Harri Junttila lähti adoptiomatkalle. Vuosi Keniassa opetti, mistä rakkaus syntyy.

Istuin lastenkodin portailla ja söin leipää. Päiväntasaajan aurinko tuntui polttavalta. Aatos tuli varovasti viereeni. Hän laittoi kätensä rinnalleni ja sanoi ”papa”.

Sillä hetkellä minusta tuli isä toisen kerran. Olin tavannut kaksi vuotta ja kaksi viikkoa vanhan poikani ensimmäisen kerran neljä päivää aiemmin.

Suljin Aatoksen ruskean käden omaani ja suutelin hänen karkeaa päälakeaan. Kärpästukka, ajattelin ja muistin lapsuuteni dokumentit Afrikan nälänhädästä.

Aurinko ja kyyneleet polttivat silmiä. Kaskaiden siritys oli melkein sietämättömän voimakasta. Oli syyskuun alku vuonna 2013 Limurussa, muutaman kymmenen kilometrin päässä Kenian pääkaupungista Nairobista, ja kaikki tuntui suurelta ja väkevältä.

Laitoin lisää leipää suuhuni, etten purskahtaisi itkuun. Ettei Aatos säikähtäisi.

Kaksi vuotta aiemmin, elokuussa 2011 istuin bussissa ja yhtäkkiä tajusin, että voisimme saada toisen lapsen – ja kasvattaa perhettämme – adoptiolla. Esikoispoikamme Lenni oli kaksivuotias. Toista lasta emme saaneet.

Olin ajatellut, että minun lapseni olisivat minun myös biologisesti. Olin myös saanut vaimoni Sadun uskomaan, että muusta on turha keskustella.

Lapset kuitenkin tekevät vanhemmistaan viisaampia, jos heille annetaan mahdollisuus. Ajoin bussilla kotiin ja sanoin Sadulle: Jos vielä haluamme toisen lapsen, voimme harkita adoptiota. Minä olen mukana.

Kun myöhemmin näimme Aatoksen syntymätodistuksen olimme varmoja, että Aatos syntyi samana päivänä kun minä kasvoin ihmisenä.

 

Päädyimme adoptiohankkeessamme Keniaan. Meidän, kuten muidenkin Keniasta adoptoivien, oli asuttava Keniassa koko adoption laillistamisprosessin ajan. Se tarkoitti mitä tahansa aikaa puolesta vuodesta vuoteen.

Meidän adoptiomatkamme kesti yhdeksän ihanaa kuukautta.

Lastenkodin portailla yritin käsittää, mitä poikani ja minun välillä tapahtui. Vielä aamulla Aatos oli itkenyt minut nähdessään. Niin oli käynyt kolmena aiempanakin aamuna, jokaisena päivänä kun olimme menneet tapaamaan häntä.

Olimme lähettäneet lastenkotiin valokuvia meistä, Aatoksen uudesta perheestä, jotta Aatos tunnistaisi meidät. Kuvat olivat jääneet näyttämättä, joten olimme pojallemme täysin vieraita. Toki hänelle oli kerrottu, että mama ja papa ja isoveli tulevat. Mutta eihän kaksivuotias sellaista muista viittä minuuttia pidempään.

Ensitapaamiselle olin pannut kuvassa olleen paidan päälleni, koska ajattelin, että Aatos tunnistaisi paidan, vaikka ei kasvoja muistaisikaan.

Olimme kuulleet juttuja adoptiolapsista, jotka uudet vanhemmat nähdessään hyppäsivät heidän syliinsä ja sanoivat, että mennään. Tai juoksivat kohti ja sanoivat mama. Mutta meidän poikamme itki.

Katselin poikiani ja nielin taas itkua. Minun poikani olivat veljekset.

Erityisesti minun näkemiseni oli Aatokselle vaikeaa. Ahdistuin siitä, ja huomasin myös turhautuvani. Kun Aatos tuli viereeni portailla, tuntui se suunnattoman tärkeältä ja hyvältä ja huojentavalta.

