Vauvan lukija kuuli raskausviikolla 19, että hänen lapsensa on kuollut kohtuun. Tapahtuneesta toipuminen on vienyt voimia ja aikaa.

”Raskauteni ovat alkaneet helposti ja kaksi aiempaa raskauttani sujuivat ilman ongelmia. Kun tulin kolmannen kerran raskaaksi, mietin: Tämä on viimeinen raskauteni ja sitten perheemme on täydellinen.

Joulukuussa sain ystävältäni kotidopplerin käyttööni. Sydänäänien kuuntelu rauhoitti mieltäni ja kuuntelin niitä iltaisin. Ne olivat minun ja vauvan yhteisiä hetkiä, koska liikkeitä ei vielä tuntunut. Isommat, 9- ja 2-vuotiaat lapsemme, halusivat myös kuunnella ”vauvaääniä” ja tuntui hyvältä, kun koko perhe oli odotuksessa mukana.

Tammikuun lopussa raskausviikolla 18 tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet. Odotin kovasti parin viikon päässä olevaa rakenneultraa sekä hetkeä, kun ensimmäiset liikkeet näkyvät nykimisenä vatsan päältä. Haaveilin tulevasta kesästä ja vapaudesta, joka äitiyslomalla olisi. Laskettu aika olisi juhannuksena, joten pääsisin äitiyslomalle jo toukokuussa.

Helmikuun 2. päivänä, raskausviikolla 19, maailmani romahti. Heräsin päiväunilta puolen päivän jälkeen ja päätin kuunnella vauvan sydänääniä ennen iltatöihin menoa. Kiertelin ja kaartelin dopplerin kanssa, mutta vauva oli piilossa. Viiden minuutin etsinnän jälkeen minulle tuli hätä. Näillä raskausviikoilla sydänäänien pitäisi löytyä helposti, mietin. Lopulta soitin paniikissa neuvolaan ja sain sieltä heti ajan.

Minut otti vastaan nuori terveydenhoitaja, joka yritti rauhoitella minua. Hän pyöritteli doppleria vatsani päällä, mutta mitään ei kuulunut. Lopulta hoitaja soitti minulle kiireellisen ultra-ajan keskussairaalaan. Mieheni lähti heti töistä tuekseni.

Sairaalassa jouduimme odottamaan ainakin tunnin ennen kuin pääsimme ultraan. Onneksi kello oli paljon, eikä aulassa ollut muita odottavia äitejä. Lääkäri kutsui meidät sisään, ja vapisin tutkimuspöydällä ja odotin tuomiota. Lääkäri katsoi näyttöä ja totesi sitten:

– En löydä täältä sykkivää sydäntä, olen pahoillani.

Saimme vihkosen, joka käsittelee keskenmenoa, ja minun piti ottaa kohdunsuuta pehmittävä lääkitys. Verikokeiden jälkeen pääsimme kotiin odottamaan käynnistystä, joka varattiin kahden päivän päähän.

Odottelu tuntui painajaiselta. Kävelin lumisia kävelyteitä pitkin ja mietin, että sisälläni on kuollut vauva. Välillä itkin, välillä olo tuntui normaalilta.

Käynnistystä edeltävä yö oli kauhea. Pelkäsin tulevaa päivää enkä saanut nukutuksi. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olin kääntynyt nukkumaan puolittain mahalleni. Mietin, etten saa nukkua mahallani, ettei vauva litisty. Sitten järkeilin, että vauva on jo menehtynyt enkä voi satuttaa häntä enää. Kaunis vauvamahani tuntui kutistuvan kuin itsestään. Se toimi vain kuolleen vauvani kehtona.

Koska raskauteni oli alle 22 viikkoa, minut määrättiin käynnistykseen naistentautien poliklinikalle. He ohjasivat minut kuitenkin synnyttäjien osastolle, jotta saisin tarvitsemani kipulääkityksen. Tunsin olevani siellä musta lammas pienen vatsani kanssa. Muut äidit kävelivät ohitseni isojen vatsojensa kanssa ja näyttivät onnellisilta. Miksi minulle ei suotu sitä samaa onnea, pohdin.

Pääsin omaan huoneeseen ja minulle annettiin käynnistyslääkkeet ja kipulääkitystä. Puolen päivän aikaan sain lisää avaavaa lääkitystä, ja synnytys alkoi käynnistyä. Tuleva pelotti minua suunnattomasti: pelkäsin kipua ja vauvan näkemistä. Oli hankala kuvitella, miltä 19-viikkoinen näyttäisi.

Viiden aikaan iltapäivällä alkoi tapahtua, ja pyysin kätilöltä vahvaa kipulääkettä. Lääke auttoi viidessä minuutissa ja vei kaikki kivut. Se myös rauhoitti, joten pystyin hallitsemaan itseni kaikesta kaoottisuudesta huolimatta. Puoli kuuden aikaan iltapäivällä tunsin paineen tunnetta kehossani ja totesin, että vauva syntyy nyt. En uskaltanut katsoa alaspäin ja odotin, että kätilö tuo vauvan lähelleni.

Siinä hän sitten oli: pieni punainen poika, ruskea pahvimalja kehtonaan. Sormet ja varpaat olivat täydelliset, eikä vauva ollut lainkaan pelottavan näköinen. Hän oli pienempi ja punaisempi kuin olin kuvitellut ja tuntui, etten osaa pitää häntä luontevasti sylissäni. Saimme ottaa hänestä kuvia ja olla hänen vierellään niin kauan kuin halusimme. Lopulta hyvästelimme lapsemme, ja kätilö vei hänet pois.

