Vauva opettelee sosiaalisuuden alkeita vanhempiensa avulla. Taapero tahtoo peuhata jo toisten lasten kanssa.

Vauva opettelee sosiaalisuuden alkeita vanhempiensa avulla. Taapero tahtoo peuhata jo toisten lasten kanssa.

0–6 kk: toiset vauvat kiinnostavat

Jo vastasyntynyt tietää, että hän tarvitsee hengissä selvitäkseen muita ihmisiä: hänestä huolehtivia ja häntä rakastavia vanhempia. Vauva viestii läheisyyden tarpeestaan itkulla. Aivan pienikin vauva tuntee oman äitinsä ja isänsä ja rauhoittuu parhaiten tutun vanhemman sylissä. Kun vauva on täyttänyt kaksi kuukautta, hän kiinnostuu entistä enemmän muista ihmisistä ja kanssakäymisestä. Noin 3–4 kuukauden ikäinen vauva yrittää jo koskettaa kädellään toistaa vauvaa. Vähän vanhempana vauva yrittää hymyilemällä ja ääntelemällä saada kontaktin toiseen lapseen. Vauvoilla vuorovaikutus on kuitenkin yhdensuuntaista, he eivät osaa vielä vastata toisen hymyyn tai jokelteluun.

Ihminen oppii sosiaaliseksi vain kokemusten ja esimerkin kautta. Jotta lapsi oppii solmimaan
ihmissuhteita, hänen täytyy saada olla pienestä lähtien riittävästi vuorovaikutuksessa aikuisten
kanssa. Pienelle ja vähän isommallekin lapselle parasta vuorovaikutusta on sylittely ja silittely. Hyvältä tuntuvat ihoaistimukset kasvattavat vauvan itseluottamusta ja hän oppii tuntemaan omaa kehoaan ja ympäristöään. Itseensä luottava lapsi uskaltaa ottaa rohkeasti kontaktia muihin lapsiin.

6–12kk: vauva rakastaa yleisöä

Puolivuotias on mahdottoman sosiaalinen tapaus. Hän ei halua olla yksin. Se on tylsää ja sitä
paitsi vähän pelottavaakin. Puolen vuoden jälkeen vauva alkaa vierastaa ja saattaa parahtaa
itkuun, jos vieras ihminen tulee liian lähelle. Lapsi ymmärtää entistä paremmin eron oman itsensä ja muiden ihmisten välillä.

Tuttujen ihmisten joukossa vauva loistaa: hän vaatii yleisön ja yleisöltä jakamattoman huomion.
Hän nauttii suuresti herättämästään ihastuksesta ja vaatii aplodeja yhä uudestaan ja uudestaan. Vähitellen vauva alkaa matkia vanhempiensa eleitä ja äänensävyjä ja kanssakäymisestä tulee entistä vastavuoroisempaa. Yksivuotissyntymäpäivän tienoilla lapsi oppii ojentamaan toisille tavaroita ja on innoissaan, jos hän saa toiminnastaan kiitoksen. Pieni lapsi oppii enemmän aikuisen esimerkistä kuin sanoista. Lapsi näkee ja seuraa, miten omat vanhemmat toimivat muiden ihmisten kanssa.

Jos aikuinen arvostaa toisia ihmisiä, myös lapsi oppii arvostamaan ystäviään. Lasta kannattaa kehua, kannustaa ja kiittää aina, kun siihen on pienikin syy. Tärkeää on myös näyttää lapselle, että jo pelkkä lapsen olemassaolo tuottaa aikuiselle iloa.

1–3v: yhteisleikkiä kohti

Puolentoista ikävuoden jälkeen lapsi kiinnostuu toisista lapsista. Lapset tykkäävät leikkiä rinnakkain mutta omia leikkejään. Aluksi yhteistoiminta on sitä, että hypitään yhdessä sängyllä tai yksi juoksee karkuun ja toinen ajaa takaa. Lapsilla on yhdessä hauskaa, mutta myös riitoja syntyy entistä herkemmin.

Lähempänä kolmea ikävuotta rinnakkaisleikki muuttuu varsinaiseksi yhteisleikiksi. Lapsi
oppii jakamaan tavaroitaan kaverin kanssa, ja kun puhe sujuu entistä paremmin, ystävien kesken
pystytyään sopimaan, mitä tehdään ja miten. Aikuisen opastuksessa lapsi tajuaa, että riitoja ei ratkota lyömällä: se sattuu ja sitten tulee suru. Siitä alkaa tunneälyn ja empatiakyvyn kehitys. Jo alle kaksivuotiaalla on niin herkät tuntosarvet, että hän tajuaa, milloin hänet hyväksytään joukkoon ja milloin ei. Muiden hyväksyntä vaikuttaa pienenkin itsetuntoon.

Aikuisten asenne ja sosiaalisuuden malli vaikuttavat, mutta lapset ovat erilaisia myös synnynnäiseltä temperamentiltaan. Toiset ovat ujompia kuin toiset. Ujot voivat silti olla hyvin kiinnostuneita muista ja osaavat ottaa toiset huomioon ehkä paremminkin kuin rämäpäisemmät toverinsa. Ujous ja epäsosiaalisuus eivät ole ollenkaan sama asia.

Vinkki: Lue pikkuiselle satuja. Lapsi tarvitsee mielikuvituksen apua, jotta hän ymmärtää, miltä muista tuntuu.

Vinkki: Pane merkille, miten itse käyttäydyt muiden seurassa tai miten puhut toisista ihmisistä lapsesi kuullen. Pieni lapsi oppii asenteensa sinulta.

Vauva 1/09

Lähteet: Lea Himberg ym.: Kehittyvä ihminen. Psykologia 2, WSOY; Kaija Puura: Lapsen normaali
psyykkinen kasvu ja kehitys (www.therapiafennica.fi); Desmond Morris: Vauva, Tammi; Outi
Gyldén (toim.): Suomalainen vauvakirja, Otava.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”