Miltä lapsettomuus tuntuu? Kolme miestä kertoo.

Itkettää. Vituttaa. Pakahduttaa. Lihaksiakin särkee. Sellaiselta tuntuu, jos elämän tärkein haave, isäksi tuleminen, ei toteudu.

 

Illalla alkaa tulla kyyneleitä

Simo Pahula, 36, Jämsä

"Kerran iski sellainen raivokohtaus. Olin parin kaverin kanssa nuotiolla, juuri tehty tulet, ehkä kolme kaljaa otettu, ei enempää. Sitten joku muistutti entisestä seurustelusuhteestani.

Aloin yhtäkkiä huutaa, tuntui niin ahdistavalta ja katkeralta. En muista tarkkaan, mitä huusin. Kaverit pitivät käsistä kiinni ja sanoivat, että rauhoitu.

Yleensä olenkin rauhallinen mies.

Mutta ehkä oli hyvä, että ne tunteet tulivat sisältä ulos.

Seurustelin vuosia saman naisen kanssa. Sellaista on-off-meininkiä se oli, eikä ero ollut siisti. Tuntuu, että tärkeät vuodet kuluivat väärän ihmisen kanssa hukkaan.
Nyt alan olla liian vanha isäksi, ei tässä tolkuttomasti aikaa ole ennen kuin kuolen. Tietysti nyt jaksaisin vielä olla lapsen kanssa, mutta jaksanko sitten, kun hän on parikymppinen? Teini-iässäkin lapsi tarvitsee isäänsä, ettei joudu huonoille teille.

En haaveile superkauniista naisesta vaan järkevästä. Sellaisesta, joka kävelisi ja pyöräilisi ulkona mielellään ja olisi kiinnostunut taiteellisuudesta. Eikä alkaisi vainota tekstiviesteillä, kun tulee ero.

Taidan ajatella aika paljon, että ero tulee kuitenkin. Vaikka toisaalta olen nähnyt, kuinka ihmiset jaksavat vaikeidenkin aikojen ylitse.

Ei kai lapsen kaipuuta voi selittää. Se on vain surua. Jos asiaa oikein ajattelee, kun menee nukkumaan, niin kyllä sitä alkaa kyyneleitä tulla. Eihän kukaan halua olla vanhana yksin. Silloin pitäisi olla lapsi, joka hoitaisi.

Niille, joilla on lapsia, sanoisin: kuvittele, että sinulta vietäisiin se sinun lapsesi pois. Siltä minusta tuntuu joka päivä.

Toisinaan, kun masennus ottaa vallan, pienet asiat tuntuvat raskailta: roskapussi jää eteiseen ja siivouskin lykkäytyy – vaikka nyt onkin helpompi vaihe taas menossa. Olen työtön ja selaan netissä työpaikkoja päivittäin. Olen asettanut itselleni säännön, että herään joka aamu viimeistään kymmeneltä.

Masennus on sellaista, että värit tavallaan puuttuvat kaikesta, eikä tahmeasta olosta pääse millään irti. Töitä kun saisi, niin moni asia muuttuisi.

Oma poika olisi niin kiva. Silloin sukunimenikin jatkuisi lapsessa. Opettaisin hänelle, että vanhuksia pitää kunnioittaa ja itseään pitää puolustaa. Työtä pelkäämättömäksi myös kasvattaisin.

Kun näen kaupungilla isiä ja poikia yhdessä, tuntuu välillä tosi pahalta. Tahtoisin kääntää katseen pois, mutta en voi olla katsomatta.

Mutta on minulla uskoa parempaan tulevaisuuteen."   

Elämäni surullisin päivä

 Antti Kaikkonen, 38, Helsinki

"Viime syksynä seisoin korkean virastotalon pihalla vaimon vieressä. Olimme juuri saaneet kuulla, että adoptioprosessimme tulee keskeytymään. Oli ihan tyhjä olo. Taisi olla tuulinen sää. Kävelin autolle ja lähdin ajamaan kotiin. Matkalla kului aika monta nenäliinaa, käytetyt ryttäsin taskuun.

Se oli elämäni surullisin päivä.

