Maria Koskinen muistaa keskenmenonsa paremmin kuin synnytyksensä. Sitä muistoa ei mikään pyyhi pois.

"Huoli alkaa itää saunan jälkeen, kun löhöän sohvalla katsomassa Sinkkuelämän uusintoja. Alavatsassa tuntuu joltain, ja hetken mietittyäni tajuan miltä.

Samalta kuin ennen kuukautisia. Mutta tuntemus menee ohi, ja työnnän ikävät aavistukset mieleni reunoille. Mikään ei voisi mennä enää pieleen, olenhan kuukautta aiemmin nähnyt ultraäänessä pontevan 12-viikkoisen sikiön.

Seuraava päivä on nimipäiväni. Vietän kesälomaa; sitä erityistä, josta on tapana sanoa, että lepää nyt kun vielä voit. Seison keittiössä leipomassa mustikka-valkosuklaatorttua, kun kesken täytteen vatkaamisen huoli kasvaa liian suureksi. Vatsaan ei satu, mutta jokin siellä velloo. Soitan ensin neuvolaan, sitten lääkäriin.

Tuntemukset ovat supistuksia, vaikken halua sitä ymmärtää. Laitan valkosuklaatortun jääkaappiin hyytymään ja lähden päivystykseen yhä toivoen, että pelkoni olisi turha.

Matkalla haen kaupasta evääksi kaksi Da Capo -patukkaa.

Tuosta päivästä on kymmenen vuotta. Miksi muistan kaiken näin piinallisen tarkasti?

Kun nainen saa lapsen, ystävät haluavat kuulla, miten kaikki meni. Liikuttava käärö nukkuu sylissä, puhutaan läpi koko mylläkkä: supistusten alku, ponnistusvaiheen kesto, mitä kätilö sanoi, mitä lääkäri sanoi. Väistämättä tulee hetki, jolloin huomaa kertoneensa siitä kyllikseen. Paljon enemmän kiinnostaa lapsi. Hänen olemassaolonsa työntää synnytysmuistot taka-alalle.

Keskenmenon jälkeen ei ole vauvaa. On vain tarina menetyksestä, josta ei ole tapana puhua. Siksi muistoni on kapseloitunut kuin aikakoneessa.

Lääkärin sanat, kun makaan tutkimuspedillä, monitori oikealla puolellani. Itkuni sairaalan käytävällä. Se hirveä hetki, kun minun on soitettava miehelleni, joka on työn takia toisella paikkakunnalla. Sanat eivät tahdo tulla suustani, tulee vain itkua. Hän, josta piti tulla lapsemme, on kuollut.

Jos kertoo saaneensa keskenmenon, paljastaa samalla yrittävänsä saada vauvan. Se taas on herkkä, hauras tilanne. Harva haluaa uteliaiden jokohan tärppäsi silmäysten kohteeksi, olivat ne miten hyvän-tahtoisia tahansa.

Siksi keskenmenoista ei puhuta naapureille eikä työpaikan kahvihuoneessa. Tämä suru surraan lähimpien kesken – tai yksin.

Joka kuudes todettu raskaus päättyy keskenmenoon. Joka päivä, tänäänkin, kymmenet naiset jossain päin Suomea istuvat vessanpöntöllä itkemässä, kun lupaus lapsesta valuu viemäriin.

Sehän on niin yleistä, suru kuitataan. Ikään kuin murhetta lieventäisi se, että tiesi keskenmenon olevan mahdollinen.

Tunsin minäkin tilastot. En silti voinut sille mitään: Heti kun raskaustestissä näkyi kaksi viivaa, mieleni kiisi yhdeksän kuukautta eteenpäin. Tietenkin voisi käydä huonosti, mutta voisihan käydä myös hyvin. Kohta olisi talvi ja työntäisin vaunuissa esikoistani.

Juuri keskenmenon pelon takia useimmat eivät kerro raskaudesta ensimmäisien kuukausien aikana kuin aivan lähimmilleen. Hiljaisuus ei tarkoita, etteikö odottava äiti ajattelisi raskautta. Kolmessa kuukaudessa ehtii pelätä miljoona kertaa. Ehtii haaveilla, uskoa ja toivoa miljoona kertaa. Ehtii hypistellä salaa vauvanvaatteita. Ehtii miettiä nimiä tytölle ja pojalle. Ehtii suunnitella, millaisin sanankääntein paljastaa ystäville olevansa raskaana.

