Vauva opettelee sosiaalisuuden alkeita vanhempiensa avulla. Taapero tahtoo peuhata jo toisten lasten kanssa.

Vauva opettelee sosiaalisuuden alkeita vanhempiensa avulla. Taapero tahtoo peuhata jo toisten lasten kanssa.

0–6 kk: toiset vauvat kiinnostavat

Jo vastasyntynyt tietää, että hän tarvitsee hengissä selvitäkseen muita ihmisiä: hänestä huolehtivia ja häntä rakastavia vanhempia. Vauva viestii läheisyyden tarpeestaan itkulla. Aivan pienikin vauva tuntee oman äitinsä ja isänsä ja rauhoittuu parhaiten tutun vanhemman sylissä. Kun vauva on täyttänyt kaksi kuukautta, hän kiinnostuu entistä enemmän muista ihmisistä ja kanssakäymisestä. Noin 3–4 kuukauden ikäinen vauva yrittää jo koskettaa kädellään toistaa vauvaa. Vähän vanhempana vauva yrittää hymyilemällä ja ääntelemällä saada kontaktin toiseen lapseen. Vauvoilla vuorovaikutus on kuitenkin yhdensuuntaista, he eivät osaa vielä vastata toisen hymyyn tai jokelteluun.

Ihminen oppii sosiaaliseksi vain kokemusten ja esimerkin kautta. Jotta lapsi oppii solmimaan
ihmissuhteita, hänen täytyy saada olla pienestä lähtien riittävästi vuorovaikutuksessa aikuisten
kanssa. Pienelle ja vähän isommallekin lapselle parasta vuorovaikutusta on sylittely ja silittely. Hyvältä tuntuvat ihoaistimukset kasvattavat vauvan itseluottamusta ja hän oppii tuntemaan omaa kehoaan ja ympäristöään. Itseensä luottava lapsi uskaltaa ottaa rohkeasti kontaktia muihin lapsiin.

6–12kk: vauva rakastaa yleisöä

Puolivuotias on mahdottoman sosiaalinen tapaus. Hän ei halua olla yksin. Se on tylsää ja sitä
paitsi vähän pelottavaakin. Puolen vuoden jälkeen vauva alkaa vierastaa ja saattaa parahtaa
itkuun, jos vieras ihminen tulee liian lähelle. Lapsi ymmärtää entistä paremmin eron oman itsensä ja muiden ihmisten välillä.

Tuttujen ihmisten joukossa vauva loistaa: hän vaatii yleisön ja yleisöltä jakamattoman huomion.
Hän nauttii suuresti herättämästään ihastuksesta ja vaatii aplodeja yhä uudestaan ja uudestaan. Vähitellen vauva alkaa matkia vanhempiensa eleitä ja äänensävyjä ja kanssakäymisestä tulee entistä vastavuoroisempaa. Yksivuotissyntymäpäivän tienoilla lapsi oppii ojentamaan toisille tavaroita ja on innoissaan, jos hän saa toiminnastaan kiitoksen. Pieni lapsi oppii enemmän aikuisen esimerkistä kuin sanoista. Lapsi näkee ja seuraa, miten omat vanhemmat toimivat muiden ihmisten kanssa.

Jos aikuinen arvostaa toisia ihmisiä, myös lapsi oppii arvostamaan ystäviään. Lasta kannattaa kehua, kannustaa ja kiittää aina, kun siihen on pienikin syy. Tärkeää on myös näyttää lapselle, että jo pelkkä lapsen olemassaolo tuottaa aikuiselle iloa.

1–3v: yhteisleikkiä kohti

Puolentoista ikävuoden jälkeen lapsi kiinnostuu toisista lapsista. Lapset tykkäävät leikkiä rinnakkain mutta omia leikkejään. Aluksi yhteistoiminta on sitä, että hypitään yhdessä sängyllä tai yksi juoksee karkuun ja toinen ajaa takaa. Lapsilla on yhdessä hauskaa, mutta myös riitoja syntyy entistä herkemmin.

