kaikki ovat koolla, istuu keittiön pöydän ääressä kolmetoistahenkinen perhe.

Se on Annen ja Tommin toteutunut unelma.

Haaveet alkavat toteutua

Talvella, vuoden 2006 alussa, Anne, 37, ja Tommi, 38, Ojanperä istuvat Pelastakaa Lapset -yhdistyksen Tiukula-talossa Helsingissä adoptioneuvonnan ensimmäisessä tapaamisessa. Sosiaalityöntekijä kertoo salilliselle pariskuntia adoptiosta, sijaisvanhemmuudesta ja tukiperheenä toimimisesta.

Anne ja Tommi ovat seurustelleet teineistä asti, ja heillä on haave: muuttaa maalle ja saada iso perhe.

Haaveen ensimmäinen osa on jo totta. Anne ja Tommi ovat käyneet katsomassa kahtakymmentä myynnissä olevaa maataloa ja löytäneet juuri sen oikean. Talon pihassa Annesta tuntui, että tämä paikka on meille. On ihana vanha talo ja talli Annen hevosille ja Tommin autoille ja moottoripyörille.

Alun perin kaupunkilaiset Anne ja Tommi ovat asuneet maalla nyt vuoden.

Ja Tiukulan salissa he tajuavat sen: Tämäkin on meille. Me alamme sijaisperheeksi. Anne ja Tommi päättävät alkaa tukiperheeksi ja aloittaa valmennuksen sijaisvanhemmiksi.

Takana on vuosien lapsettomuushoidot vailla tulosta. Edessä on suuren toiveen toteutuminen.

Puolen vuoden odotusaika

Tulee syksy 2007. Puoli vuotta kestävä Pelastakaa Lapset -järjestön Pride-valmennus tuntuu Annesta melkein kuin vauvan odotusajalta, onnelliselta ja jännittävältä. Hän kulkee kaikkialle kännykkä taskussaan, eikä unohda sitä minnekään, niin kuin saattoi ennen tehdä.

Jonakin päivänä voi tulla soitto lapsesta.

Valmennuksessa Anne ja Tommi opettelevat, miten varautua siihen, että lapsella on kahdet vanhemmat ja miten auttaa lasta, jos hänen on vaikea kiintyä aikuiseen. He keskustelevat sosiaalityöntekijöiden kanssa lapsuudestaan, tekevät ryhmätöitä toisten vanhempien kanssa ja työkirjallisen kotiläksyjä.

Kun valmennus loppuu, he ovat valmiita sijaisvanhemmiksi. Sijaisvanhemmat tarjoavat kodin lapselle, joka on otettu huostaan syntymävanhemmiltaan. Lapsi jää sijaisvanhempien luokse niin kutsuttuun perhehoitoon toistaiseksi. Hän saattaa palata myöhemmin takaisin syntymäperheeseensä tai jäädä sijaisperheeseen aikuisuuteen saakka.

Anne ja Tommi toivovat, että he voisivat antaa kodin ihan pienelle lapselle.

Ruusun aika

Juuri ennen pääsiäistä 2008 Annen puhelin vihdoin soi. Lastensuojelun kriisiperheessä on neljän kuukauden ikäinen tyttövauva, jolle sosiaalityöntekijät etsivät sijaisperhettä. Sopisiko Annelle ja Tommille?

Anne ja Tommi lähtevät tapaamaan vauvaa heti. Vauva on Ruusu, ja hänellä on vaaleanpunainen tutti ja body ja valkoiset sukkahousut. Jo lohjalaisen kriisiperheen eteisessä Annea alkaa itkettää. Tämä ihana vauva muuttaa pian meille, hän tajuaa.

Pihalla Anne soittaa ystäville, jotka ovat luvanneet antaa Annelle ja Tommille vauvatavaroita, kun tarve tulee.

Se hetki on nyt.

– Puhuit joskus siitä pinnasängystä, Anne sanoo.

– Me haettaisiin se vielä tänään.

Lohjalta Anne ja Tommi ajavat Espooseen, sitten pinna­sängyn kanssa kotiin Orimattilaan.

Anne jää pois päivätyöstään yrittäjänä omassa tilitoimistossa. Myös Tommi on yrittäjä, hän tekee metalliteollisuuden kunnossapitotöitä.

Alkaa aivan uusi elämänvaihe.

Ensin uusia vanhempia jännittää, minkälaista on tutustua lapseen. Ja Annesta tuntuu, että vauvaa voisi vain katsella ja ihastella tunteja.

– Tuntui, että Ruusu on meille tarkoitettu. Kuin hän olisi ollut meillä aina. Hän kotiutui nopeasti, Anne muistelee.

– Siitä alkoi meidän ihana prinsessa-aika.

Sijaisvanhemmiksi alkavilla on kaksi tavallista pelkoa: Se, miten tulee toimeen lapsen syntymävanhempien ja -suvun kanssa. Se, jos lapsesta joutuukin luopumaan ja hän palaa takaisin syntymävanhempiensa luo.