Vaikka Aatos alkoi tutustua minuun, olin pitkään ulkopuolinen perheessämme. Se ei häirinnyt niin paljon, kun näin kuinka avoimesti ja halulla Aatos solmi suhteen äitiinsä ja isoveljeensä. Päiväunensa Aatos nukkui Sadun rinnalla.

Ennen adoptiomatkaa olin huolissani siitä, kuinka Lenni ja Aatos tulisivat toimeen, mutta pelkoni oli turha. He alkoivat pitää toisistaan välittömästi. Muutama ensimmäinen päivä meni tutustuessa, mutta sitten yhteys syntyi.

Lenni löysi lastenkodin puutarhasta piikikkään hedelmän, jollaista en koskaan ollut nähnyt. Kysyin puutarhurilta, onko se syötävä. Kuulemma oli. Söimme sen yhdessä Aatoksen ja Lennin sekä kahden muun lastenkodin lapsen kanssa. Sitten Lenni sanoi, että kylvetään pari siementä maahan, ehkä niistä kasvaa puu.

Lenni istutti siemenet palmun juureen kaivamiinsa kuoppiin. Sitten Aatos ja Lenni peittivät siemenet ja kastelivat niitä yhdessä.

Se oli heidän ensimmäinen yhteinen leikkinsä. Katselin poikiani ja nielin taas itkua. Minun poikani olivat veljekset.

Reilut kolme kuukautta myöhemmin kävimme lastenkodissa vierailulla. Puuntaimet kasvoivat terhakkaasti.

Viikon tutustumisen jälkeen lähdimme lastenkodista ja muutimme Nairobiin, missä asuimme koko adoptiomatkan ajan. Aloimme elää kuin nelihenkinen perhe.

 

Heräsin ensimmäisenä aamuna uudessa kodissamme, kun Lenni ja Aatos seisoivat sängyn jalkopäässä ja supattelivat keskenään. Ei heillä vielä ollut yhteistä kieltä, paitsi tietysti linqua kakara, jota kaikki maailman lapset keskenään puhuvat. Pojat kömpivät hyttysverkon alta sänkyyn ja nauroivat.

Heillä oli hauskaa, meillä oli hauskaa.

Iltapäivällä Aatos oli väsynyt ja kiukkuinen. Otin hänet syliini ja menin sohvalle makaamaan. Pidin lujasti kiinni. Kolmessa minuutissa Aatos rauhoittui, hiljeni ja nukahti. Tunsin kuinka pikkuisen poikani kuola kasteli t-paitani, sitten nukahdin itsekin.

Aatos liukui osaksi perhettämme ihmeellisen vaivattomasti. Olin siitä iloinen mutta myös erittäin helpottunut. Adoptioneuvonnan aikana kotona Suomessa olin moneen kertaan ihmetellyt, että mitä jos en opikaan olemaan isä lapselle, jonka kehitystä en ole päässyt seuraamaan raskauden aikana? Lapselle, joka ei ole minun biologinen lapseni.

Olin jo Lenniä odottaessamme järkyttänyt synnytysvalmennuksessa muita tulevia vanhempia kysymällä kerran, että entäs jos lapsi ei ole kiva tyyppi. Rakastaako lastaan silti, aina?

Nyt kysyin saman kysymyksen. Pelkäsin, että en pärjää, että en osaa tuntea oikein Aatosta kohtaan. Siinä tapauksessa adoptiohanke olisi virhe, karkea pila neljälle elämälle, joista kaksi olisi täysin viattomia koko sotkuun. Pelkäsin välillä aivan tosissani, vaikka olinkin tehnyt ihan kelpo työtä Lennin isänä.

Opin, että romanttinen höpötys ”minun verestäni” on juuri sitä, höpötystä.

En ymmärtänyt, että erilainen polku isäksi ei välttämättä olekaan erilainen.

Aika pian Aatokseen tutustuttuani opin, että romanttinen höpötys ”minun verestäni” on juuri sitä, höpötystä. Adoptio­prosessi ei ole turhan takia pitkä ja huolellinen. Se on alitajunnan raskausaikaa, jonka kuluessa mieli kypsyy ja on valmis rakastamaan perheeseen tulevaa uutta ihmistä.