Kun sitten ei olekaan, tuntee itsensä paitsi surulliseksi myös typeräksi. Pitikö sellaistakin mennä ajattelemaan.

Keskenmenoni jälkeen palasin kesälomalta töihin kalpeana ja vaisuna ja sanoin sairastaneeni rajun vatsaflunssan. Työkavereiden silmissä kaikki oli ennallaan, mutta minä olin menettänyt tulevaisuuden, jossa olin talvivauvan äiti.

Voiko keskenmenossa olla jotain hyvää? Kuulostaa ehkä oudolta, mutta nimipäiväni jälkeisenä yönä, kun valvoin ja odotin kuolleen sikiöni syntymistä, tunsin kivun ja surun keskellä myös pakahduttavaa kiitollisuutta.

Mieheni oli kaukana, mutta vanhempani tulivat. Keitimme kahvit, söimme nimipäivätortun, joka ei maistunut miltään. Sisareni tuli myös, petasi itselleen patjan vuoteeni viereen ja ojenteli nenäliinoja läpi yön. Hänellä oli mukanaan lapsuutensa uninalle, senkin hän ojensi.

Ajattelin: Sitten kun saan lapsen, sitten kun saan elävän lapsen, hänellä ei koskaan ole mitään hätää, sillä nämä ihmiset ovat hänenkin tukenaan.

Seuraavana päivänä, kohtuni tyhjennyttyä, tajusin: Tämähän oli kuin pieni synnytys. Nyt tiedän, miltä se tuntuu, ja tiedän, että kehoni osaa sen.

Olin valtavan onnekas. Kolmen kuukauden kuluttua tulin uudestaan raskaaksi. Kun tuli aika lähteä synnyttämään, en pelännyt yhtään.

Mutta minun kokemukseni on tietenkin vain yhden ihmisen kokemus.

Eräänä pilvisenä kevätpäivänä istun ystäväni kanssa kahvilassa, ja itkemme hiljaa keittolautasten yllä. Hän on juuri saanut neljännen keskenmenonsa. Kuollut sikiö on mukanamme kahvilassa, yhä hänen kohdussaan. Lääkkeellinen tyhjennys ei ole toiminut, ja hän odottaa aikaa kaavintaan.

Ystäväni kertoo syvästä arvottomuuden tunteesta, joka seuraa jokaista keskenmenoa. Se tunne on äitiyden ilon ja ylpeyden totaalinen vastakohta.

Kelvottomuuden tunnetta korostaa se, ettei keskenmenokaan tahdo onnistua. Kehoni ei pysty edes tähän, hänestä tuntuu.

Silti hän ei aio luovuttaa, ei vielä. Ei, vaikka seuraavallakin kerralla edessä on sama viikkokausien pelko ja epävarmuus. Onnistuuko tämä nytkään?

– En ole tavallisesti yhtään taikauskoinen, mutta raskausaikoina mieli kehittää kaikenlaisia kuvioita. Jos en nyt kerro kenellekään, tämä varmasti onnistuu. Jos laitan saman onnenmekon kaikkiin tutkimuksiin, tämä varmasti onnistuu. Sitä toivoo vain niin paljon, että voisi jotenkin vaikuttaa asiaan.

Entä voiko hänen mielestään keskenmenossa olla jotakin hyvää?

Voi. Keskenmenosuru on lomaa jatkuvasta, jäytävästä lapsettomuuden surusta. Kerrankin on jotain konkreettista, mitä itkeä.

Juuri hän sanoi minulle aikoinaan lohdulliset lauseet, kun itkin menettämääni vauvanalkua.

Hänen lyhyt elämänsä ei ollut turha. Ajattele, miten paljon iloa hän ehti tuottaa perheellenne niinä viikkoina kun odotitte häntä.

En silti uskalla suositella näitä tai mitään muitakaan sanoja lohduttamiseen. Se, mikä minusta oli kauniisti sanottu, voi jollekulle toiselle olla puukko sydämeen.

Ystäväni ensimmäisen keskenmenon jälkeen lääkäri sanoi, että luultavasti sikiössä oli jokin vika ja että oli ehkä hyvä, että raskaus meni itsestään kesken.