Kun Ruusu tulee perheeseen, Annella ja Tommilla on ollut tukilapsia vuoden ajan. Tukilapset tulevat heille viikonloppuisin ja lomilla.

– Meillä on aina ollut hyvät välit tukilasten vanhempiin. Ehkä siksi meitä ei jännittänyt, miten tulemme toimeen Ruusun syntymävanhempien kanssa, Tommi sanoo.

Anne ja Tommi ajattelevat, että iso perhe on rikkaus. Nyt siihen kuuluvat myös lasten syntymävanhemmat. Kaikki tulevat toimeen, jos kaikki ajattelevat lapsen etua.

Perhe kyläilee tyttöjen syntymävanhempien ja -isovanhempien luona ja soittelee heille usein. Jokaisella tytöllä on omassa hyllyssään kuvia syntymäperheestä, ja niitä katsellaan yhdessä.

– Ehkä olemme olleet pumpulissa. Otamme syntymävanhemmat huomioon ja arvostamme heitä. On ihana sanoa, että ongelmia ei ole ollut, Anne sanoo.

Anne ja Tommi ovat kuulleet muilta sijaisvanhemmilta myös vaikeuksista. Ne voivat johtua eri asioista. Perheen biologiset lapset eivät sopeudukaan elämään sijoitetun sisaruksen kanssa. Sosiaalityöntekijät vaihtuvat usein. Yhteistyö lapsen syntymävanhempien kanssa on vaikeaa.

– Sijaisvanhemman täytyy ajatella, että lapsi ei välttämättä ole meillä aina. Mutta me emme katoa mihinkään, emmekä jätä lasta koskaan. Lapsi voi aina jatkaa meillä tukilapsena. Meillä on ovet auki, meille saa tulla.

Menettämisen pelon kanssa pärjää, kun siitä ei tee mörköä. Kun hyväksyy sen, että tapahtuu mitä hyvänsä, lasta rakastaa.

Niinhän vanhemmat tekevät.

Perhe kasvaa

Kun Ruusu on puolitoistavuotias, Anne ja Tommi alkavat toivoa hänelle pikkusisarusta. Uusi lapsi tulee sijaisperheeseen usein nuorimmaksi, ja Pelastakaa Lasten kautta vähintään kolmen vuoden välein.

Kesällä 2011 Anne saa taas toivomansa soiton. Yksivuotias Elina tarvitsee perheen.

– Ja taas me mentiin kuin tuulispäät, Anne kuvailee keltaisen hirsitalon keittiössä, ja Ruusu ja Elina kuuntelevat. Miten iloisia isi ja äiti olivat kun saivat meidät! Miten äiti itki onnesta, ja miten suloinen minä olin!

Viisi tukilasta on lomalla Annen ja Tommin luona. Kolmen viikon ajan koko suurperhe ajaa päivittäin Orimattilasta kriisiperheen luo Kirkkonummelle tutustumaan Elinaan. Sitten Elina tulee yökylään uuteen perheeseen, ja pian hän muuttaa.

– Isoimmat tukilapset ovat tunteneet Ruusun ja Elinan vauvasta asti. He ovat eläneet mukanamme perheen kasvun, Anne sanoo.

Yksivuotiaalla Elinalla kestää pidempään tottua uuteen perheeseen. Ruusu ottaa pikkusiskon innoissaan vastaan, mutta Elina ripustautuu Anneen. Hän haluaa äidin mukana suihkuun ja pihalle ja säpsähtää hereille, kun äiti yöllä kääntää kylkeä.

Anne pitää tyttöä mukanaan ja odottaa, että luottamus kasvaa.

Talvella Elina lakkaa heräilemästä tai haluamasta kaikkialle mukaan. Hän alkaa uskoa, että äiti tulee takaisin, vaikka käykin pihalla tai tallissa.

Keväällä 2013 Anne ja Tommi saavat kolmannen lapsen. Siskosten sarjaan tulee puolivuotias Susanna.

– Toivoimme suurperhettä, ja saimmekin aikamoisen, Tommi sanoo.

– Enkä päivääkään vaihtaisi pois.

"Isi on pusuhirviö"

Piippolan vaarilla oli talo, hiiala hiiala... Keittiössä alkaa kolmen tytön lauluesitys. Jokainen soittaa vuorollaan ja laulaa mikrofoniin. Anne katsoo vuorot: viisi minuuttia ja vaihto.

Sitten Tommi antaa tytöille luvan puhaltaa saippuakuplia sisällä. Keittiössä vain.

– Isi, katso! Katso kun mä puhallan! Elina hihkuu.

– Isi, mä osasin!

Ruusu kiipeää Tommin syliin, ottaa kahvipöydästä korvapuustin ja kertoo: Tämä pulla on mennyt nutturalle.

Mutta isille pystyy tekemään partaan letin.

Isi kuuntelee rokkia.

Isi kutittaa.

Isi on pusuhirviö.

Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perhe -lehdessä 4/2014.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”