Perheyhteys syntyi lopulta ihmeen helposti. Muutaman kuukauden kuluttua tajusin, miksi. Syy oli Lennin Aatokselle antama tuki. Aatos alkoi luottaa vieraisiin vanhempiinsa kun hän näki, kuinka Lenni luotti meihin, yhdessä ja erikseen.

Toisaalta olimme kaikki neljä hämmentyneitä uuden edessä. Olimme muuttaneet turvallisesta ja tylsästä Suomesta afrikkalaiseen miljoonakaupunkiin ja täysin vieraaseen kulttuuriin, josta emme tienneet mitään, ja joka pelotti ja kiihotti. Aatos puolestaan joutui lähtemään turvallisesta lastenkodistaan kahden vieraan ja eri värisen aikuisen ja yhden vieraan ja eri värisen lapsen matkaan.

Mutta me pärjäisimme, vaikka elämä muuttui tavalla josta emme tienneet mitään ennakkoon.

Yhdeksän kuukauden aikana Keniassa me muutuimme perheeksi. Nyt on kulunut lähes päivälleen kaksi vuotta siitä, kun tapasimme Aatoksen ensimmäisen kerran.

 

Kenian auringon alla minä kasvoin yhden pojan isästä kahden pojan isäksi. Se ei ollut helppoa, eikä ole aina vieläkään. Joudun yhä ajattelemaan asioita, joita suurin osa isistä ei pohdi koskaan.

Käyttäydynkö Aatosta kohtaan tietyllä tavalla vain koska hän on adoptoitu? Vai olisiko sittenkin kyse siitä, että hänen luonteensa on erilainen kuin Lennin, enkä ole vieläkään osannut säätää itseäni oikein?

Entä pystynkö koskaan korvaamaan sitä adoptiolapsille tavallista perusturvan menetystä, jonka Aatos on kokenut? Pystynkö antamaan Aatokselle normaalin lapsuuden ja nuoruuden maassa, jossa häntä melko varmasti tullaan pitämään erilaisena, muualta tulleena? Pystynkö kasvattamaan Aatoksesta kunnon ihmisen?

Ehkä minun ei tarvitsekaan osata vastata. Ehkä Aatos on jo vastannut puolestani.

Kun tulen töistä kotiin, rastatukkainen poikani juoksee syliini ja huutaa iskä, iskä, iskä, iskä!

Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.

”Tämä ei ole loppu. Hoen lausetta, kun hiivin yön pimeydessä viisivuotiaan poikani sängyn äärelle ja katselen nukkuvaa pikkuheppua. Kuinka hän tyynesti lepää, ripset pitkinä poskilla, posket lämpöisen pyöreinä, hengitys herkkää tuhinaa. Tämä ei ole loppu, loppu on ruma sana, epäonnistuminen vielä rumempi.

Olemme päättäneet lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Itsekseni lisään: toistaiseksi. Lopullista loppua on vaikea tilkitä palaksi koloon, joka viimeisten vuosien kuluessa on laajentunut nielaisemaan koko arjen. Silti tulos on tässä: emme enää yritä.

Katselen ainokaistani, tärkeimpääni. Sydäntä puristaa. Joskus pelkään, että hukutan hänet rakkauteeni, kun en voi jakaa kiintymystäni osiin. Ei ole yhdelle yhtä osaa, toiselle toista, eikä kolmannelle kolmatta. Ei tule toista, ei kolmatta.

Alun perin meitä piti olla juuri tämän verran. Yksi lapsi, kaksi vanhempaa. Ennen vauvaa ja etenkin vauvan kanssa oli helppo päättää niin.

Poika oli pieni keskonen, ja alkutaipale oli pitkä ja haastava. Mutta kun aikaa kuluu, saan petollisen podettavan: uuden vauvakuumeen, joka ei liity järkeen eikä aiempiin päätöksiin.