Meidän piti saada lapsi Etelä-Afrikasta. Sitten tuli tämä oikeusprosessini, syyte vaalirahakohussa. Adoptiota hoitava taho koki tarpeelliseksi välittää tiedon syytteestäni Etelä-Afrikan viranomaisille adoptioprosessin loppumetreillä.

No. Lapsihaaveet menivät sitten siinä.

Tuulisen päivän illasta en muista mitään, jotain tiskikonetta ehkä tyhjensin ja arkisia juttuja tein. Aamulla menin töihin. Olisi ollut viisaampaa jäädä sairauslomalle. Mutta sekin on selviytymiskeino, että yrittää jatkaa elämää kuten ennenkin.

Ettei ajattelisi lasta. Vaikka ei voinutkaan olla ajattelematta. Epäreilua, kohtuutonta. Miten saamani rikossyyte liittyy siihen, olenko hyvä isä? Sellaiset ajatukset velloivat mielessä koko ajan.

Ehkä adoption epäonnistumista voisi verrata keskenmenoon tai lapsen kuolemaan. Me ehdimme odottaa lastamme yli neljä vuotta yhdessä.

Ennen adoptiosuunnitelmaa olivat lapsettomuushoidot. Tuntui niin pahalta katsoa, kuinka rankkoja ne olivat vaimolle. Ja samaan aikaan alkoi tulla niitä s-päätteisiä kysymyksiä: Koskas teille on luvassa perheenlisäystä? Mitenkäs vauvauutiset?

Kerroimme aika suoraan, miten asia on. Se helpotti, mutta ei poistanut surua ja pettymyksiä. Ei tässäkään kuussa raskautta, ei tänäkään vuonna lasta.
Kun adoptio eteni siihen vaiheeseen, että uskalsimme odottaa lapsen tulevan alle vuodessa, kaadoimme laseihin samppanjaa. Vaimo näytti niin kauniilta ja onnelliselta siinä. Uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella tosissani, että minusta tulee isä.

Sitten raivaan lapselle aikaa töiltä, mietin. Panostan perheeseen paljon. En väitä, että olisin paljon parempi kuin suurin osa muistakaan isistä. Mutta en olisi huonompikaan.

Aloimme remontoida lastenhuonetta. Vaimo toi kotiin pehmoisia nalleja. Minä hommasin rakennustarvikkeita. Tapetteja emme vielä ehtineet valita.

Tämän syksyn oikeusprosessini ei ole ollut herkkua. Se on kuitenkin pientä verrattuna siihen, että lapsi jäi saamatta. Tuntui, että pahin mahdollinen rangaistus haluttiin antaa jo ennen oikeudenkäyntiä. Elämään tuli sellainen aukko, ettemme vaimon kanssa ole päässeet puhumaan siitä kunnolla vieläkään.

Tietysti yritämme puhua.Koiralenkeillä, pitkillä automatkoilla, illalla kotona. Mutta toisaalta tässä ei ole hirveästi keskusteltavaa tai uusia näkökulmia. Asiat ovat, miten ovat. Joskus on parempi olla hiljaa ja ajatella, että jospa aika auttaisi.

Itseään voi yrittää tsempata: ilman lapsia ehtii tehdä töitä ja matkustella, mikään ei sido. Viikonloppuna vaelsimme kansallispuistossa ja katselimme puita ja vettä.

Mutta olisi vaellukselle lapsikin voinut tulla mukaan. Sellainen selittämätön kaipuu isäksi ei ole minusta kadonnut.

Ehkä meistä tulee joskus sijaisvanhempia tai ehkä jatkamme lapsettomuushoitoja. Nyt kuitenkin sulattelemme tätä tilannetta. Toivottavasti siitä voi päästä yli joskus, jotenkin.
Lastenhuoneeksi tarkoitettu huone on nyt taas työhuone. Se on täytetty työasioilla ja kirjoilla. Siellä ei ole näkyvissä mitään lapsiin liittyvää."

Olisi kiire jo

Jukka Kumpuvuori, 34, Turku

"Ymmärrättekö te, että kolmevuotias lapsi juoksee? Miten muka pysyisitte perässä? 

Näin lääkäri tölväisi melkein heti tervehdyksen jälkeen.