Lähempänä kolmea ikävuotta rinnakkaisleikki muuttuu varsinaiseksi yhteisleikiksi. Lapsi
oppii jakamaan tavaroitaan kaverin kanssa, ja kun puhe sujuu entistä paremmin, ystävien kesken
pystytyään sopimaan, mitä tehdään ja miten. Aikuisen opastuksessa lapsi tajuaa, että riitoja ei ratkota lyömällä: se sattuu ja sitten tulee suru. Siitä alkaa tunneälyn ja empatiakyvyn kehitys. Jo alle kaksivuotiaalla on niin herkät tuntosarvet, että hän tajuaa, milloin hänet hyväksytään joukkoon ja milloin ei. Muiden hyväksyntä vaikuttaa pienenkin itsetuntoon.

Aikuisten asenne ja sosiaalisuuden malli vaikuttavat, mutta lapset ovat erilaisia myös synnynnäiseltä temperamentiltaan. Toiset ovat ujompia kuin toiset. Ujot voivat silti olla hyvin kiinnostuneita muista ja osaavat ottaa toiset huomioon ehkä paremminkin kuin rämäpäisemmät toverinsa. Ujous ja epäsosiaalisuus eivät ole ollenkaan sama asia.

Vinkki: Lue pikkuiselle satuja. Lapsi tarvitsee mielikuvituksen apua, jotta hän ymmärtää, miltä muista tuntuu.

Vinkki: Pane merkille, miten itse käyttäydyt muiden seurassa tai miten puhut toisista ihmisistä lapsesi kuullen. Pieni lapsi oppii asenteensa sinulta.

Vauva 1/09

Lähteet: Lea Himberg ym.: Kehittyvä ihminen. Psykologia 2, WSOY; Kaija Puura: Lapsen normaali
psyykkinen kasvu ja kehitys (www.therapiafennica.fi); Desmond Morris: Vauva, Tammi; Outi
Gyldén (toim.): Suomalainen vauvakirja, Otava.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, joka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

”Äiti, voisitko tulla sisustamaan barbintalon?”

Vilkaisen vaaleanpunakattoista asumusta olohuoneessamme. Sitten keittiön tasoja, jotka olin juuri ajatellut raivata esiin astioiden alta. Ne pyykitkin piti…

”Ihan kohta!”, vastaan.


Harvoin kuitenkaan irtoan tiskipöydän, hellan tai läppärin äärestä ihan kohta. Kolmevuotias saa huudella perääni useamman kerran.

Lattialle on levitetty koko Barbien suku autoineen, hevosineen ja pinkkeine asusteineen, ja lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Miksi se on niin paljon vaadittu mennä mukaan leikkiin?

Lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Ainakin siksi, että työpäivän ja iltatoimien välisessä rakosessa on jo valmiiksi tunkua. Seuraavan päivän ruoka pitäisi laittaa. Kurahousuihin vaihtaa ehjät jalkalenksut. Jääkaapin hyllyt huutavat tyhjyyttään, ja kai edes joskus pitäisi siivotakin.

Mutta ehkä leikkimistä pitäisi katsoa toisin silmin. Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Leikkiessään lapset harjoittelevat sosiaalisia taitoja, muistuttavat kehityspsykologian tuntijat. On sovittava leikin etenemisestä. Vuoroteltava. Toimittava porukassa ja noudatettava yhteisiä sääntöjä.

Aika tärkeitä oppeja elämässä.

Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Sitä paitsi leikki on oiva tilaisuus kuulostella, mitä omalle lapselle kuuluu. Kuinka taitavasti nuket hänen leikissään sanailevat, ratkovat riidan. Ovatko ne iloisia? Onko nukeilla kavereita?

Leikkiin siirtyy se, mitä lapsi arjessaan näkee ja kokee joka päivä.

Kun sitten laskeudun sisustussuunnittelijan tehtäviini, leikki lähtee lentoon. Lapsi pulppuaa juttua. Barbiet jaetaan puoliksi. ”Tässä minun perhe, tässä sinun. Nyt nää lähtis uimaan!”

Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Kohta nuket hyppivät sohvan käsinojalta altaan virkaa toimittavalle matolle. Kun Barbien pieni sisko ei uskalla, sen äiti ja isä rientävät apuun. Sitten lähdetään barbitaloon iltapalalle.

Aikuisen kannalta leikkimisessä on myös tämä hieno puoli: lapsi tempaisee vanhemman tukevasti tähän hetkeen, kun vain antaa mahdollisuuden. Nyt ei mietitä työasioita eikä tiskejä.

Yleensä ilta sujuu kaikin puolin mukavammin, kun on edes hetki leikitty yhdessä. Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, jonka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.