Nopeasti unohdan, mitä ajattelin silloin, kun yksi lapsi oli tarpeeksi. Tietenkin tahdon esikoiselleni sisaruksen, miksi muuten olisin säästänyt vauvanvaatteet?

Pian kaiken peittää puuduttava yritys. Kuukaudesta toiseen epäonnistun, olen huono, liian vanha, väärin toimiva, kehnosti ajoittava. Ajatus itse vauvasta painuu syvemmälle, en osaa ajatella kuin ensimmäisen viivan ylittämistä: toisen viivan saamista.

Tiedän, että 38-vuotiaana yläikäraja kolkuttelee. Tutkimuksissa kaikki todetaan kuitenkin ikään nähden erinomaiseksi. Munarakkulat kasvavat, ovulaatio on säännöllinen, miehessä ei ole vikaa. Silti mitään ei tapahdu. Vaikka epäonnistun joka kuukausi, olen samaan aikaan erinomainen.

Aika kuluu. Vuosi, toinen. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi. Samaan aikaan se pelkää suurentuvansa – olisiko kuitenkin parempi olla pieni? Nakkaamme pelot pellolle ja teemme tilauksen valkotakkiselle, yksityiselle lapsettomuushaikaralle.

Kahden vuoden yrittämisen jälkeen pieni perheemme pelkää jäävänsä pieneksi.

Pelkää suurentuvansa? Pohdin asiaa paljon. Elämä on rauhallista. Kun perheen ainoa lapsi kasvaa, palaa arki niin nopeasti miltei entiselleen, ettei sitä ole uskoa todeksi. Tunnen itseni lähes yhtä vapaaksi kuin ennen lasta.

Kun poika oli alle kolmevuotias, tuntuivat omat menot häpeällisiltä, vaisto pakotti lähelle lasta, kaipaamaan ja huolehtimaan. Nyt olen huolta vailla. Lapseni on reipas, itsenäinen ja vahva, vaikka asettuukin syliin mutkattomasti ja usein. Mutta hän on iso, hän ei tarvitse minua enää samoin.

Ja piru vieköön, se ärsyttää! Samalla, kun nautin aikuisten teatteri-illasta, mielessä takoo: poika on yhä isompi, huomenna hän tarvitsee minua vielä vähemmän. Ei kai pesästä lentämisen haikeus ala jo viisivuotiaan kanssa? Ärsyttääkö sittenkin enemmän se, että sydän ja syli kaipaavat uutta haastetta, uutta huolta ja vapauden riistoa?

Palaan aina samaan pisteeseen. Elämä on helppoa, arki on kivaa, meillä ei mekastus vie voimia. Muissa perheissä, jotka tunnen, ei ehditä saavuttaa vapauden palautumisen tunnetta. Uusi vauva potkii mahassa kahden, kolmen tai viimeistään neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä.

Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua.

Joskus tuntuu, että olen ainoa vapaa lintu, se, jota ei kaivata, ei enää niin tarvita. Haluan olla uudestaan maailman tärkein. Se on itsekästä halua. Vaikka tietenkin poikaseni tarvitsee minua edelleen, kaiken aikaa, vähintään yhtä paljon kuin minäkin häntä.

On päiviä, jolloin yksi lapsi tuntuu seitsemältä. Tarvitaan vain yksi aamuisin lattialla kiemurteleva paholaisen kullanmuru, seitsemän keuhkon edestä karjuva. Sellaisina hetkinä on onnesta ympyränä, että on vain yksi.

Ja juuri sellaisena päivänä täytyisi käydä toimeen eikä nauttia hetkessä siepatusta helpotuksen tunteesta. Lapsettomuuslääkärin vastaanotto. Täältä tulen, kunhan saan tämän yhden kamalan riiviön suostumaan vihreään haalariin.

Kaikki on valmista hoitokierrokselle. On vain itsestä kiinni, ryhdynkö heittelemään tuhatlappusia taivaan tuuliin vai tyydynkö tähän, mitä minulla on. Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Hän toivoo pojallemme sisarusta, muttei ota paineita. Kuinka raivostuttavaa!