Olimme vaimon kanssa varautuneet siihen, ettei meistä tule vanhempia kovin helposti. Kahden pyörätuolia käyttävän lapsentekohommat eivät suju ihan niin kuin jäniksillä, että hoidetaanpa asia lounastunnilla.

Sitä emme kuitenkaan arvanneet, että lääkärin mielestä hedelmöityshoidot eivät kuulu meille, koska emme vammaisina muka voi taata lapsen tasapainoista kehitystä.

Pari päivää mietimme, alistummeko kusi sukassa vai alammeko vaatia oikeuksia. Vaadittiin satakunta sähköpostia ja selvitystä, ennen kuin saimme maksusitoumuksen yksityiselle lapsettomuusklinikalle. Se oli yhtä helvettiä.

Minun ongelmani liittyy luonteeseen ja ammattiini juristina. Hoidan ensin käytännön asiat ja sitten vasta suostun tuntemaan jotakin. Syrjintä vitutti niin paljon, että tahdoin taistella. Menen eteenpäin kuin juna.

Jos en toimisi, mitään ei tapahtuisi. Toivoa ei olisi.

Yksityisellä puolella oltiin asiallisia ja aloitettiin ICSI-hedelmöityshoidot. En silloinkaan mitenkään erityisesti murehtinut, vaikka ne eivät onnistuneet. Vaimo joskus pyysi, että surraan edes tämä ilta, mutta naputtelin jo seuraavaan hoitoon liittyvää viestiä.

No, yksi hetki kyllä jotenkin pysäytti. Se oli klinikalla, kun odottelin spermapurkkini kanssa käytävällä ja sain kuulla, ettei vaimolta oltu saatu kerättyä munasoluja. Taisin siinä miettiä, että spermani on turhaa.

Nyt odotamme lahjamunasolua. Olisi kiire! Asioiden pitäisi mennä eteenpäin, koska ikäkin menee eteenpäin! 

Kaiken kiireen keskellä ehkä kuitenkin suojelen itseäni. Kun hoen, että ei testi vieläkään näytä plussaa, ei ole niin paha pettymys, kun se ei plussaa näytä. Jos raskaus alkaa, alan varmaankin hokea, että kohta se menee kuitenkin kesken. Ja jos lapsi syntyy, hoen, että kohta se otetaan huostaan.

Vitsi, vitsi!
Kerran kävimme tavaratalon lastenvaateosastolla. Mitään sieltä ei ostettu, eikä etukäteen osteta.

Kaksi asiaa ovat syvältä. Hyvää tarkoittavien hölmöt neuvot: Juokaa yrttiteetä! Yrittäkää enemmän! Lopettakaa yrittäminen! Älkää stressatko! Ja joidenkin tuttavien vauvauutiset.

Mikä siinä onkin, että toisten raskaus on helpompi hyväksyä, kunhan se ei ole alkanut noin vain. Että jos on ollut vaikeaa, voi onnitella ihan tosissaan. Muuten tulee kateellinen olo. Näillä tunteilla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä."

Kuvat

Simo Pahula / Reijo Hietanen

Antti Kaikkonen / Jaakko Lukumaa

Jukka Kumpuvuori / Hilja Mustonen

Sanoisipa joku isäksi, Anna Pihlajaniemi, Meidän Perhe 11/2012.

Vierailija

Sanoisipa joku isäksi

Simo Pahula, olet vielä nuori ja ehdit saada lapsia. Tiedän, ettei tämä lohduta, mutta et ole niin vanha kuin ehkä nyt koet olevasi, tilanne ei ole toivoton. Oma mieheni oli 38 kun lapsemme syntyi (minä 37) ja sitten ehti tulla toinenkin. En ollenkaan kokenut, että olisimme olleet yli-ikäisiä! Toivoisin että Antti Kaikkonen saisi vielä lapsen. Hän ja hänen vaimonsa olisivat varmasti hyviöä vanhempia, minusta adoptioviranomaiset olivat nyt kohtuuttomia. Jos viranomaisten mielestä esim. 8-...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vauvakuume saattaa iskeä yhtäkkiä ja täysin yllättävässä tilanteessa, Hannele Lampela kirjoittaa. Oireet vain vahvistuvat, jos raskaus ei ota heti alkaakseen.

