Vauvan lukija kuuli raskausviikolla 19, että hänen lapsensa on kuollut kohtuun. Tapahtuneesta toipuminen on vienyt voimia ja aikaa.

”Raskauteni ovat alkaneet helposti ja kaksi aiempaa raskauttani sujuivat ilman ongelmia. Kun tulin kolmannen kerran raskaaksi, mietin: Tämä on viimeinen raskauteni ja sitten perheemme on täydellinen.

Joulukuussa sain ystävältäni kotidopplerin käyttööni. Sydänäänien kuuntelu rauhoitti mieltäni ja kuuntelin niitä iltaisin. Ne olivat minun ja vauvan yhteisiä hetkiä, koska liikkeitä ei vielä tuntunut. Isommat, 9- ja 2-vuotiaat lapsemme, halusivat myös kuunnella ”vauvaääniä” ja tuntui hyvältä, kun koko perhe oli odotuksessa mukana.

Tammikuun lopussa raskausviikolla 18 tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet. Odotin kovasti parin viikon päässä olevaa rakenneultraa sekä hetkeä, kun ensimmäiset liikkeet näkyvät nykimisenä vatsan päältä. Haaveilin tulevasta kesästä ja vapaudesta, joka äitiyslomalla olisi. Laskettu aika olisi juhannuksena, joten pääsisin äitiyslomalle jo toukokuussa.

Helmikuun 2. päivänä, raskausviikolla 19, maailmani romahti. Heräsin päiväunilta puolen päivän jälkeen ja päätin kuunnella vauvan sydänääniä ennen iltatöihin menoa. Kiertelin ja kaartelin dopplerin kanssa, mutta vauva oli piilossa. Viiden minuutin etsinnän jälkeen minulle tuli hätä. Näillä raskausviikoilla sydänäänien pitäisi löytyä helposti, mietin. Lopulta soitin paniikissa neuvolaan ja sain sieltä heti ajan.

Minut otti vastaan nuori terveydenhoitaja, joka yritti rauhoitella minua. Hän pyöritteli doppleria vatsani päällä, mutta mitään ei kuulunut. Lopulta hoitaja soitti minulle kiireellisen ultra-ajan keskussairaalaan. Mieheni lähti heti töistä tuekseni.

Sairaalassa jouduimme odottamaan ainakin tunnin ennen kuin pääsimme ultraan. Onneksi kello oli paljon, eikä aulassa ollut muita odottavia äitejä. Lääkäri kutsui meidät sisään, ja vapisin tutkimuspöydällä ja odotin tuomiota. Lääkäri katsoi näyttöä ja totesi sitten:

– En löydä täältä sykkivää sydäntä, olen pahoillani.

Saimme vihkosen, joka käsittelee keskenmenoa, ja minun piti ottaa kohdunsuuta pehmittävä lääkitys. Verikokeiden jälkeen pääsimme kotiin odottamaan käynnistystä, joka varattiin kahden päivän päähän.

Odottelu tuntui painajaiselta. Kävelin lumisia kävelyteitä pitkin ja mietin, että sisälläni on kuollut vauva. Välillä itkin, välillä olo tuntui normaalilta.

Käynnistystä edeltävä yö oli kauhea. Pelkäsin tulevaa päivää enkä saanut nukutuksi. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olin kääntynyt nukkumaan puolittain mahalleni. Mietin, etten saa nukkua mahallani, ettei vauva litisty. Sitten järkeilin, että vauva on jo menehtynyt enkä voi satuttaa häntä enää. Kaunis vauvamahani tuntui kutistuvan kuin itsestään. Se toimi vain kuolleen vauvani kehtona.

Koska raskauteni oli alle 22 viikkoa, minut määrättiin käynnistykseen naistentautien poliklinikalle. He ohjasivat minut kuitenkin synnyttäjien osastolle, jotta saisin tarvitsemani kipulääkityksen. Tunsin olevani siellä musta lammas pienen vatsani kanssa. Muut äidit kävelivät ohitseni isojen vatsojensa kanssa ja näyttivät onnellisilta. Miksi minulle ei suotu sitä samaa onnea, pohdin.

