Viisi vuotta, kaksi leikkausta, tuhansia maksettuja euroja. Ja lopulta: pikkuinen tyttö.

Thaimaan aurinko tammikuussa 2014 on kuuma. Anne-Marie Suurinkeroinen nauttii jokaisesta lomapäivästä Krabilla. Lämmöstä, merestä, retkistä lähisaarille pitkähäntäveneellä.

Erityisesti mieleen jää päivä, jolloin hän kiipeää helteessä miehensä Toni Suurinkeroisen kanssa paikallisen nähtävyyden, Tiikeritemppelin, kaikki 1 237 askelmaa. Ylhäällä odottaa jättimäinen istuva Buddha ja huikea näkymä kauas vuoristoiseen horisonttiin.

Huipulla Anne-Marie huomaa, että kylkeen pistää ja hengästyttää. Kunto on ruosteessa, ja Anne-Marie tietää hyvin miksi.

Kaksi edellistä vuotta ovat olleet rankkoja. Omakotitalon rakennusprojekti, muutto uuteen kotiin. Vahvat lääkitykset, kaksi kirurgista leikkausta, kaksi kliinistä hoitoa.

Anne-Marie on itkenyt. Kiukutellut hormonimyrskyissään. Kestänyt kipuja. Vältellyt vauvojen ja pienten lasten näkemistä.

Tonin asenne on ollut rauhallisempi.

– Rakastan sinua. Ei ole maailmanloppu tai katastrofi, jos meille ei tule lapsia.

Onko niin? Anne-Marie miettii.

Pitäisikö haudata haave lapsesta, jättää yritykset sikseen? Elää pariskuntana, joka tekee mieleisiään töitä, reissaa ja nauttii elämästä vailla vanhemmuuden vastuuta? Olisiko sellainen elämä tarpeeksi?

Temppelissä Anne-Marie sulkee silmät, hengittää syvään, ajattelee asiaa.

Ei.

En ole valmis luopumaan unelmasta. En ihan vielä.

 

Bussin takapenkillä istui hymyilevä nuori mies, joka jäi heti Anne-Marien mieleen. Oli vuosi 2005, bussilla mentiin Tanskaan kaveriporukalla. Iloisen ja mukavan Tonin kanssa vaihdettiin yhteystietoja, pian jo läheteltiin viestejä.

Noin kuukausi reissun jälkeen pari lähti ensitreffeille. Pari vuotta myöhemmin, kesällä 2007, he menivät naimisiin. Pian Anne-Marie valmistui eläinlääkäriksi, Toni insinööriksi.

Vuonna 2009 Anne-Mariesta alkoi tuntua, että alkaisi olla perheenperustamisen aika. Toni lämpeni ajatukselle pikkuhiljaa.

– Keväällä 2010 päätimme, että lapsi saa tulla kun on tullakseen. Ei kiirettä, mutta halusimme antaa raskaudelle mahdollisuuden, Anne-Marie kertoo.

Sinä kesänä hän oli Porvoon kaupungineläinlääkärin sijainen. Olo oli jännittynyt, pää haaveita täynnä. Jospa tärppääkin heti? Ensi vuonna tähän aikaan sylissäni voi olla oma vauva!

Mutta ei. Ei tapahtunut mitään, ei sinä vuonna eikä seuraavanakaan. Maaliskuussa 2012 asiaa alettiin tutkia tarkemmin.

– Nyt on helppo sanoa, että kunpa olisimme menneet lääkäriin jo aiemmin, Anne-Marie sanoo.

Ensikäynniltä hän muistaa ultraäänitutkimuksen – kylmän geelin alavatsan päällä, mustavalkoisen kuvan monitorin näytöllä. Ja lääkärin sanat.

– Paha endometrioosi. Vasemmassa munasarjassa näkyy yli kahdeksan senttimetrin kokoinen kysta. Kannattaa leikata heti.

 

"Luotin lääketieteeseen lujasti. Ajattelin, että jos vikaa on, se korjataan."

Se oli yllätys. Anne-Mariella ei ollut ollut endometrioosin tyypillisiä oireita, voimakkaita kipukohtauksia tai runsaita vuotoja. Alavatsan nippailuja kuukautisten aikaan hän oli pitänyt normaaleina. Välillä tosin oli ollut epämääräisiä kipuja ja Anne-Marieta oli vaivannut selittämätön anemia, jota oli tutkittu Porvoon sairaalassa.