Miksi ihmeessä jotkut haluavat hankkia lapsia? Ne sotkevat, pitävät meteliä ja pilaavat lomarauhan. Maksavatkin tilastojen mukaan 18 vuodessa järkyttävät 130 000 euroa kappale ja ovat täynnä vaatimuksia, kinastelua ja soppatahroja.

Niinpä niin. Kun vanhemmuutta katsoo ulkopuolelta, haavetta äitiydestä onkin vaikeaa selittää järkisyillä. Se kuuluu sydämen asioihin. Tai oikeastaan olemme tässä(kin) asiassa hormonien armoilla.

– Kaikki tunteet ovat enemmän tai vähemmän hormonaalisia, ja on tutkittu, että myös vauvakuume on ainakin osittain hormonien aiheuttamaa, Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kertoo.

Rotkirchin mukaan yksi tyypillisimmistä kuumeilijoista on kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä nainen, jonka elämässä lapsi olisi mahdollinen, mutta joka on päättänyt odottaa vielä muutaman vuoden.

Istuin työpalaverissa, kun minut yhtäkkiä valtasi vahva mielikuva, jossa nostin lapsen syliini.

Tunnistan välittömästi itseni. Noin viisi vuotta sitten olin työlleni omistautunut 29-vuotias. Istuin pahaa-aavistamattomana palaverissa, kun minut yhtäkkiä valtasi mielikuva, jossa nostin lapsen syliini. Tunne oli vahva ja fyysinen, ja se yllätti minut täysin.

Olimme päättäneet mieheni kanssa lykätä lasten hankkimista vielä muutaman vuoden, sillä halusin keskittyä uraan ja rahaakin olisi ollut hyvä olla enemmän. Mutta kesken palaverin yllättänyt mielikuva lapsesta ei jättänyt minua rauhaan, ja lopulta huomasin googlaavani ilta toisensa jälkeen raskausoireita, ovulaatioajankohtaa ja sopivia nimiä lapsellemme.

Lisäksi fyysiset tuntemukset lisääntyivät, ja tunne sylin tyhjyydestä yllätti useamman kerran päivässä.

Kyllä vain, olin sairastunut vauvakuumeeseen.

Vauvakuumeesta puhutaan usein kevyesti ja vitsaillen, mutta Rotkirchin mukaan se on ihan todellinen, olemassa oleva ilmiö. Väestöliitto määrittelee sen vahvaksi kaipuuksi saada oma lapsi. Vahvimmillaan se voi aiheuttaa suurta surua, joka vaikuttaa elämään kokonaisvaltaisesti.

– Skaala alkaa kevyestä vaiheesta, jolloin esimerkiksi ajatellaan paljon vauvoja ja hypistellään pieniä vaatteita. Tämän jälkeen seuraavat päivä-unet – unelmoidaan omasta vauvasta, pohditaan millaista elämä lapsen kanssa olisi ja kuvitellaan, millaista häntä olisi pitää sylissä, Anna Rotkirch kuvailee.

Lopulta oireet voivat olla fyysisiä, kuten rintojen nipistelyä ja tuntemuksia kohdussa. Tai sitä tyhjää syliä.

– Osa naisista on kuvaillut, että heidän kohtunsa ikään kuin ”huutaa tyhjyyttään”. Myös miehet voivat kokea vauvakuumetta. He kuvailevat sitä osin myös fyysisenä kaipuuna, mutta eivät osaa yksilöidä, missä kohti kehoa tunne sijaitsee. Naiset sen sijaan kertovat usein oireista juuri kohdussa ja rinnoissa.

Olin hiipivästä vauvakuumeesta ymmälläni. Toisaalta halusin odottaa vielä hetken, mutta sitten taas huomasin huokaavani aina vauvan nähdessäni ja pohtivani, miltä se oma näyttäisi.

Mieheni ei ollut alkuun laisinkaan innostunut ajatuksesta – olihan mukavaa nauttia vapaudesta, matkustella ja tehdä, mitä mieli teki. Vauvakuume on kuitenkin tarttuvaa, ainakin, jos sitä tartuttaa tahallaan. Aina sopivin väliajoin kiinnitin mieheni huomion pieniin lapsiin ja puhuin sulosanoin siitä, millaista elämä vauvan kanssa voisi olla.