Pääsin omaan huoneeseen ja minulle annettiin käynnistyslääkkeet ja kipulääkitystä. Puolen päivän aikaan sain lisää avaavaa lääkitystä, ja synnytys alkoi käynnistyä. Tuleva pelotti minua suunnattomasti: pelkäsin kipua ja vauvan näkemistä. Oli hankala kuvitella, miltä 19-viikkoinen näyttäisi.

Viiden aikaan iltapäivällä alkoi tapahtua, ja pyysin kätilöltä vahvaa kipulääkettä. Lääke auttoi viidessä minuutissa ja vei kaikki kivut. Se myös rauhoitti, joten pystyin hallitsemaan itseni kaikesta kaoottisuudesta huolimatta. Puoli kuuden aikaan iltapäivällä tunsin paineen tunnetta kehossani ja totesin, että vauva syntyy nyt. En uskaltanut katsoa alaspäin ja odotin, että kätilö tuo vauvan lähelleni.

Siinä hän sitten oli: pieni punainen poika, ruskea pahvimalja kehtonaan. Sormet ja varpaat olivat täydelliset, eikä vauva ollut lainkaan pelottavan näköinen. Hän oli pienempi ja punaisempi kuin olin kuvitellut ja tuntui, etten osaa pitää häntä luontevasti sylissäni. Saimme ottaa hänestä kuvia ja olla hänen vierellään niin kauan kuin halusimme. Lopulta hyvästelimme lapsemme, ja kätilö vei hänet pois.

Synnytyksen jälkeen päällimmäinen tunteeni oli helpotus. Olin selvinnyt ruumiillisesta ponnistuksesta kunnialla, ja nyt oli aika keskittyä surutyöhön. Pääsimme heti seuraavana päivänä kotiin. Vaikka synnytys oli traumaattinen kokemus, henkilökunnasta ja kätilöiden toiminnasta jäi erittäin hyvä mieli. He ottivat aidosti osaa menetykseeni ja kohtelivat minua kuin ketä tahansa synnyttäjää.

Päätimme antaa lapsemme yhteistuhkaukseen. Vaihtoehtona olisi ollut yksin tuhkaus tai arkussa hautaaminen, mutta minulla ei ollut voimia järjestellä hautajaisia.

Tunsin olevani väliinputoaja lapsen menetyksessä. Jos raskaus olisi kestänyt muutaman viikon pidempään, se olisi laskettu kohtukuolemaksi. Minä olisin ollut oikeutettu äitiyslomaan ja lapseni olisi saanut hautajaiset. Keskenmeno taas tuntui liian laimealta ilmaisulta, koska se mielletään helposti alkuraskauden aikana tapahtuneeksi.

Ensimmäiset päivät kotona olivat lohduttomia. Istuin keittiön pöydän äärellä ja katsoin kätilön antamia kuvia sormen ja varpaan jäljistä. Kuuntelin surullisia kappaleita ja itkin. Lopulta päätin, että itkullakin on rajansa. Halusin tehdä asioita, joista pidän ja jotka tuovat iloa elämään. Aloin suunnitella uutta raskautta, ja elämä tuntui menevän omille raiteilleen. Aloitin työt kolme viikkoa synnytyksen jälkeen ja tuntui, että parasta lääkitystä olotilaani ovat työ ja normaali arki.

Ensimmäinen työviikko sujui hyvin. Sen jälkeen oli luvassa uusia työhaasteita, joita jännitin. Oloni alkoi tuntua epätodelliselta ja levottomalta. Minusta tuntui, etten osannut rauhoittua työpäivän jälkeen edes kotona.

Vähän yli kuukausi synnytyksen jälkeen henkinen vointini romahti. Heräsin päiväunilta, ja kävimme ruokapöytään oman perheen kesken. Äkkiä tunsin paniikin omaisen aallon kulkevan kehoni lävitse ja säikähdin toden teolla. Samanlaisia oireita oli tullut häiden aikaan edellisenä syksynä, joten osasin tulkita ne paniikkikohtauksiksi.