Synnytyksen jälkeen päällimmäinen tunteeni oli helpotus. Olin selvinnyt ruumiillisesta ponnistuksesta kunnialla, ja nyt oli aika keskittyä surutyöhön. Pääsimme heti seuraavana päivänä kotiin. Vaikka synnytys oli traumaattinen kokemus, henkilökunnasta ja kätilöiden toiminnasta jäi erittäin hyvä mieli. He ottivat aidosti osaa menetykseeni ja kohtelivat minua kuin ketä tahansa synnyttäjää.

Päätimme antaa lapsemme yhteistuhkaukseen. Vaihtoehtona olisi ollut yksin tuhkaus tai arkussa hautaaminen, mutta minulla ei ollut voimia järjestellä hautajaisia.

Tunsin olevani väliinputoaja lapsen menetyksessä. Jos raskaus olisi kestänyt muutaman viikon pidempään, se olisi laskettu kohtukuolemaksi. Minä olisin ollut oikeutettu äitiyslomaan ja lapseni olisi saanut hautajaiset. Keskenmeno taas tuntui liian laimealta ilmaisulta, koska se mielletään helposti alkuraskauden aikana tapahtuneeksi.

Ensimmäiset päivät kotona olivat lohduttomia. Istuin keittiön pöydän äärellä ja katsoin kätilön antamia kuvia sormen ja varpaan jäljistä. Kuuntelin surullisia kappaleita ja itkin. Lopulta päätin, että itkullakin on rajansa. Halusin tehdä asioita, joista pidän ja jotka tuovat iloa elämään. Aloin suunnitella uutta raskautta, ja elämä tuntui menevän omille raiteilleen. Aloitin työt kolme viikkoa synnytyksen jälkeen ja tuntui, että parasta lääkitystä olotilaani ovat työ ja normaali arki.

Ensimmäinen työviikko sujui hyvin. Sen jälkeen oli luvassa uusia työhaasteita, joita jännitin. Oloni alkoi tuntua epätodelliselta ja levottomalta. Minusta tuntui, etten osannut rauhoittua työpäivän jälkeen edes kotona.

Vähän yli kuukausi synnytyksen jälkeen henkinen vointini romahti. Heräsin päiväunilta, ja kävimme ruokapöytään oman perheen kesken. Äkkiä tunsin paniikin omaisen aallon kulkevan kehoni lävitse ja säikähdin toden teolla. Samanlaisia oireita oli tullut häiden aikaan edellisenä syksynä, joten osasin tulkita ne paniikkikohtauksiksi.

Kohtaukset lisääntyivät, ja elin jatkuvasti jännitystilassa. Hakeuduin yksityiselle lääkärille viikon päästä kohtauksien alkamisesta. Diagnoosi oli paniikkihäiriö, ja sain mielialalääkityksen. Tuntui todella julmalta menettää lapsi ja sitten mielenterveys. Pelotti, että jään loppuelämäkseni sairaaksi, enkä voi saada enää lapsia.

Lääkitys auttoi noin viikossa, mutta toukokuussa ahdistus alkoi palata takaisin. Pääsin sairauslomalle, ja muutaman viikon jälkeen oloni alkoi tuntua paremmalta. Elämäniloni palasi takaisin, kun minun ei tarvinnut näytellä töissä reipasta ja iloista. Sain nukkua lasten kanssa pitkään ja tehdä asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. Opin, ettei minun tarvitse olla sen vahvempi kuin todellisuudessa olen.

Kun stressi poistui elämästä, uskaltauduin tiputtamaan lääkeannostakin hieman pienemmäksi. Oli mahtavaa huomata, että paniikkioireet eivät tulleet enää takaisin, vaikka lääkitys pieneni puolella. Aloin nähdä pienissä asioissa valoa. Sain myös ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, jonka kanssa pystyn puhumaan keskenmenosta ja ahdistuksestani.

Nyt synnytyksestä on kulunut 4,5 kuukautta ja laskettu aika olisi muutaman päivän kuluttua. Toipuminen tapahtuu vähitellen mutta tiedän selviäväni. Olen puhunut avoimesti sekä keskenmenosta että paniikkihäiriöstä.

Minusta tuntuu, että keskenmeno mielletään edelleenkin tabuksi, josta naiset eivät puhu. Kun avauduin julkisesti asiasta, huomasin, että muutkin ovat kokeneet saman. Olisi hienoa, jos avoimella keskustelulla voisi hälventää keskenmenon saaneiden häpeää, syyllisyyttä ja pettymystä omaa kehoa kohtaan.

Myöskään asian vähättely ei auta keskenmenon saanutta perhettä. Vaikka lapsi luokitellaan virallisesti vasta sikiöksi, se on odottavalle perheelle vauva. Itse yllätyin myös siitä, miten vahva äidin ja vauvan välinen yhteys on. Miten voi rakastaa niin paljon ihmistä, jota ei ole ikinä nähnyt.

On ollut mielenkiintoista seurata, miten ihmismieli toimii. Pahimman ahdistuksen aikana sysäsin kaikki vauvahaaveet pois ja minusta tuntui, etten halua enää lisää lapsia. Nyt kun oloni on parempi, olen yllättänyt itseni vauvakuumeilemasta. Eräänä iltana kysyin mieheltäni, mahtuisi perheeseemme vielä yksi lapsi. Mieheni vastasi myöntävästi ja nyt odotamme sitä oikeaa hetkeä.”

Nimimerkki Enkelin kosketus

Oletko sinä kokenut keskenmenon? Haluaisitko jakaa oman tarinasi nimettömänä muiden kanssa? Vauva kokoaa kertomuksia keskenmenosta Vauva.fi:hin. Kerro tarinasi täällä tai lähetä se sähköpostilla paula.larjo@sanoma.com.