Miltä lapsettomuus tuntuu? Kolme miestä kertoo.

Itkettää. Vituttaa. Pakahduttaa. Lihaksiakin särkee. Sellaiselta tuntuu, jos elämän tärkein haave, isäksi tuleminen, ei toteudu.

 

Illalla alkaa tulla kyyneleitä

Simo Pahula, 36, Jämsä

"Kerran iski sellainen raivokohtaus. Olin parin kaverin kanssa nuotiolla, juuri tehty tulet, ehkä kolme kaljaa otettu, ei enempää. Sitten joku muistutti entisestä seurustelusuhteestani.

Aloin yhtäkkiä huutaa, tuntui niin ahdistavalta ja katkeralta. En muista tarkkaan, mitä huusin. Kaverit pitivät käsistä kiinni ja sanoivat, että rauhoitu.

Yleensä olenkin rauhallinen mies.

Mutta ehkä oli hyvä, että ne tunteet tulivat sisältä ulos.

Seurustelin vuosia saman naisen kanssa. Sellaista on-off-meininkiä se oli, eikä ero ollut siisti. Tuntuu, että tärkeät vuodet kuluivat väärän ihmisen kanssa hukkaan.
Nyt alan olla liian vanha isäksi, ei tässä tolkuttomasti aikaa ole ennen kuin kuolen. Tietysti nyt jaksaisin vielä olla lapsen kanssa, mutta jaksanko sitten, kun hän on parikymppinen? Teini-iässäkin lapsi tarvitsee isäänsä, ettei joudu huonoille teille.

En haaveile superkauniista naisesta vaan järkevästä. Sellaisesta, joka kävelisi ja pyöräilisi ulkona mielellään ja olisi kiinnostunut taiteellisuudesta. Eikä alkaisi vainota tekstiviesteillä, kun tulee ero.

Taidan ajatella aika paljon, että ero tulee kuitenkin. Vaikka toisaalta olen nähnyt, kuinka ihmiset jaksavat vaikeidenkin aikojen ylitse.

Ei kai lapsen kaipuuta voi selittää. Se on vain surua. Jos asiaa oikein ajattelee, kun menee nukkumaan, niin kyllä sitä alkaa kyyneleitä tulla. Eihän kukaan halua olla vanhana yksin. Silloin pitäisi olla lapsi, joka hoitaisi.

Niille, joilla on lapsia, sanoisin: kuvittele, että sinulta vietäisiin se sinun lapsesi pois. Siltä minusta tuntuu joka päivä.

Toisinaan, kun masennus ottaa vallan, pienet asiat tuntuvat raskailta: roskapussi jää eteiseen ja siivouskin lykkäytyy – vaikka nyt onkin helpompi vaihe taas menossa. Olen työtön ja selaan netissä työpaikkoja päivittäin. Olen asettanut itselleni säännön, että herään joka aamu viimeistään kymmeneltä.

Masennus on sellaista, että värit tavallaan puuttuvat kaikesta, eikä tahmeasta olosta pääse millään irti. Töitä kun saisi, niin moni asia muuttuisi.

Oma poika olisi niin kiva. Silloin sukunimenikin jatkuisi lapsessa. Opettaisin hänelle, että vanhuksia pitää kunnioittaa ja itseään pitää puolustaa. Työtä pelkäämättömäksi myös kasvattaisin.

Kun näen kaupungilla isiä ja poikia yhdessä, tuntuu välillä tosi pahalta. Tahtoisin kääntää katseen pois, mutta en voi olla katsomatta.

Mutta on minulla uskoa parempaan tulevaisuuteen."   

Elämäni surullisin päivä

 Antti Kaikkonen, 38, Helsinki

"Viime syksynä seisoin korkean virastotalon pihalla vaimon vieressä. Olimme juuri saaneet kuulla, että adoptioprosessimme tulee keskeytymään. Oli ihan tyhjä olo. Taisi olla tuulinen sää. Kävelin autolle ja lähdin ajamaan kotiin. Matkalla kului aika monta nenäliinaa, käytetyt ryttäsin taskuun.

Se oli elämäni surullisin päivä.