Kohtaukset lisääntyivät, ja elin jatkuvasti jännitystilassa. Hakeuduin yksityiselle lääkärille viikon päästä kohtauksien alkamisesta. Diagnoosi oli paniikkihäiriö, ja sain mielialalääkityksen. Tuntui todella julmalta menettää lapsi ja sitten mielenterveys. Pelotti, että jään loppuelämäkseni sairaaksi, enkä voi saada enää lapsia.

Lääkitys auttoi noin viikossa, mutta toukokuussa ahdistus alkoi palata takaisin. Pääsin sairauslomalle, ja muutaman viikon jälkeen oloni alkoi tuntua paremmalta. Elämäniloni palasi takaisin, kun minun ei tarvinnut näytellä töissä reipasta ja iloista. Sain nukkua lasten kanssa pitkään ja tehdä asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. Opin, ettei minun tarvitse olla sen vahvempi kuin todellisuudessa olen.

Kun stressi poistui elämästä, uskaltauduin tiputtamaan lääkeannostakin hieman pienemmäksi. Oli mahtavaa huomata, että paniikkioireet eivät tulleet enää takaisin, vaikka lääkitys pieneni puolella. Aloin nähdä pienissä asioissa valoa. Sain myös ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, jonka kanssa pystyn puhumaan keskenmenosta ja ahdistuksestani.

Nyt synnytyksestä on kulunut 4,5 kuukautta ja laskettu aika olisi muutaman päivän kuluttua. Toipuminen tapahtuu vähitellen mutta tiedän selviäväni. Olen puhunut avoimesti sekä keskenmenosta että paniikkihäiriöstä.

Minusta tuntuu, että keskenmeno mielletään edelleenkin tabuksi, josta naiset eivät puhu. Kun avauduin julkisesti asiasta, huomasin, että muutkin ovat kokeneet saman. Olisi hienoa, jos avoimella keskustelulla voisi hälventää keskenmenon saaneiden häpeää, syyllisyyttä ja pettymystä omaa kehoa kohtaan.

Myöskään asian vähättely ei auta keskenmenon saanutta perhettä. Vaikka lapsi luokitellaan virallisesti vasta sikiöksi, se on odottavalle perheelle vauva. Itse yllätyin myös siitä, miten vahva äidin ja vauvan välinen yhteys on. Miten voi rakastaa niin paljon ihmistä, jota ei ole ikinä nähnyt.

On ollut mielenkiintoista seurata, miten ihmismieli toimii. Pahimman ahdistuksen aikana sysäsin kaikki vauvahaaveet pois ja minusta tuntui, etten halua enää lisää lapsia. Nyt kun oloni on parempi, olen yllättänyt itseni vauvakuumeilemasta. Eräänä iltana kysyin mieheltäni, mahtuisi perheeseemme vielä yksi lapsi. Mieheni vastasi myöntävästi ja nyt odotamme sitä oikeaa hetkeä.”

Nimimerkki Enkelin kosketus

Oletko sinä kokenut keskenmenon? Haluaisitko jakaa oman tarinasi nimettömänä muiden kanssa? Vauva kokoaa kertomuksia keskenmenosta Vauva.fi:hin. Kerro tarinasi täällä tai lähetä se sähköpostilla paula.larjo@sanoma.com.

Vauvakuume saattaa iskeä yhtäkkiä ja täysin yllättävässä tilanteessa, Hannele Lampela kirjoittaa. Oireet vain vahvistuvat, jos raskaus ei ota heti alkaakseen.

Miksi ihmeessä jotkut haluavat hankkia lapsia? Ne sotkevat, pitävät meteliä ja pilaavat lomarauhan. Maksavatkin tilastojen mukaan 18 vuodessa järkyttävät 130 000 euroa kappale ja ovat täynnä vaatimuksia, kinastelua ja soppatahroja.

Niinpä niin. Kun vanhemmuutta katsoo ulkopuolelta, haavetta äitiydestä onkin vaikeaa selittää järkisyillä. Se kuuluu sydämen asioihin. Tai oikeastaan olemme tässä(kin) asiassa hormonien armoilla.