– Ajattelin silloin, että mikä lohtu tuo muka on.

Myöhemmin hän tuli uudestaan raskaaksi. Ultraäänessä ja sitä seuranneissa tarkemmissa tutkimuksissa kävi ilmi, että vauva oli vakavasti sairas. Niin sairas, että ystäväni joutui tekemään päätöksen raskauden keskeyttämisestä.

– Vasta silloin ymmärsin, mitä lääkäri oli tarkoittanut.

Keskenmenojen syistä tiedetään edelleen varsin vähän. Yleinen oletus on, että valtaosa johtuu sikiön kromosomihäiriöstä. Varmaa tietoa ei useinkaan saada, sillä suurin osa keskenmenoista tapahtuu niin alkuvaiheessa raskautta, että kromosomien tutkiminen on vaikeaa. Joskus syynä voi olla myös kohdun poikkeava rakenne, veren hyytymistekijä tai jokin virus, vaikkapa parvorokko.

Suomessa alkuraskauden keskenmenon syitä ei edes yritetä selvittää ennen kuin peräkkäisiä menetyksiä on kolme. Sen jälkeenkään syy ei välttämättä selviä.

On tavallaan kummallista, että lääkärit osaavat hoitaa syöpiä ja tehdä aivoleikkauksia, mutta niin yleistä asiaa kuin keskenmenoa ei osata estää.

Siinä on jotain jylhää. Ihmiskunta on keksinyt kaikenlaista avittaakseen ja uhmatakseen luontoa, mutta ihminen ei voi päättää, milloin uusi elämä alkaa ja syntyy.

Lapseni, hän, joka sai alkunsa kolme kuukautta keskenmenoni jälkeen, täyttää kohta yhdeksän. Olen kertonut hänelle, että odotin toista vauvaa vähän ennen häntä. Se on hänestä kiehtova ajatus, ja silloin tällöin hän kysyy: mitä jos se toinen olisikin syntynyt?

Vastaan aina samalla tavalla. Silloin en olisi saanut sinua. Onneksi sain sinut.

Miksi kirjoitan tästä kaikesta vasta nyt, kymmenen vuoden jälkeen? Aiemmin en olisi uskaltanut. Kai tämäkin on yhdenlaista taikauskoa hallitsemattoman edessä.

Täytän ensi vuonna neljäkymmentä, enkä yritä enää saada lisää lapsia. Se on haikeaa. Se on helpottavaa. Minun ei tarvitse enää ikinä pelätä keskenmenoa."

Juttua varten on haastateltu synnytysten ja naistentautien erikoislääkäriä LT Maarit Niinimäkeä.

Vauva 8/15

EiLapsia

Keskenmenosta on kymmenen vuotta: ”Miksi muistan kaiken niin piinallisen tarkasti?”

Hieno ja koskettava artikkeli. Itselläni ei ole lapsia enkä niitä ole tavoitellutkaan mutta aina kun kuulen sanan keskenmeno sydämeni pysähtyy. On todennäköistä että monen kohdalla sikiön kehitys ei ollut normaalia ja "luonto teki tehtävänsä" siten ettei kukaan syntyisi ilman vitaaleja elimiä tms.mutta silti tunnen suurta myötätuntoa niitä ketkä menettivät pienen nyytin...:'( Voimia ja lämpimiä ajatuksia teille. Ei ole mikään häpeä yrittää, menettää ja surra. Jos joku ei menetyksen suuruutta...
Lue kommentti
Marjuska

Keskenmenosta on kymmenen vuotta: ”Miksi muistan kaiken niin piinallisen tarkasti?”

Niimpä, eihän sitä unohda. Minulla oli kaksi perättäistä, puolessa välissä raskautta, vuonna -98 ja -99. Kauan aikaa sitten. Silti, niin merkittävät tapahtumat. Muistan myös kaiken, jopa päälläni olevat vaatteet ja lääkäreiden sanat. Minulla oli jo kolme lasta, välissä kohdunkaulasyöpä ja selvittyäni siitä, toivoin neljättä lasta. Kun odottaa lasta, synnyttää, imettää, luulee että on turvassa syövältä. Sen uusiutumiselta. Sain neljännen lapsen, lahjalapseni, myöhemmin. Uuden miehen kanssa...
Lue kommentti
Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”