Meidän piti saada lapsi Etelä-Afrikasta. Sitten tuli tämä oikeusprosessini, syyte vaalirahakohussa. Adoptiota hoitava taho koki tarpeelliseksi välittää tiedon syytteestäni Etelä-Afrikan viranomaisille adoptioprosessin loppumetreillä.

No. Lapsihaaveet menivät sitten siinä.

Tuulisen päivän illasta en muista mitään, jotain tiskikonetta ehkä tyhjensin ja arkisia juttuja tein. Aamulla menin töihin. Olisi ollut viisaampaa jäädä sairauslomalle. Mutta sekin on selviytymiskeino, että yrittää jatkaa elämää kuten ennenkin.

Ettei ajattelisi lasta. Vaikka ei voinutkaan olla ajattelematta. Epäreilua, kohtuutonta. Miten saamani rikossyyte liittyy siihen, olenko hyvä isä? Sellaiset ajatukset velloivat mielessä koko ajan.

Ehkä adoption epäonnistumista voisi verrata keskenmenoon tai lapsen kuolemaan. Me ehdimme odottaa lastamme yli neljä vuotta yhdessä.

Ennen adoptiosuunnitelmaa olivat lapsettomuushoidot. Tuntui niin pahalta katsoa, kuinka rankkoja ne olivat vaimolle. Ja samaan aikaan alkoi tulla niitä s-päätteisiä kysymyksiä: Koskas teille on luvassa perheenlisäystä? Mitenkäs vauvauutiset?

Kerroimme aika suoraan, miten asia on. Se helpotti, mutta ei poistanut surua ja pettymyksiä. Ei tässäkään kuussa raskautta, ei tänäkään vuonna lasta.
Kun adoptio eteni siihen vaiheeseen, että uskalsimme odottaa lapsen tulevan alle vuodessa, kaadoimme laseihin samppanjaa. Vaimo näytti niin kauniilta ja onnelliselta siinä. Uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella tosissani, että minusta tulee isä.

Sitten raivaan lapselle aikaa töiltä, mietin. Panostan perheeseen paljon. En väitä, että olisin paljon parempi kuin suurin osa muistakaan isistä. Mutta en olisi huonompikaan.

Aloimme remontoida lastenhuonetta. Vaimo toi kotiin pehmoisia nalleja. Minä hommasin rakennustarvikkeita. Tapetteja emme vielä ehtineet valita.

Tämän syksyn oikeusprosessini ei ole ollut herkkua. Se on kuitenkin pientä verrattuna siihen, että lapsi jäi saamatta. Tuntui, että pahin mahdollinen rangaistus haluttiin antaa jo ennen oikeudenkäyntiä. Elämään tuli sellainen aukko, ettemme vaimon kanssa ole päässeet puhumaan siitä kunnolla vieläkään.

Tietysti yritämme puhua.Koiralenkeillä, pitkillä automatkoilla, illalla kotona. Mutta toisaalta tässä ei ole hirveästi keskusteltavaa tai uusia näkökulmia. Asiat ovat, miten ovat. Joskus on parempi olla hiljaa ja ajatella, että jospa aika auttaisi.

Itseään voi yrittää tsempata: ilman lapsia ehtii tehdä töitä ja matkustella, mikään ei sido. Viikonloppuna vaelsimme kansallispuistossa ja katselimme puita ja vettä.

Mutta olisi vaellukselle lapsikin voinut tulla mukaan. Sellainen selittämätön kaipuu isäksi ei ole minusta kadonnut.

Ehkä meistä tulee joskus sijaisvanhempia tai ehkä jatkamme lapsettomuushoitoja. Nyt kuitenkin sulattelemme tätä tilannetta. Toivottavasti siitä voi päästä yli joskus, jotenkin.
Lastenhuoneeksi tarkoitettu huone on nyt taas työhuone. Se on täytetty työasioilla ja kirjoilla. Siellä ei ole näkyvissä mitään lapsiin liittyvää."

Olisi kiire jo

Jukka Kumpuvuori, 34, Turku

"Ymmärrättekö te, että kolmevuotias lapsi juoksee? Miten muka pysyisitte perässä? 