– Kaikki tunteet ovat enemmän tai vähemmän hormonaalisia, ja on tutkittu, että myös vauvakuume on ainakin osittain hormonien aiheuttamaa, Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kertoo.

Rotkirchin mukaan yksi tyypillisimmistä kuumeilijoista on kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä nainen, jonka elämässä lapsi olisi mahdollinen, mutta joka on päättänyt odottaa vielä muutaman vuoden.

Istuin työpalaverissa, kun minut yhtäkkiä valtasi vahva mielikuva, jossa nostin lapsen syliini.

Tunnistan välittömästi itseni. Noin viisi vuotta sitten olin työlleni omistautunut 29-vuotias. Istuin pahaa-aavistamattomana palaverissa, kun minut yhtäkkiä valtasi mielikuva, jossa nostin lapsen syliini. Tunne oli vahva ja fyysinen, ja se yllätti minut täysin.

Olimme päättäneet mieheni kanssa lykätä lasten hankkimista vielä muutaman vuoden, sillä halusin keskittyä uraan ja rahaakin olisi ollut hyvä olla enemmän. Mutta kesken palaverin yllättänyt mielikuva lapsesta ei jättänyt minua rauhaan, ja lopulta huomasin googlaavani ilta toisensa jälkeen raskausoireita, ovulaatioajankohtaa ja sopivia nimiä lapsellemme.

Lisäksi fyysiset tuntemukset lisääntyivät, ja tunne sylin tyhjyydestä yllätti useamman kerran päivässä.

Kyllä vain, olin sairastunut vauvakuumeeseen.

Vauvakuumeesta puhutaan usein kevyesti ja vitsaillen, mutta Rotkirchin mukaan se on ihan todellinen, olemassa oleva ilmiö. Väestöliitto määrittelee sen vahvaksi kaipuuksi saada oma lapsi. Vahvimmillaan se voi aiheuttaa suurta surua, joka vaikuttaa elämään kokonaisvaltaisesti.

– Skaala alkaa kevyestä vaiheesta, jolloin esimerkiksi ajatellaan paljon vauvoja ja hypistellään pieniä vaatteita. Tämän jälkeen seuraavat päivä-unet – unelmoidaan omasta vauvasta, pohditaan millaista elämä lapsen kanssa olisi ja kuvitellaan, millaista häntä olisi pitää sylissä, Anna Rotkirch kuvailee.

Lopulta oireet voivat olla fyysisiä, kuten rintojen nipistelyä ja tuntemuksia kohdussa. Tai sitä tyhjää syliä.

– Osa naisista on kuvaillut, että heidän kohtunsa ikään kuin ”huutaa tyhjyyttään”. Myös miehet voivat kokea vauvakuumetta. He kuvailevat sitä osin myös fyysisenä kaipuuna, mutta eivät osaa yksilöidä, missä kohti kehoa tunne sijaitsee. Naiset sen sijaan kertovat usein oireista juuri kohdussa ja rinnoissa.

Olin hiipivästä vauvakuumeesta ymmälläni. Toisaalta halusin odottaa vielä hetken, mutta sitten taas huomasin huokaavani aina vauvan nähdessäni ja pohtivani, miltä se oma näyttäisi.

Mieheni ei ollut alkuun laisinkaan innostunut ajatuksesta – olihan mukavaa nauttia vapaudesta, matkustella ja tehdä, mitä mieli teki. Vauvakuume on kuitenkin tarttuvaa, ainakin, jos sitä tartuttaa tahallaan. Aina sopivin väliajoin kiinnitin mieheni huomion pieniin lapsiin ja puhuin sulosanoin siitä, millaista elämä vauvan kanssa voisi olla.

Miehen mielestä lapsi sai luvan ”tulla kun on tullakseen”. Minä aloin yrittää tosissani heti.

Lopulta mieskin oli sitä mieltä, että lapsi saa luvan”tulla kun on tullakseen”. Tai näin miehen mielestä. Minä aloin yrittää tosissani heti.