Miehen mielestä lapsi sai luvan ”tulla kun on tullakseen”. Minä aloin yrittää tosissani heti.

Lopulta mieskin oli sitä mieltä, että lapsi saa luvan”tulla kun on tullakseen”. Tai näin miehen mielestä. Minä aloin yrittää tosissani heti.

Ensimmäiset kuukaudet laskeskelin itsevarmasti sopivia ajankohtia tulla raskaaksi, tarkkailin kehoani jatkuvasti ja olin aivan varma, että nyt lykästi – hyvin tyytyväisenä panin merkille nipistykset rinnoissa, yllättävät lakritsinhimot ja lievät pahoinvointikohtaukset. Kerran olin jopa niin varma raskaudesta, että oksensin kesken työpäivän.

Kerta toisensa jälkeen suuntasin onnesta vihellellen vessaan tikkupissalle, mutta sain vastaukseksi aina vain tylyn viivan – ei raskaana, mitä sinä nainen oikein kuvittelet.

En koskaan uskonut kerrasta, vaan tarkistin tuloksen paikkansapitävyyden vielä kahdella tai kolmellakin testillä, olivathan oireet ihan selvät! Mutta negatiivista tulosta seurasivat poikkeuksetta kuukautiset ja pettymyksen tuoma ontto olo vatsanpohjassa.

Kun yritystä oli takana vuosi, minuun iski epätoivo ja olin varma, että en koskaan saisi vauvaa ilman raskaita lapsettomuushoitoja.

Olin pitkään tiennyt sairastavani PCO-syndroomaa eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymää. Se on hormonihäiriö, joka aiheuttaa muun muassa pitkittyneitä tai poisjääneitä kuukautisia, hirsutismia eli liikakarvoitusta, keskivartalolihavuutta, aknea ja diabetesta.

PCO vaikeuttaa lastensaantia, mutta koska tarkoituksenamme oli yrittää ensin luomusti, emme suunnanneet heti lääkäriin. Omat oireeni rajoittuivat pitkään kiertoon ja epäsäännöllisiin iho-ongelmiin, joten naiivisti uskoin, että kulkisin hyvin pian kaupungilla lastenrattaita työnnellen.

Kun sitten viimein vuoden yrityksen jälkeen suuntasin lääkärin vastaanotolle, hänen tuomionsa oli tyly – tutkimuksissa selvisi, että ovulaatiota ei tapahtunut lainkaan tai se tapahtui hyvin harvoin.

Sain hoidoksi Clomifen-lääkityksen, jonka tehtävä on auttaa munasolua irtoamaan.

Lääkärikäynnin jälkeen itkeä tihrustin kahvilassa kaakaomuki edessä. Huolestunut mies silitti selkääni ja yritti lohduttaa, mutta minä tunsin oloni naurettavaksi – tiesin, että sairastan monirakkulatautia ja minua oli varoiteltu, että lasten saaminen ei välttämättä olisi helppoa.

Mitä ihmettä olin oikein kuvitellut? Miksi en heti kättelyssä ollut mennyt tutkimuksiin?

Lääkäri oli kuitenkin luottavainen hoitoon ja sanoi uskovansa, että pieni ihmeemme oli vain muutaman pienen pillerin päässä sylistäni.

Alkoi Kunnon Yrittäminen. Äkkiseltään ajatus vilkkaasta seksielämästä höystettynä toiveella maailman suurimmasta lahjasta on todella houkuttava. Muutaman kuukauden jälkeen totuus kuitenkin iski vasten kasvoja.

Aikataulutettu seksi vie touhusta hauskuuden. On pakko syttyä, vaikka väsyttäisi tai ärsyttäisi. On selvää, että intohimo ei tykkää lukujärjestyksistä.

Välillä myös huomasin pidättäytyväni tulenaroista keskustelunaiheista, jotta mahdollinen välienselvittely ei pilaisi seksiaikataulua.

Kaiken kukkuraksi pillerit eivät näyttäneet tehoavan. Olin ollut luottavainen ja uskonut lääkärin tavoin Clomifenien tepsivän muutamassa kuukaudessa, mutta optimismini sai jälleen kolauksen.