Mies tukee yritykseen lähtemistä, mutta on tyytyväinen nykytilanteeseenkin. Kuinka raivostuttavaa!

En pidä itsestäni. En pidä muista, jotka lisääntyvät ympärilläni. He aiheuttavat tämän tarpeen minulle. Vai olenko se sittenkin minä itse? Pehmeän tuoksutukan kaipuu. Pukluharsojen viikkaus. Kestovaippojen kukkivat kuosit. Vauvankädellinen hahtuvia.

Luin kerran kysymyksen: haluaisitko toisen lapsen, mikäli muillakin olisi vain yksi lapsi. Kysymys on hyvä. Tajuan, että suuri osa ahdistuksestani kumpuaa normeista. Kuuluu olla kaksi lasta, kuuluu olla sisarus, kuuluu olla tietty ikäero. 

Jos muillakin olisi yksi lapsi, nämä yhdet tapaisivat toisiaan useammin, pienet perheet viettäisivät enemmän aikaa yhdessä, olisi helpompi lähteä, mahtua. Ensimmäisen vauvan kanssa on vauvapiirejä, kerhoja ja kahvilatreffejä, mutta kahden kanssa ei tuosta vain lähdetä. Tai ehkä muut lähtevät, mutta minä olen silloin töissä. Yhden lapsen kanssa ei voi jäädä vuosiksi kotiin.

Pojan kaikilla kavereilla on sisaruksia. Olemme omituisessa välitilassa. Sukulaiset eivät hanki lapsia ollenkaan, mutta ystäväperheet ja naapurit paisuvat. Luen Facebook-päivityksiä siitä, kuinka isosisko hoivaa kuumeista pikkusisartaan, katselen perheposeerauksia ja raskausmahoja.

Naapurin tyttö tiukkaa pojaltamme, missä tämän sisko tai veli oikein on. Oman yrityksemme aikana lähipiiriimme on syntynyt kymmenen uutta vauvaa.

Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. Tuntuu yhtä aikaa tärkeältä ja typerältä.

Hoitokierros on alkanut. Koeputkipuuhat pelottavat ja samalla helpottavat. En usko, että hoito onnistuu. Tuntuu silti tärkeältä tehdä jotain. Toisaalta tuntuu järjettömän typerältä. Pistän kehooni hormoneja, joista maksan satasia. Kidutan itseäni punktiossa, josta maksan tuhansia. Vetkutanko vain sen myöntämistä, ettei tämä kana enää muni?

Lääkäri naputtelee reseptejä ja toteaa, että munasoluni kasvavat melko hitaasti. Saan lisää lääkkeitä. Olen pistänyt piikkejä puolitoista viikkoa, siitä on tullut jo rutiinia. Kaivan neulat esiin uimahallin vessassa, ostoskeskuksen vessassa, missä vain vessassa.

Esikoinen ei tiedä mitään siitä, että hänelle yritetään saada sisarus. Ehkä joskus kerromme, jos hän potee yksinäisyyttä. Mutta eivät ainoat lapset kuulemma osaa ajatella, miltä tuntuu olla ei-ainoa. Itsekin olin ainoa kouluikään saakka, enkä muista ikävöineeni sisaruksia. Kun sellaisia sain, ei se tuntunut miltään, vähän rassaavalta ehkä.

Kuva: Jenni Väre
Kuva: Jenni Väre

Aikuisena on ihanaa, että on sisaruksia. Voi jakaa menneisyyden tuoksut ja tulevaisuuden pelot. Ikäero on kadonnut. Voi jakaa vastuuta, kun vanhemmat vanhenevat. Hoitaako meitä vain poika, yksin?

”En anna sinulle yhtään!” hän huutaa, kun pyydän saada maistaa synttäreiltä saatuja namuja. Keskustelemme itsekkyydestä, siitä kuinka mukavalta tuntuu jakaa muille omasta hyvästään. Saan namun. Molemmille tulee kiva olo.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä.

