Jussi ei voinut saada omia lapsia, joten hän päätyi vaimonsa Miran kanssa lahjasiittiöihin.

Mira, 39, näyttää kuvia kännykästään. Kuvissa on nauravainen pieni tyttö ja useimmissa myös jykeväharteinen mies – ja niitä kuvia on paljon. Enna työntää isän kanssa kottikärryjä, Enna kantaa isän apuna halkoja, Enna tekee isän kanssa hiekkakakkuja, Enna ja isä potkivat palloa.

”Enna on isin tyttö”, Mira sanoo.

Kuvien leveäharteinen mies on Ennan isä, Jussi, 33. Jussi on Ennan isä joka suhteessa paitsi geneettisesti, sillä Enna on saanut alkunsa lahjasiittiöillä.

”Isyys ei ole biologiaa; ei ole isyyden mitta, että siittää lapsen. Isyys alkaa siitä, kun lapsi syntyy, ja on ihan sama, miten lapsi on saanut alkunsa. Hyvä isyys on sitä, mikä Jussissa näkyy parhaimmillaan”, Mira sanoo.

Myös Jussi on asian suhteen sinut. Hän ei kiellä mutta ei myöskään märehdi sitä, että Ennalla ei ole hänen geenejään. Hän on Ennan isä ja sillä selvä.

”Siinä asiassa ei ole mitään epäselvää.”

Ennan alkuperästä ei kuitenkaan tiedä kuin Miran äiti ja hänen pari hyvää ystäväänsä. Jussi ei ole kertonut asiasta kenellekään, ei edes omille vanhemmilleen tai sisaruksilleen. Sellaisesta asiasta ei vain tule luontevasti puhuttua kenenkään kanssa, ja Jussi epäilee, että hänen iäkkäät vanhempansa eivät pystyisi ymmärtämään mitenkään sitä, että heidän lapsenlapsensa on saanut alkunsa vieraan miehen siittiöstä.

Ikäviä uutisia

Mira ja Jussi tapasivat toisensa yhdeksän vuotta sitten. Mira oli juuri ostanut remonttikunnossa olevan talon Etelä-Suomesta ja korjasi kotiaan miespuolisen kaverinsa kanssa. Kaverin tyttöystävän kautta Mira tapasi Jussin.

Ensikohtaaminen tapahtui puhelimessa.

”Jussilla oli niin ihanan miehekäs ääni, että jalat meni alta”, Mira nauraa.

Parin viikon kuluttua ensimmäisestä puhelinsoitosta pari tapasi ja siitä lähtien he ovat olleet yhdessä.

Jo heti alusta lähtien kummallekin oli selvää, että he perustavat perheen ja hankkivat jossain vaiheessa lapsia. Häiden alla, kun pari oli seurustellut kaksi vuotta, Mira jätti ehkäisypillerit pois.

”Haaveilin kolmesta lapsesta”, Mira sanoo.

Odotettu vauva ei kuitenkaan antanut kuulua itsestään, ja muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen Mira hakeutui terveyskeskuksen kautta tutkimuksiin. Jussia ei aluksi meinattu tutkia lainkaan.

”Kaikki olettivat heti, että vika oli minussa. Katsottiin päältä ja sanottiin, että olet lihava, laihduta, et sinä muuten raskaaksi tule”, Mira kertoo.

Vasta kun Mira oli tutkittu ja terveeksi todettu, Jussi meni tutkimuksiin yksityiselle hedelmöityshoitoklinikalle Helsinkiin. Jo perustutkimuksissa selvisi, että Jussi ei todennäköisesti koskaan voi saada omia lapsia. Myöhemmin lapsettomuuden syyksi tarkentui oireyhtymä, joka johtuu poikkeavuudesta ihmisen sukupuolikromosomeissa. Tavallisen XY-kromosomiparin sijasta Jussilla on XXY-kromosomisto.

Siemennesteestä onnistuttiin löytämään pari heikosti liikkuvaa siittiötä.

”Minulle oli siitä paikasta selvää, että jos kerran en onnistu saamaan lapsia omilla siittiöillä, niin sitten lainataan jostain. Totta kai jouduin tunnetasolla käsittelemään asiaa, mutta järjen tasolla asia oli alusta lähtien ihan selvä”, Jussi sanoo.

Miralle asia ei sen sijaan ollut ollenkaan niin selvä. Ne pari juuri ja juuri elävää siittiötä riittivät siihen, että Mira jäi miettimään, että mitä jos kuitenkin...

”Se ajatus kummitteli mielessäni pitkään ja sen vuoksi prosessi venyi ja venyi. Ajatus tuntemattoman ihmisen sukusoluista tuntui aluksi vaikealta. Pelkäsin, että ajattelen aina vierasta luovuttajaa, kun näen lapsen. Mietin, mitä ihmisetkin ajattelisivat siitä, että tekisimme lapsen toisen miehen siittiöillä. Se oli ihan hullua, sillä Jussi vakuutti, että hänellä ei olisi mitään lahjasukusoluja vastaan.”

Parille olisi ollut saman tien luovuttajakin olemassa, mutta koska he eivät olleet valmiita tekemään päätöstä siinä samassa, laki hedelmöityshoidoista ehti muuttua. Sen seurauksena kaikki olemassa olevat luovutetut sukusolut jouduttiin tuhoamaan, koska luovuttajista ei ollut olemassa uuden lain mukaista rekisteriä.

Parisuhde koetuksella

Kummatkin myöntävät, että lapsettomuus ja hedelmöityshoidot rassasivat parisuhdetta, mutta eivät missään vaiheessa niin paljon, että suhde olisi ollut katkolla.