Nyt ilmeinen syy lapsettomuudelle näytti löytyneen. Se oli helpotus.

– Luotin lääketieteeseen lujasti. Ajattelin, että jos vikaa on, se korjataan, Anne-Marie sanoo.

Toukokuisesta leikkauksesta hänelle jäi hyvä, luottavainen mieli. Munanjohtimet olivat auki ja kunnossa eikä endometrioosipesäkkeitä näkynyt muualla. Vauvahaaveesta tulisi pian varmasti totta, Anne-Marie ajatteli.

Lääkärin kehotuksesta hän ja Toni jatkoivat lapsen yrittämistä. Endometrioosia hillitsevää lääkitystä ei määrätty, koska lääkkeet estävät raskaaksi tulemisen.

Ongelmat jatkuivat. Kontrollissa lokakuussa endometrioosin todettiin uusiutuneen. Nyt molemmissa munasarjoissa näkyi muutoksia.

Marraskuun alussa, kun Anne-Marie oli matkalla töistä kotiin, kipu iski kuin moukari. Kotiin päästyään Anne-Marie hoiperteli kuumaan suihkuun, taittui lattialle ja painoi samalla alavatsaa kädellään. Hän tajusi olevansa kuumeinen.

Aamulla työterveyslääkäri totesi kohonneet tulehdusarvot ja kirjoitti lähetteen Porvoon sairaalaan. Siellä ultraäänitutkimuksessa näkyi iso kysta oikealla puolella. Se leikattiin marraskuun lopulla.

– Tiesin, että munasarjakudos hupenee jokaisessa operaatiossa, ja endometrioosini oli selvästi ärhäkkä. Lääkärit suosittelivat meille IVF-hoitoa eli koeputkihedelmöitystä mahdollisimman pian.

Nyt määrättiin myös lääkitys endometrioosiin, jotta uusia muutoksia ei ehtisi syntyä ennen hoidon aloittamista. Luomusti yrittäminen ei lääkityksen takia ollut enää mahdollista.

 

Helppoja hoidot eivät olleet. Anne-Marie muistaa nenäsumutteet, joilla oma hormonitoiminta pysäytettiin ja pistokset, joilla munasoluja alettiin keinotekoisesti kypsyttää. Kontrollit, ultraäänitutkimukset, lopulta punktiot, joissa kypsiä munasoluja kerättiin talteen.

Niistä ensimmäinen tehtiin maaliskuussa 2013. Talteen saatiin kymmenen munasolua, joista noin puolet hedelmöittyi. Kolmesta kehittyi alkio – yksi siirrettiin kohtuun, kaksi pakkaseen odottamaan myöhempää käyttöä.

Ensimmäinen IVF-hoito epäonnistui. Anne-Marien kuukautiset alkoivat kellontarkasti ajallaan.

Pakastettuja alkioita yritettiin sulattaa uutta siirtoyritystä varten kesäkuussa. Otollinen kuukautiskierto oli luotu keinotekoisesti lääkityksellä. Kevät oli ollut yhtä lääkärissä juoksemista. Anne-Marien oma, luonnollinen kuukautiskierto ei ollut käynnistynyt kunnolla maaliskuisen IVF-hoidon jälkeen.

Se oli huonojen uutisten päivä.

– Alkiomme eivät selviytyneet sulatuksesta. Olimme jo lähteneet ajamaan kotoa kohti klinikkaa, kun sieltä soitettiin, ettei tarvitsekaan tulla. Se oli iso pettymys.

Oli myös surullista kuulla, ettei lääkärin mielestä alkioita kannattanut enää jatkossa edes yrittää pakastaa.

Toinen punktio ja seuraava tuoresiirto tehtiin elokuussa. Jälleen turhaan.

 

Syyskuussa 2013 Anne-Marie ja Toni muuttivat vasta valmistuneeseen omakotitaloonsa metsän katveeseen. Unelman eteen oli tehty töitä yli kaksi vuotta. Talossa Anne-Marien oli vaikea olla ajattelematta toista haavettaan, lasta. Kaikki oli suunniteltu suurta perhettä ajatellen. Parisataa neliötä, vankat hirsiseinät, monta makuuhuonetta, keittiö jossa mahtuisi kokkaamaan ruokaa vaikka joukkueelle.