Punktio on ohi ja tänään on hyvä päivä. Ei kai päivä voi muuta olla, jos sen on aloittanut Diapamilla ja jatkanut morfiinijohdannaisella? Pelätty operaatio on tehty, eikä se sattunut. Klinikan hoitajat pitivät kädestä, lempeä musiikki tuuditti lääkekoomassa unen rajamaille.

Aamiainen maistuu aamupaaston jälkeen taivaalliselta. Lääke pitää mielen rauhallisena ja lähes autuaana.

Lääkärillä on hyviä uutisia. Punktiossa on saatu talteen kuusi munasolua. Poistumme potemaan tyytyväisinä. Päätän nauttia päivästä, vaikken tiedä tulevasta. Herkuttelen, hemmottelen itseäni, olutta tekisi mieli, mutta en ota.

Illalla meillä on leikkikaveri kylässä. Poika villiintyy showmieheksi. Mikään leikki ei kestä kauan, niin suuri into on esitellä seuraavaa lelu. Tuntuu kuin hän ottaisi leikkiseurasta kaiken irti.

On totta, ettei seuraa ole kovin usein. Sen järjestäminen on vielä pääasiassa meistä vanhemmista kiinni. Aina ei töiden jälkeen jaksa pohtia, kenelle soittaisi. Toivon, että päiväkoti riittää.

Ovatko ainoat lapset seurallisempia vai vetäytyvämpiä? Opettavatko sisarukset niin suurta sosiaalisuutta, että yksin on vaikea olla? Joskus, kun poika leikkii tunnin autoilla omassa huoneessaan, mietin naapurin viisilapsisen perheen keskimmäistä. Onko hän ikinä ollut aivan yksin? Kuinka erilaisiksi luonteet näin kehittyvät?

Kun kuulemme lääkäriltä, että vain yksi munasolu on hedelmöittynyt, se tuntuu melkein vitsiltä. Olemme tuomitut ainokaisuuteen. Pakkaseen ei jää toivoa tulevasta. Tuo ainokainen siirretään, se on nyt kohdussani. Alkaa odotus. En osaa odottaa mitään.

En ainakaan sitä, että saan hennon viivan raskaustestiin. En sitä, että viiva haipuu saman tien pois. Hoito ei onnistu. Melkein onnistui, ei kuitenkaan. Emme aio jatkaa tällä tiellä.

Työnnän pettymyksen sopivan syvälle niin, ettei se tartu arjen rutiineihin. Teen listan ”Miksi on hyvä, etten tule raskaaksi”: Ei väsytä, en liho, ei tarvitse pelätä keskenmenoa, kehityshäiriöitä, kohtukuolemaa, keskosuutta, saan treenata täysillä, juoda viiniä, syödä sushia, ottaa tulehduskipulääkettä, ei ole pakko synnyttää, revetä, saada raskausarpia, joutua sektioon, valvoa öitä, selvitä esikoisen mustasukkaisuudesta, jäädä pois kivoista töistä, juhlista, matkoilta, konserteista, ei tarvitse kuunnella koliikkia, siivota soseita katosta, puklua matosta, voi antaa yhdelle kaikkensa, on rahaa, resurssia, energiaa ja loputtomasti aikaa.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Toinen lista jää armotta tämän massiivisen listan jalkoihin. Siinä lukee vain: no kun tahdon vauvan. Tai: tahdoin vauvan.

Emme yritä enää, emme voi kuin luottaa tunteeseen, joka on ottanut hiljalleen tilaa. Näin on hyvä. Luen tutkimuksia, imen niistä hyvät puolet: ainokaiset ovat korkeasti koulutettuja, sosiaalisesti lahjakkaita, keskustelevia, kuuntelevia ja empaattisia. Jätän nettiketjut omaan arvoonsa.

Vaikeinta on hyväksyä se tunne, että elämään ehti tulla kaipauksesta syntynyt kolo. Työstän uusia toiveita: haluan adoptoida, haluan sijaislapsen, haluan koiran, haluan, haluan.

Lopulta totean: miksi? Määrään: lopeta. Eikö elämässä tärkeintä ole se, mitä jo on, eikä se, mitä ei ole?

