Kun nuorenparin lapsettomuutta alettiin tutkia, syy löytyi heistä kummastakin.

Milla istuu bussinpenkissä ja katsoo ikkunan läpi syksyn pimeään. Kyyneleet sumentavat näön, kurkkua kuristaa. Hän on matkalla kotiin gynekologin vastaanotolta. Lääkäri oli ollut lyhytsanainen, tuomio tyly. Sinulla on munasarjojen monirakkulatauti, PCO. Se aiheuttaa lapsettomuutta. Tässä on lasku, kiitos ja näkemiin.

Siinä se tuli, syy sille, miksi kuukautiset tulivat ja menivät miten sattui. Ja sille, miksi raskaustestit olivat negatiivisia kerta toisensa jälkeen.

Aluksi parikymppinen Milla ja hänen kihlattunsa Tomas eivät olleet olleet asiasta huolissaan. Hehän olivat nuoria ja rakastuneita, heillä oli aikaa. Saman katon alle oli muutettu vuotta aiemmin.

Muuttolaatikoiden keskellä Tomas oli kosinut ja Milla suostunut. Häitä oli alettu suunnitella ja vauvalle annettu lupa tulla vaikka heti. Miksi ei? Milla ei ollut ikinä haaveillut upeasta urasta tai matkoista ympäri maailmaa. Lapsesta asti hän oli halunnut yhtä asiaa yli muiden – tulla äidiksi.

Kuukausien kuluessa negatiiviset testit olivat alkaneet tuntua aina vain pahemmilta. Lopulta Milla oli varannut itselleen lääkäriajan. Ja nyt hänen unelmaltaan oli leikattu siivet.

Lääkärikäynti varmaan rauhoittaa Millan mieltä, oli Tomas ajatellut. Mikään ei ollut valmistanut häntä itkevään naiseen, joka kotiin tullessaan saa vain vaivoin kerrotuksi, mistä kiikastaa: Minussa on vikaa. Emme saa ikinä vauvaa.

Tomasin mieleen jää kirjainyhdistelmä PCO, aiemmin ihan vieras. Nuori mies halaa rakastaan, lohduttaa parhaansa mukaan. Optimistina hän ei lannistu vaan tahtoo selvittää, mistä on kyse.

Uuttera googletus paljastaa onneksi, ettei tilanne ole toivoton. Milla rauhoittuu vähän, Tomas tsemppaa häntä. Yksi asia päätetään heti. Lääkäri menee vaihtoon.

Milla miettii, onko nainen ollenkaan, jos ei pysty tulemaan raskaaksi.

Uusi lääkäri on osaava gynekologi, joka toimii lapsettomuusklinikalla Turussa. Aluksi hän määrää Millalle lääkityksen, jolla kuukautiskiertoa yritetään saada säännöllisemmäksi. Ovulaatiotikuilla aletaan etsiä otollisia hetkiä tärppäämiseen.

– Tuli kutkuttava olo. Tunne, että tämä onnistuu sittenkin.

Mutta ei. Testit ovat ja pysyvät negatiivisina. Niistä jokainen on hirvittävä pettymys. Milla miettii, onko nainen ollenkaan, jos ei pysty tulemaan raskaaksi ja synnyttämään. Hän katsoo ohi, kun kadulla tulee vastaan odottajia. Tuntuu pahalta kuulla vahingossa raskaaksi tulleista tutuntutuista. Elämä tuntuu epäreilulta.

Lääkäri päättää pian, että tilanne pitää selvittää perinpohjin. Sekä Tomas että Milla tutkitaan. Pian posti tuo testitulokset.

Paksu kuori avataan yhdessä. Sisältä löytyy yllätys. Selviää, ettei lapsettomuuden perimmäinen syy olekaan Millan PCO vaan Tomaksella oleva testosteronin vajaatuotanto.

– Yllätyin. Ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että minussa voisi olla jotakin vialla, Tomas sanoo.

Mutta siinä totuus on, mustaa valkoisella. Spermanlaatu huono. Sukusolujen määrä vähäinen.

He kummatkin ovat hämmästyneitä, pettyneitä ja surullisia. Mutta myös helpottuneita siitä, että arvoitus on selvinnyt.