Ensimmäiset kuukaudet laskeskelin itsevarmasti sopivia ajankohtia tulla raskaaksi, tarkkailin kehoani jatkuvasti ja olin aivan varma, että nyt lykästi – hyvin tyytyväisenä panin merkille nipistykset rinnoissa, yllättävät lakritsinhimot ja lievät pahoinvointikohtaukset. Kerran olin jopa niin varma raskaudesta, että oksensin kesken työpäivän.

Kerta toisensa jälkeen suuntasin onnesta vihellellen vessaan tikkupissalle, mutta sain vastaukseksi aina vain tylyn viivan – ei raskaana, mitä sinä nainen oikein kuvittelet.

En koskaan uskonut kerrasta, vaan tarkistin tuloksen paikkansapitävyyden vielä kahdella tai kolmellakin testillä, olivathan oireet ihan selvät! Mutta negatiivista tulosta seurasivat poikkeuksetta kuukautiset ja pettymyksen tuoma ontto olo vatsanpohjassa.

Kun yritystä oli takana vuosi, minuun iski epätoivo ja olin varma, että en koskaan saisi vauvaa ilman raskaita lapsettomuushoitoja.

Olin pitkään tiennyt sairastavani PCO-syndroomaa eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymää. Se on hormonihäiriö, joka aiheuttaa muun muassa pitkittyneitä tai poisjääneitä kuukautisia, hirsutismia eli liikakarvoitusta, keskivartalolihavuutta, aknea ja diabetesta.

PCO vaikeuttaa lastensaantia, mutta koska tarkoituksenamme oli yrittää ensin luomusti, emme suunnanneet heti lääkäriin. Omat oireeni rajoittuivat pitkään kiertoon ja epäsäännöllisiin iho-ongelmiin, joten naiivisti uskoin, että kulkisin hyvin pian kaupungilla lastenrattaita työnnellen.

Kun sitten viimein vuoden yrityksen jälkeen suuntasin lääkärin vastaanotolle, hänen tuomionsa oli tyly – tutkimuksissa selvisi, että ovulaatiota ei tapahtunut lainkaan tai se tapahtui hyvin harvoin.

Sain hoidoksi Clomifen-lääkityksen, jonka tehtävä on auttaa munasolua irtoamaan.

Lääkärikäynnin jälkeen itkeä tihrustin kahvilassa kaakaomuki edessä. Huolestunut mies silitti selkääni ja yritti lohduttaa, mutta minä tunsin oloni naurettavaksi – tiesin, että sairastan monirakkulatautia ja minua oli varoiteltu, että lasten saaminen ei välttämättä olisi helppoa.

Mitä ihmettä olin oikein kuvitellut? Miksi en heti kättelyssä ollut mennyt tutkimuksiin?

Lääkäri oli kuitenkin luottavainen hoitoon ja sanoi uskovansa, että pieni ihmeemme oli vain muutaman pienen pillerin päässä sylistäni.

Alkoi Kunnon Yrittäminen. Äkkiseltään ajatus vilkkaasta seksielämästä höystettynä toiveella maailman suurimmasta lahjasta on todella houkuttava. Muutaman kuukauden jälkeen totuus kuitenkin iski vasten kasvoja.

Aikataulutettu seksi vie touhusta hauskuuden. On pakko syttyä, vaikka väsyttäisi tai ärsyttäisi. On selvää, että intohimo ei tykkää lukujärjestyksistä.

Välillä myös huomasin pidättäytyväni tulenaroista keskustelunaiheista, jotta mahdollinen välienselvittely ei pilaisi seksiaikataulua.

Kaiken kukkuraksi pillerit eivät näyttäneet tehoavan. Olin ollut luottavainen ja uskonut lääkärin tavoin Clomifenien tepsivän muutamassa kuukaudessa, mutta optimismini sai jälleen kolauksen.

Negatiivinen raskaustesti toisensa jälkeen lensi roskakoriin, ja mieleeni alkoi hiipiä pelko.