Negatiivinen raskaustesti toisensa jälkeen lensi roskakoriin, ja mieleeni alkoi hiipiä pelko.

Negatiivinen raskaustesti toisensa jälkeen lensi roskakoriin, ja mieleeni alkoi hiipiä pelko: joutuisimme läpikäymään myös raskaampia hoitoja, eikä tuloksena välttämättä olisi koskaan sitä omaa, pientä nyyttiä.

Vaikka yrittäminen jo ahdisti, vauvakuume ei helpottanut. Tilannetta ei parantanut se, että ystävilleni syntyi vauva toisensa jälkeen ja Facebook täyttyi onnellisista uutisista. Tuntui, että jokainen raskausuutinen oli sodanjulistus minua vastaan.

Myös sukulaiset utelivat jokaisella tapaamiskerralla, milloin me aiomme hankkia lapsia. Se oli uuvuttavaa.

Vaikka halusin lasta, en halunnut enää yrittämällä yrittää, ja mies oli samaa mieltä – pitäisimme pienen tauon ja tapaisimme sen jälkeen lääkärin uudestaan.

Kun lopetimme totisen yrittämisen, seksielämään palasi hauskuus, ja olin rennompi, levänneempi ja hyväntuulisempi. Toki edelleen ajatus omasta pienestä kolkutteli säännöllisesti takaraivossa, mutta yritin pitää pakkomielteeni aisoissa ja keskittyä muihin asioihin.

Seuraavassa kuussa keho lähetti tuttuja signaaleja – palelsi, alavatsaa nipisteli, pissatti jatkuvasti ja ruokahalu oli valtava. Ohitin jokaisen oireen olankohautuksella. ”Niin varmaan, senkin huijari”, sanoin keholleni ja jatkoin elämääni merkeistä huolimatta.

Sinä aamuna, kun kuukautisten piti alkaa, olin armottoman väsynyt. Olin ystävieni kanssa palaamasta lomamatkalta, ja lentokoneessa torkahtelin muutaman sekunnin välein. En silti halunnut edes kuvitella, että olisin raskaana, olin pettynyt niin monta kertaa aiemmin.

Seuraavana aamuna hain lähiapteekista raskaustestin, ensimmäistä kertaa vain yhden.

Seuraavana aamuna kotona ajattelin kuitenkin, että tarkistan asian. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Hain lähiapteekista raskaustestin, ensimmäistä kertaa vain yhden, ja sulkeuduin vessaan tuhahdellen. Olin ihan varma tuloksesta, joten kaikki tämä tuntui turhuudelta.

Vetäisin sinisen korkin pois testin päältä ja heitin ohjeet heti roskiin – osasinhan ne jo ulkoa. Istuin pöntölle, pissasin tikkuun, pesin käteni ja jäin odottamaan testiajan päättymistä puhelintani selaillen.

Kun minuutit olivat kuluneet, vilkaisin tikkua nopeasti ennen sen roskiin heittämistä.

Testiviivan viereen oli ilmestynyt toinen, hyvin haalea viiva. Minusta tulisi äiti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Jos epäilet kroppasi toiminnassa häiriötä ja olet nainen, sinulla on mistä valita. Esittelemme vaihtoehdoista yhden, PCOS:n.

Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä eli PCOS on yleisin hormonaalinen häiriö hedelmällisessä iässä olevilla naisilla. Joidenkin arvioiden mukaan se saattaa olla jopa yhdellä viidestä naisesta. Se on siten jopa yleisempi kuin endometrioosi.

PCOS on hormonaalinen ja metabolinen oireyhtymä, jonka oireet ovat vaihtelevia ja joskus melko huomaamattomia. Moni potee oireyhtymään tietämättään. Australialaistutkimuksen mukaan jopa 70 prosenttia PCOS-naisista voi jäädä ilman diagnoosia.

Alttius oireyhtymälle on periytyvä ja syntyy ilmeisesti jo sikiövaiheessa. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, mitkä tekijät lopulta vaikuttavat oireyhtymän puhkeamiseen.

Miten PCOS oirehtii?