Näin lääkäri tölväisi melkein heti tervehdyksen jälkeen.

Olimme vaimon kanssa varautuneet siihen, ettei meistä tule vanhempia kovin helposti. Kahden pyörätuolia käyttävän lapsentekohommat eivät suju ihan niin kuin jäniksillä, että hoidetaanpa asia lounastunnilla.

Sitä emme kuitenkaan arvanneet, että lääkärin mielestä hedelmöityshoidot eivät kuulu meille, koska emme vammaisina muka voi taata lapsen tasapainoista kehitystä.

Pari päivää mietimme, alistummeko kusi sukassa vai alammeko vaatia oikeuksia. Vaadittiin satakunta sähköpostia ja selvitystä, ennen kuin saimme maksusitoumuksen yksityiselle lapsettomuusklinikalle. Se oli yhtä helvettiä.

Minun ongelmani liittyy luonteeseen ja ammattiini juristina. Hoidan ensin käytännön asiat ja sitten vasta suostun tuntemaan jotakin. Syrjintä vitutti niin paljon, että tahdoin taistella. Menen eteenpäin kuin juna.

Jos en toimisi, mitään ei tapahtuisi. Toivoa ei olisi.

Yksityisellä puolella oltiin asiallisia ja aloitettiin ICSI-hedelmöityshoidot. En silloinkaan mitenkään erityisesti murehtinut, vaikka ne eivät onnistuneet. Vaimo joskus pyysi, että surraan edes tämä ilta, mutta naputtelin jo seuraavaan hoitoon liittyvää viestiä.

No, yksi hetki kyllä jotenkin pysäytti. Se oli klinikalla, kun odottelin spermapurkkini kanssa käytävällä ja sain kuulla, ettei vaimolta oltu saatu kerättyä munasoluja. Taisin siinä miettiä, että spermani on turhaa.

Nyt odotamme lahjamunasolua. Olisi kiire! Asioiden pitäisi mennä eteenpäin, koska ikäkin menee eteenpäin! 

Kaiken kiireen keskellä ehkä kuitenkin suojelen itseäni. Kun hoen, että ei testi vieläkään näytä plussaa, ei ole niin paha pettymys, kun se ei plussaa näytä. Jos raskaus alkaa, alan varmaankin hokea, että kohta se menee kuitenkin kesken. Ja jos lapsi syntyy, hoen, että kohta se otetaan huostaan.

Vitsi, vitsi!
Kerran kävimme tavaratalon lastenvaateosastolla. Mitään sieltä ei ostettu, eikä etukäteen osteta.

Kaksi asiaa ovat syvältä. Hyvää tarkoittavien hölmöt neuvot: Juokaa yrttiteetä! Yrittäkää enemmän! Lopettakaa yrittäminen! Älkää stressatko! Ja joidenkin tuttavien vauvauutiset.

Mikä siinä onkin, että toisten raskaus on helpompi hyväksyä, kunhan se ei ole alkanut noin vain. Että jos on ollut vaikeaa, voi onnitella ihan tosissaan. Muuten tulee kateellinen olo. Näillä tunteilla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä."

Kuvat

Simo Pahula / Reijo Hietanen

Antti Kaikkonen / Jaakko Lukumaa

Jukka Kumpuvuori / Hilja Mustonen

Sanoisipa joku isäksi, Anna Pihlajaniemi, Meidän Perhe 11/2012.

Vierailija

Sanoisipa joku isäksi

Simo Pahula, olet vielä nuori ja ehdit saada lapsia. Tiedän, ettei tämä lohduta, mutta et ole niin vanha kuin ehkä nyt koet olevasi, tilanne ei ole toivoton. Oma mieheni oli 38 kun lapsemme syntyi (minä 37) ja sitten ehti tulla toinenkin. En ollenkaan kokenut, että olisimme olleet yli-ikäisiä! Toivoisin että Antti Kaikkonen saisi vielä lapsen. Hän ja hänen vaimonsa olisivat varmasti hyviöä vanhempia, minusta adoptioviranomaiset olivat nyt kohtuuttomia. Jos viranomaisten mielestä esim. 8-...
Lue kommentti
Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”