Negatiivinen raskaustesti toisensa jälkeen lensi roskakoriin, ja mieleeni alkoi hiipiä pelko: joutuisimme läpikäymään myös raskaampia hoitoja, eikä tuloksena välttämättä olisi koskaan sitä omaa, pientä nyyttiä.

Vaikka yrittäminen jo ahdisti, vauvakuume ei helpottanut. Tilannetta ei parantanut se, että ystävilleni syntyi vauva toisensa jälkeen ja Facebook täyttyi onnellisista uutisista. Tuntui, että jokainen raskausuutinen oli sodanjulistus minua vastaan.

Myös sukulaiset utelivat jokaisella tapaamiskerralla, milloin me aiomme hankkia lapsia. Se oli uuvuttavaa.

Vaikka halusin lasta, en halunnut enää yrittämällä yrittää, ja mies oli samaa mieltä – pitäisimme pienen tauon ja tapaisimme sen jälkeen lääkärin uudestaan.

Kun lopetimme totisen yrittämisen, seksielämään palasi hauskuus, ja olin rennompi, levänneempi ja hyväntuulisempi. Toki edelleen ajatus omasta pienestä kolkutteli säännöllisesti takaraivossa, mutta yritin pitää pakkomielteeni aisoissa ja keskittyä muihin asioihin.

Seuraavassa kuussa keho lähetti tuttuja signaaleja – palelsi, alavatsaa nipisteli, pissatti jatkuvasti ja ruokahalu oli valtava. Ohitin jokaisen oireen olankohautuksella. ”Niin varmaan, senkin huijari”, sanoin keholleni ja jatkoin elämääni merkeistä huolimatta.

Sinä aamuna, kun kuukautisten piti alkaa, olin armottoman väsynyt. Olin ystävieni kanssa palaamasta lomamatkalta, ja lentokoneessa torkahtelin muutaman sekunnin välein. En silti halunnut edes kuvitella, että olisin raskaana, olin pettynyt niin monta kertaa aiemmin.

Seuraavana aamuna hain lähiapteekista raskaustestin, ensimmäistä kertaa vain yhden.

Seuraavana aamuna kotona ajattelin kuitenkin, että tarkistan asian. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Hain lähiapteekista raskaustestin, ensimmäistä kertaa vain yhden, ja sulkeuduin vessaan tuhahdellen. Olin ihan varma tuloksesta, joten kaikki tämä tuntui turhuudelta.

Vetäisin sinisen korkin pois testin päältä ja heitin ohjeet heti roskiin – osasinhan ne jo ulkoa. Istuin pöntölle, pissasin tikkuun, pesin käteni ja jäin odottamaan testiajan päättymistä puhelintani selaillen.

Kun minuutit olivat kuluneet, vilkaisin tikkua nopeasti ennen sen roskiin heittämistä.

Testiviivan viereen oli ilmestynyt toinen, hyvin haalea viiva. Minusta tulisi äiti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Jos epäilet kroppasi toiminnassa häiriötä ja olet nainen, sinulla on mistä valita. Esittelemme vaihtoehdoista yhden, PCOS:n.

Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä eli PCOS on yleisin hormonaalinen häiriö hedelmällisessä iässä olevilla naisilla. Joidenkin arvioiden mukaan se saattaa olla jopa yhdellä viidestä naisesta. Se on siten jopa yleisempi kuin endometrioosi.

PCOS on hormonaalinen ja metabolinen oireyhtymä, jonka oireet ovat vaihtelevia ja joskus melko huomaamattomia. Moni potee oireyhtymään tietämättään. Australialaistutkimuksen mukaan jopa 70 prosenttia PCOS-naisista voi jäädä ilman diagnoosia.

Alttius oireyhtymälle on periytyvä ja syntyy ilmeisesti jo sikiövaiheessa. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, mitkä tekijät lopulta vaikuttavat oireyhtymän puhkeamiseen.

Miten PCOS oirehtii?

PCOS-naisilla on miessukuhormonin liikatuotannosta johtuvaa liiallista karvankasvua, kuukautiskierron häiriöitä ja poikkeava munasarjojen rakenne. Diagnoosi voidaan antaa, kun vähintään kaksi näistä kriteereistä täyttyy.