– Olimme luulleet, että vika on minussa. Nyt saimme tietää, että se on meissä molemmissa.

 

Kirjeessä kerrotaan onneksi muutakin. Apua löytyy. Ainoa mahdollinen hoitomuoto on ICSI, mikrohedelmöitys. Milla ja Tomas päättävät heti, että sitä lähdetään yrittämään, tietenkin.

Helppoa se ei ole. Alkaa lääkärissä ramppaaminen, rahanmeno, jolle ei loppua näy, pitkät keskustelut läheisten kanssa. Tomas ja Milla eivät salaa totuutta vanhemmiltaan tai lähiystäviltään. He saavat heiltä tukea ja konkreettista apua.

Häissä seuraavan vuoden helmikuussa nuoren parin lahjalistalla on yksi toive ylitse muiden: rahaa, kiitos. Sitä ei kerätä siksi, että päästäisiin luksusmatkalle tropiikkiin tai siksi, että kaappeihin kertyisi täydellisiä astiasarjoja. Ainoa tavoite on kustantaa lapsettomuushoidot, tehdä todeksi haave perheestä.

Tuntuu pahalta, kun puolitutut utelevat perheenperustamissuunnitelmia.

Tunteet hypähtelevät hoitojen alkua odottaessa. Milla saa itkukohtauksia. Tuntuu pahalta, kun puolitutut utelevat vastanaineiden perheenperustamissuunnitelmia. Jokos jokos? kyselee sukulaismies veljen rippijuhlissa ja taputtelee leikkisästi Millan vatsaa.

Pahalta tuntuu myös, kun paras ystävä soittaa ja kertoo varovasti, että heille on tulossa vauva. Milla seisoo keittiössä ja puristaa kännykkää. Jättää onnittelematta ja vaihtaa tylysti puheenaihetta. Katuu, soittaa takaisin ja pyytää anteeksi. Alkaa tohkeilla lasketusta ajasta ja raskausviikoista kuten parhaan ystävän tulee.

– Mutta ensimmäinen ajatukseni oli: Miksi heille, miksei meille? Kuinka itsekäs sitä voi olla?

Mutta Tomas jaksaa uskoa. Vielä se vauva tulee meillekin. Mekin saamme vielä kokea saman jännityksen, odotuksen ja ilon.

 

Metallinen hormonipiikki uppoaa ihoon. Jälleen kerran. Milla värähtää, hän vihaa neuloja. Mutta piikittämiseenkin tottuu. Munasarjoja stimuloidaan pari viikkoa munasolujen talteenottoa varten.

Vaikutus tuntuu. Hoikan nuoren naisen vatsa turpoaa palloksi. Housut kiristävät. Olo on huono, ja usein tulee kuuma kiukku, joka on pakko purkaa lähimpään ­Tomakseen. Mies vitsailee, että vaimo on tasainen luonne. Aina vihainen. Välillä Milla sisuuntuu.

– Ajattelin, että nyt perkele se vauva tulee.

Lopulta koittaa päivä, jolloin Milla pistää itseensä viimeisen piikin. Lapsettomuusklinikalle mennään yhdessä. Rauhoittavat lääkkeet tekevät Millan olon leijuvaksi. Hän saa katsella ultraäänilaitteen ruudulta, miten kallisarvoisia sukusoluja noukitaan talteen. Se nipistää vähän.

Tomas seisoo vieressä ja pitää vaimoaan kädestä. Paikaltaan hän näkee enemmän. Nielaisee katsoessaan laitetta, jolla soluja kootaan. Se näyttää hopeanväriseltä keihäältä, luontodokumentin kuvastoon kuuluvalta. Tomas kuvailee sitä Millalle vasta paljon myöhemmin.

Yksi hedelmöitetty alkio, joka on lähtenyt jakautumaan lupaavasti, sijoitetaan Millan kohtuun pari päivää myöhemmin. Pakkaseen jää vielä kuusi alkiota, mikroskooppista ihmisen alkua.

Kotimatkalla autossa Milla laittaa käden vatsalleen, ajattelee sisällään olevaa ihmettä. Ja uskaltaa taas toivoa.