Aamuyöllä uninen poika kömpii sänkyyn väliimme. Hän nostaa toisen pitkän jalkansa kyljelleni, kätensä olalleni. Nukumme halitusten. Juuri nyt tunnen, etten tarvitse ketään, en mitään muuta.”

Vauva 9/2016
Jutun kirjoittaja haluaa pysyä anonyyminä.

Vierailija

Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS. Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille,...
Lue kommentti

Miten käy parisuhteen, jos lapsia tulee vielä lisää? Neljän lapsen isä Tomas, 44, miettii voimien ja varojen riittämistä vaimonsa toivoessa vielä yhtä vauvaa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Olimme seurustelleet vasta lyhyen aikaa, kun Emma tuli raskaaksi. Olin 38-vuotias, enkä ollut aikonut hankkia lapsia, koskaan. Yllättävän raskausuutisen jälkeen toivotin lapsen kuitenkin tervetulleeksi elämääni. Esikoisemme jälkeen Emma halusi heti toisen lapsen. Toinen lapsemme itki käytännössä koko ensimmäisen vuoden. Jaksoin, kun ajattelin, että tämän jälkeen minun ei enää tarvitse vaihtaa vaippoja, pestä pyllyjä, syöttää, pukea ja sitoa vauvoja turvaistuimiin. Sitten selvisi, että Emma on taas raskaana, ja lapsia on tulossa kaksi.

Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan.

Ajoitus oli huono. Olimme juuri aikeissa muuttaa Espanjaan. Olimme jo tehneet Espanjassa vuokrasopimuksen ja löytäneet Suomen-asuntoomme vuokralaiset. Nyt emme voineetkaan lähteä. Se oli minulle henkilökohtainen kriisi. Laskin päässäni, mihin kaikkeen muuhunkin lapsiluvun tuplaantuminen vaikuttaa. Emme enää ikinä mahtuisi avoautoon, emme edes tavalliseen farmariin. Meidän olisi pakko ostaa kallis ja ruma tila-auto. Tarvitsisimme isomman asunnon, harrastusmaksuista puhumattakaan. Merimiehen palkalla tulisimme olemaan todella tiukoilla. 

Kaksoset ovat ihania, he ovat olleet meidän helpoimmat vauvamme. Nyt kun tytöt ovat oppineet kävelemään ja ottavat kontaktia , minun on miehenä helpompi rakastaa heitä. Vauvat ovat ehkä enemmän äitien juttu.

Reilu vuosi sitten päätin, että toteutamme Espanja-unelman joka tapauksessa. Myimme talon ja muutimme Fuengirolaan. Jos tähän nyt tulisi vauva, en tiedä, jaksaisinko enää venyä. Olen Emmaa kolmetoista vuotta vanhempi. Pakostakin mietin myös sitä, että olen todennäköisesti eläkkeellä, kun lapsista viimeinen lähtee kotoa.

Mutta tapahtui mitä tahansa, en ole lähdössä mihinkään. Siksi ei ole kovinkaan kivaa, että Emma edes leikillään sanoo, että hänen täytyy etsiä joku muu mies, kun minä en suostu tekemään viidettä lasta. Se on kiristämistä.

Emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä.

En halua lisää vauvoja, koska haluan aikaa itselle ja parisuhteelle. Me emme ole neljään vuoteen käyneet elokuvissa tai ulkona syömässä. Viimeisimmällä vapaallani lapset olivat ensimäistä kertaa yön hoidossa. Se oli valtavan iso juttu, jota ei moni käsitä.

Emma ei itse näe sitä, että hän on välillä väsynyt ja ahdistunut. Äidin työstä ei pidetä lomaa. Joskus Emmalla on migreeni, mihin lääkityskään ei tunnu tehoavan. 

Koska olen kiltti ja rakastan Emmaa, pelkään että taivun. En voi poissulkea mitään, koska elämässä ei vain voi päättää mitään lopullisesti. Ja olisihan se toinen poika kiva.”