Oireyhtymästä kärsivillä naisilla on taipumus akneen ja ylipainoon, erityisesti keskivartalolihavuuteen. Oireyhtymää diagnosoidaan kuitenkin myös hoikilla naisilla. Monilla on tavallista pidempi kuukautiskierto, vähintään 35 päivää, tai kuukautiset voivat puuttua kokonaan.

PCOS-oireyhtymää potevilla naisilla on kohonnut riski sairastua moniin sairauksiin kuten kakkostyypin diabetekseen, astmaan, laskimotukoksiin ja kohtusyöpään.

Uusimmissa tutkimuksissa on osoitettu, että oireyhtymällä on yhteys myös ahdistuneisuuteen ja masennukseen.

Millaisia seurauksia sillä on hedelmällisyyteen?

PCOS aiheuttaa lapsettomuutta. Oireyhtymä havaitaan usein siinä vaiheessa, kun nainen hakeutuu lapsettomuushoitoihin.

Oireyhtymään liittyvä hormonaalinen häiriö estää monilla naisilla munarakkuloiden kypsymisen, minkä seurauksena ovulaatiota ei tapahdu. Näin ei ole kuitenkaan aina: joillakin naisilla ovulaatiot tulevat normaalisti munasarjojen poikkeavasta rakenteesta huolimatta, ja silloin lapsettomuusongelmaakaan ei yleensä ole.

PCOS ei ole lapsettomuustuomio. Jos nainen hakeutuu lapsettomuushoitoihin, onnistumismahdollisuus niissä on hyvä. Myös tilastojen mukaan oireyhtymää sairastavilla naisilla on yhtä usein kuin muilla naisilla vähintään yksi lapsi.  

Miten PCOS vaikuttaa raskauteen?

Oireyhtymän vaikutuksia raskauden kulkuun on tutkittu toistaiseksi melko vähän. Tähän mennessä tiedetään varmasti ainakin se, että PCOS altistaa raskausdiabetekselle. Lisäksi näyttää siltä, että PCOS-naisilla on muita useammin myös raskausmyrkytyksiä ja kohonnutta verenpainetta raskauden aikana.

PCOS-naiset synnyttävät tutkimusten mukaan muita useammin sektiolla. Oireyhtymään voi liittyä myös ennenaikaisen synnytyksen ja vauvan pienipainoisuuden riski. Monet raskaudenaikaisen komplikaatiot voivat kuitenkin liittyä myös ylipainoon, joka on PCOS:ää potevilla naisilla muita yleisempää.

Osa tutkimuksista viittaa siihen, että PCOS lisäisi myös keskenmenon riskiä. Mahdollinen syy tähän on se, että oireyhtymä vaikuttaa kohdun limakalvon rakenteeseen.

Miten oireita voi hoitaa?

Oireyhtymän terveysriskien kannalta parasta mitä voi tehdä itse, on yrittää pysyä mahdollisimman normaalipainoisena. Ylipainon välttäminen vähentää myös lapsettomuusriskiä: jos naisella on runsaasti ylipainoa, vain 3–5 kilonkin painonpudotus voi riittää palauttamaan ovulaatiot.

Painohallinta lisää myös lapsettomuushoitojen onnistumisen todennäköisyyttä ja vähentää riskiä ongelmiin raskaudessa. Myös tupakoinnin lopettaminen auttaa.

PCOS:ään ei ole parantavaa hoitoa, mutta oireita voidaan lievittää myös lääkkeillä. Yhdistelmäehkäisypillereistä on monille naisille apua, koska ne tasaavat miessukuhormonin vaikutuksia. Apua voi saada myös metformiinista, jota käytetään myös diabeteksen hoitoon. PCOS-naiset voivat hyötyä myös vitamiininkaltaisesta inositolista.

Asiantuntijana dosentti, synnytys- ja naistentautien erikoislääkäri Terhi Piltonen. Hän vetää Oulun yliopistollisen sairaalan tutkimusryhmää, joka keskittyy PCOS:ään ja sen hoitomuotoihin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.