 

Piinapäivät. Siinä sana, jolla Milla kuvailee seuraavaa viikkoa. Ei voi tehdä muuta kuin odottaa. Hän ajattelee mahdollista raskautta ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, tekee työt hajamielisesti, roikkuu lapsettomuushoidoissa käyvien nettipalstoilla.

Ja sitten, kahdeksantena päivänä alkionsiirron jälkeen, Milla tekee elämänsä ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Ruutuun ilmestynyt viiva on haalea mutta selvä.

Kotiin tulevaa Tomasta odottaa riemusta riehakas vaimo. Tuleville isovanhemmille lähtee tekstiviesti, jossa komeilee pelkkä iso plussa. Seuraavina päivinä Milla testaa lisää, viiva tummenee. Lopullisen varmuuden raskaudesta tuo lapsettomuusklinikalla tehty verikoe. Totta se on. Millasta ja Tomaksesta tulee jonkun vanhemmat.

"Ajattelin, että menetän Millan ja jään yksin kahden pienen kanssa."

Pian alkavat harmit. Muutama päivä plussan jälkeen Milla joutuu yöksi sairaalaan hormonihoidon aiheuttaman munasarjojen hyperstimulaation takia. Toinen puoli vatsasta turpoaa hurjasti, henki ei kulje, tulee paniikki.

Hoidoksi määrätään verenohennuslääkettä, ja Milla joutuu jälleen piikittämään itseään. Koko vatsa muuttuu mustanpuhuvaksi. Tomas kerää käytetyt neulat talteen puolentoista litran cokispulloon. Kun hän palauttaa sen apteekkiin, on se ääriään myöten täynnä.

Ensimmäinen raskaus – ja pakastimeen jääneistä alkioista seuraavien vuosien sisällä alkavat kaksi seuraavaa – on Millalle valtava ilo. Hän silittelee, ihailee ja kuvaa vatsaansa, ahmii tietoa, shoppailee äitiys- ja vauvanvaatteita. Mutta myös jännittää, kipuilee ja pelkää jatkuvasti keskenmenoa, koska saa rajuja, viikkoja kestäviä verenvuotoja, joille ei löydetä selvää syytä.

Hän kokee yhden synnytyksen, joka on kuin suoraan oppikirjasta. Ja toisen, joka etenee niin nopeasti, ettei kipulääkkeitä ehditä antaa ja joka päättyy tajunnan menetykseen, verenhukkaan ja leikkaukseen, koska istukka ei suostu irtoamaan.

Se on hetki, jolloin Tomas pitelee vastasyntynyttä tytärtään sylissä, katsoo paareilla pois kannettavaa vaimoaan ja on hetken varma siitä, että tässä tämä nyt oli.

– Ajattelin, että menetän Millan ja jään yksin kahden pienen kanssa.

Mutta siitäkin selvitään. Milla toipuu, nauttii äitiydestään ja tahtoo yrittää vielä kerran. Tomas suostuu. Pakastetuista alkioista vihoviimeisestä alkaa kuin alkaakin vielä yksi raskaus. Syksyllä 2014 syntyy perheen kuopus.

Millan ja Tomasin on edelleen vaikea käsittää, että se oikeasti onnistui. Että tällainen onni voi olla. Että tiede pystyy tähän.

Jääkaapin oveen on kiinnitetty magneeteilla yhteiskuva kolmesta pienestä ihmisestä. Siinä he ovat, Tomasin ja Millan lapset.

Onni, Lilja ja Otso.

Mikä ICSI?

Siittiön mikroinjektio munasoluun (Intracytoplasmic Sperm ­Injection, ICSI) on miehestä johtuvan lapsettomuuden hoitomuoto.

Siitä voi olla apua, jos siittiöiden lukumäärä on matala tai niiden liikkuvuus huono.

Hoitomuotoa voidaan käyttää myös silloin, jos hedelmöittyminen ei ole onnistunut tavanomaisella koeputkihedelmöityksellä.

Ennen hoitoa naiselle annetaan hormonihoitoa ja munasolut kerätään talteen. Miehen näytteestä eristetään liikkuvat siittiöt.

Siittiö viedään ohuen neulan avulla kypsään munasoluun. Hedelmöittymistä ja alkioiden kehitystä seurataan samalla tavoin kuin koeputkihedelmöityksessä. Hoitotulokset ovat vastaavat.

Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”