PCOS-naisilla on miessukuhormonin liikatuotannosta johtuvaa liiallista karvankasvua, kuukautiskierron häiriöitä ja poikkeava munasarjojen rakenne. Diagnoosi voidaan antaa, kun vähintään kaksi näistä kriteereistä täyttyy.

Oireyhtymästä kärsivillä naisilla on taipumus akneen ja ylipainoon, erityisesti keskivartalolihavuuteen. Oireyhtymää diagnosoidaan kuitenkin myös hoikilla naisilla. Monilla on tavallista pidempi kuukautiskierto, vähintään 35 päivää, tai kuukautiset voivat puuttua kokonaan.

PCOS-oireyhtymää potevilla naisilla on kohonnut riski sairastua moniin sairauksiin kuten kakkostyypin diabetekseen, astmaan, laskimotukoksiin ja kohtusyöpään.

Uusimmissa tutkimuksissa on osoitettu, että oireyhtymällä on yhteys myös ahdistuneisuuteen ja masennukseen.

Millaisia seurauksia sillä on hedelmällisyyteen?

PCOS aiheuttaa lapsettomuutta. Oireyhtymä havaitaan usein siinä vaiheessa, kun nainen hakeutuu lapsettomuushoitoihin.

Oireyhtymään liittyvä hormonaalinen häiriö estää monilla naisilla munarakkuloiden kypsymisen, minkä seurauksena ovulaatiota ei tapahdu. Näin ei ole kuitenkaan aina: joillakin naisilla ovulaatiot tulevat normaalisti munasarjojen poikkeavasta rakenteesta huolimatta, ja silloin lapsettomuusongelmaakaan ei yleensä ole.

PCOS ei ole lapsettomuustuomio. Jos nainen hakeutuu lapsettomuushoitoihin, onnistumismahdollisuus niissä on hyvä. Myös tilastojen mukaan oireyhtymää sairastavilla naisilla on yhtä usein kuin muilla naisilla vähintään yksi lapsi.  

Miten PCOS vaikuttaa raskauteen?

Oireyhtymän vaikutuksia raskauden kulkuun on tutkittu toistaiseksi melko vähän. Tähän mennessä tiedetään varmasti ainakin se, että PCOS altistaa raskausdiabetekselle. Lisäksi näyttää siltä, että PCOS-naisilla on muita useammin myös raskausmyrkytyksiä ja kohonnutta verenpainetta raskauden aikana.

PCOS-naiset synnyttävät tutkimusten mukaan muita useammin sektiolla. Oireyhtymään voi liittyä myös ennenaikaisen synnytyksen ja vauvan pienipainoisuuden riski. Monet raskaudenaikaisen komplikaatiot voivat kuitenkin liittyä myös ylipainoon, joka on PCOS:ää potevilla naisilla muita yleisempää.

Osa tutkimuksista viittaa siihen, että PCOS lisäisi myös keskenmenon riskiä. Mahdollinen syy tähän on se, että oireyhtymä vaikuttaa kohdun limakalvon rakenteeseen.

Miten oireita voi hoitaa?

Oireyhtymän terveysriskien kannalta parasta mitä voi tehdä itse, on yrittää pysyä mahdollisimman normaalipainoisena. Ylipainon välttäminen vähentää myös lapsettomuusriskiä: jos naisella on runsaasti ylipainoa, vain 3–5 kilonkin painonpudotus voi riittää palauttamaan ovulaatiot.

Painohallinta lisää myös lapsettomuushoitojen onnistumisen todennäköisyyttä ja vähentää riskiä ongelmiin raskaudessa. Myös tupakoinnin lopettaminen auttaa.

PCOS:ään ei ole parantavaa hoitoa, mutta oireita voidaan lievittää myös lääkkeillä. Yhdistelmäehkäisypillereistä on monille naisille apua, koska ne tasaavat miessukuhormonin vaikutuksia. Apua voi saada myös metformiinista, jota käytetään myös diabeteksen hoitoon. PCOS-naiset voivat hyötyä myös vitamiininkaltaisesta inositolista.

Asiantuntijana dosentti, synnytys- ja naistentautien erikoislääkäri Terhi Piltonen. Hän vetää Oulun yliopistollisen sairaalan tutkimusryhmää, joka keskittyy PCOS:ään ja sen hoitomuotoihin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.