– Alussa ajattelin, ettei tila ainakaan lopu kesken, jos lapsia alkaa tulla. Lopussa mietin, että onneksi Tonilla on suuri suku. Tervetuloa meille kylään, tila ei mene hukkaan.

"Onko oikein pysyä naimisissa, jos en pysty koskaan saamaan omia lapsia?"

Tammikuussa lennettiin Thaimaan aurinkoon, toipumaan vaikeasta vuodesta.

– Olen luonteeltani perfektionisti ja ikuinen huolehtija. Ne piirteeni korostuivat töissä ja rakennuksella, kun lapsiasiassa ei tullut onnistumista.

– Mietin, onko oikein pysyä naimisissa Tonin kanssa, jos en pysty koskaan saamaan omia lapsia. Tiesin, että hänestä tulisi hyvä isä. Hän voisi kokea sen jonkun toisen kanssa.

Synkistä ajatuksistaan Anne-Marie ei puhunut puolisolleen sanaakaan.

– Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten kummassa jaksoin sen kaiken. Kuinka Toni jaksoi?

 

Yritetään vielä, oli Anne-Marie päättänyt Thaimaan auringossa. Seuraava IVF tehtiin toukokuussa 2014, jälleen tuloksetta. Siihen mennessä Anne-Marien ja Tonin lapsihaave oli vienyt aikaa neljä vuotta. Rahaa hoitoihin ja tutkimuksiin oli palanut yli 10 000 euroa.

Olo oli väsynyt, tyhjä ja pettynyt. Eikä lasta kuulunut.

Kokeilkaa vyöhyketerapiaa, ehdotti eräs ystävä ja suositteli alan osaajaa, monia lapsettomia pareja auttanutta terapeuttia.

– Minulla on lääketieteellinen koulutus, vaihtoehtohoidot ovat tavallaan maailmankuvaani vastaan. Mikä on huuhaata, mikä ei? Mihin vedän rajan?

Anne-Marie ajatteli, että kaikkia keinoja pitää kuitenkin koettaa.

– Vyöhyketerapeutin suosituksesta muutin elintapojani, jätin esimerkiksi sokerin ja maidon kokonaan pois ruokavaliosta.

 

On vaikea sanoa, mikä loppujen lopuksi johti luonnonmukaiseen plussaamiseen.

– Ehkä vyöhyketerapeutin hoito, kenties elintapojen muutos tai hoidosta seurannut stressin väheneminen, Anne-Marie miettii nyt.

Kesällä 2014 hän vietti paljon aikaa vanhempiensa kesämökillä, nautti leppoisista päivistä. Olo oli parempi kuin vuosiin. Hän oli tehnyt ison ratkaisun – lopettanut endometrioosilääkityksen kokonaan.

Hän katsoi kauan testiä, laski sen lavuaarin reunalle, otti siitä kuvan.

Alunperin ajatuksena oli ollut hakeutua jatkotutkimuksiin ennen mahdollista seuraavaa IVF-hoitoa ja käydä siinä ohessa vyöhyketerapiassa.

Vyöhyketerapeutti oli kuitenkin kannustanut yrittämään raskautta luonnollisesti.

– Mitään menetettävää ei ollut. Hoitotulokset olivat olleet niin huonoja.

Lokakuun viimeisenä päivänä 2014 Anne-Marie teki raskaustestin kotonaan, vielä uudenkarhean omakotitalon wc:ssä. Tuloksesta ei voinut erehtyä.

Hän katsoi kauan kädessään olevaa testiä, laski sen lavuaarin reunalle, otti siitä kuvan kännykkäkameralla. Kaksi selkeää viivaa.

Tonille hän kertoi asiasta myöhään samana iltana, pimeässä ja hiljaisessa makuuhuoneessa: arvaa mitä?

Syksyllä 2015 Anne-Marie istuu kotonaan harmaalla sohvalla ja imettää tytärtään Ainoa. Vasta muutaman kuukauden ikäistä, ihmeellistä pientä ihmistä, jonka hauraita sormia ja juovuttavaa tuoksua hän voisi ihmetellä miten kauan tahansa. Maailma on nyt tässä.

Vauva tuhisee, inahtaa vähän, katsoo Anne-Marieta rakastavasti suurilla tummilla silmillään.

Äiti.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”