”Eroaminen ei tullut mieleenkään. Olemme naimisiin mennessämme luvanneet, että vain kuolema meidät erottaa. Jussi on sielunkumppanini, ja eihän ketään voi jättää sen vuoksi, että hän ei ole täysin niin kuin muut”, Mira sanoo.

Riitoja toki tuli.

”Ainahan me riidellään”, Jussi heittää.

Mira ja Jussi ovat kummatkin suorasukaista huumoria viljeleviä ihmisiä.

Huumorintaju on ollut yksi keino selvitä vaikeitten aikojen yli. Miran keino on ollut lisäksi puhua ja taas puhua asiasta muutamalle luottoystävälleen. Jussi sanoo hukuttaneensa murheitaan töihin. Keskenään he ovat puineet lapsettomuutta paljonkin.

Lopulta Mirakin oli valmis ajatukseen, että heidän lapsensa saa alkunsa luovutetuilla siittiöillä. Inseminaatiota jouduttiin yrittämään muutamaan otteeseen.

”Operaatio sinänsä oli helppo, turhauttavinta oli kerta toisensa jälkeen todeta, että kuukautiset alkoivat taas”, Mira sanoo.

Sitten eräänä loppukevään aamuna kuukautiset olivat myöhässä päivän, toisen ja kolmannenkin.

”Olisi pitänyt oikeastaan odottaa vielä muutama päivä, mutta en pystynyt. Tein raskaustestin, ja siinä näkyi hailu viiva. Pakotin Jussin apteekkiin ostamaan lisää testejä ja jatkoin testailua varmaan viikon, kunnes Jussi sanoi, että nyt riittää”, Mira kertoo.

Se oli oikeasti totta, Mira ja Jussi odottivat lasta.

Kun Enna viimein pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen tuli maailmaan, kätilö antoi hänet ensimmäisenä isän syliin, koska äiti oli vielä hätäsektion jäljiltä heräämössä. Kätilö ohjasi isän ja tyttären sairaalan perhehuoneeseen. Vauva oli rauhoittunut saatuaan ensimmäiset hörpyt maitoa, ja koko maailma ympärillä oli hiljaa. Jussi piti pientä tyttöään paitansa sisällä paljasta rintaansa vasten ja ajatteli, että kukaan toinen ei voisi olla enempää hänen lapsensa.

Ei mitään hävettävää

Mira ja Jussi eivät tiedä luovuttajasta mitään muuta kuin että hän on suomalainen mies. Klinikalla pidettiin huoli siitä, että luovuttaja ei ole kovin eri näköinen kuin Jussi. Kun Enna syntyi, kävi ilmi, että hänellä oli täsmälleen samanväriset sinivihreät silmät kuin Jussilla, ei ruskeat kuten äidillään. Nyt näyttäisi siltä, että Enna on myös vasenkätinen kuten Jussikin.

Miltä Jussista mahtaa tuntua, kun asiasta tietämättömät sanovat Ennaa isänsä näköiseksi.

”Hyvältä”, Jussi vastaa, ”tietenkin”.

Jussi sanoo, että ei juuri mieti, millainen luovuttaja on. Hänelle riittää, että luovuttaja ylipäänsä on ollut.

Mira sanoo joskus tytärtään katsoessaan pohtivansa, minkä näköinen luovuttaja on – ”varmasti hyvän, koska Enna on niin kauhean kaunis!” – mutta hänkään ei halua sitä ihan oikeasti tietää.

Mutta heille kummallekin sopii, että Enna saa halutessaan 18-vuotiaana tietää luovuttajan henkilöllisyyden.

”Jos Enna joskus haluaa ottaa luovuttajasta selvän, niin minä jeesaan, jos vain mahdollista”, Jussi sanoo.

Ennalle ei ole vielä kerrottu hänen alkuperästään. Mira ja Jussi ajattelevat, että tyttö on siihen vielä aivan liian pieni. Jossakin vaiheessa – mieluummin ennemmin kuin myöhemmin – asia on kuitenkin kerrottava, mutta millä tavalla asian ottaisi puheeksi? Helpointa on varmaan antaa lapsen itsensä alkaa kysellä, miten vauvat saavat alkunsa.

”Sitten pitää astua autoon ja ajaa Helsinkiin sen klinikan pihaan, josta kaikki alkoi”, Jussi sanoo.

Mirasta ja Jussista on outoa, miten vähän lahjasukusoluilla alkunsa saamisesta puhutaan. Siihen suhteutettuna esimerkiksi adoptiosta on ollut puhetta suorastaan valtavasti.

”Pitäisi puhua paljon enemmän, että asia ei olisi varsinkaan miehille niin vaikea. On monia pareja, jotka eivät ole pystyneet käsittelemään asiaa lainkaan ja jotka ovat jättäneet koko homman sikseen tai adoptoineet lapsen. Adoptoiminen on hyvä ratkaisu sekin, mutta jos pari pystyy hankkimaan edes puoliksi geneettisesti oman lapsen, niin miksi niin ei tekisi? Tässä ei ole mitään väärää eikä hävettävää”, Jussi sanoo.

Mira ja Jussi harkitsevat nyt toisen lapsen hankkimista saman luovuttajan siittiöillä. Miralla alkaa olla sen verran ikää, että päätös on tehtävä lähiaikoina.
”Kaksi lasta olisi hyvä, mutta jos Luoja ei suo kuin yhden, sekin riittää hyvin”, Jussi sanoo.

Haastateltavien nimet on muutettu.

Marianne Rautanen: "Isyys ei ole biologiaa", Vauva 7/2011
Kuva: Liisa Takala

Lue lisää:

Uudet hedelmöityshoidot tuovat toivoa lapsettomille

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”