Pienissä tytöissä ja pojissa on pieniä mutta kiinnostavia eroja.

Pienissä tytöissä ja pojissa on pieniä mutta kiinnostavia eroja.

0–6 kk: vauva tuntee sukupuolet

Tyttö on tyttö ja poika on poika heti elämän ensi hetkistä lähtien, sillä vauvan sukupuoli määräytyy jo hedelmöitymishetkellä. Ulkoisesti sukupuolet eriytyvät toisistaan 6. tai 7. raskausviikolla, kun sukupuolielimet alkavat kehittyä.

Syntyessään poikavauvat ovat hieman pitempiä ja keskimäärin 200 grammaa painavampia kuin tyttövauvat. Poikavauvan aineenvaihdunta toimii vilkkaammin ja hänen lihaksensa kehittyvät nopeammin kuin tytöllä. Moni poika vaikuttaa jo syntymästä lähtien vilkkaammalta kuin tyttö. Poikavauva myös keskittää huomionsa etenkin liikkuviin kohteisiin, tyttö ihmiskasvoihin.

Pienet tytöt itkevät tavallisesti hieman enemmän kuin pojat. He ovat myös herkempiä kosketukselle. On tutkittu, että pieni vastasyntynyt tyttö reagoi poikaa vahvemmin heikkoon puhallukseen paljasta ihoa vasten.

Myös tyttövauvojen kuulo on herkempi heti ensi päivistä lähtien. Tarkka kuuloaisti auttaa erottelemaan hyvin erilaisia äänenpainoja ja -sävyjä. Herkkä kuuloaisti on vahva perusta kielen kehitykselle ja vuorovaikutustaidoille, jotka tytöillä kehittyvätkin yleensä nopeammin kuin pojilla.

Lapselle sukupuolten erot ovat selvillä jo varhain. Kolmikuinen erottaa miehen ja naisen kasvot toisistaan. Alle puolen vuoden ikäinen vauva erottaa miehet ja naiset myös äänen perusteella.

6-12 kk: älykkyydessä ei ole eroja

Tyttöjen ja poikien erilaiset hormonit ohjaavat kasvua ja kehitystä ja vaikuttavat myös aivojen rakenteeseen. Vaikka tyttöjen ja poikien aivot ovat hieman erilaiset, tutkimusten mukaan älykkyys ei riipu millään tavalla sukupuolesta.

Kaikki erot eivät johdu biologiasta, vaan myös vanhempien suhtautumisella on iso merkitys tytöksi ja pojaksi kasvamisessa. Tutkimukset osoittavat, että eri sukupuolet saavat vanhemmiltaan erilaista kohtelua. Tytölle puhutaan enemmän ja häntä katsotaan enemmän silmiin. Poikia puolestaan pidetään sylissä enemmän kuin tyttöjä. Tytöt saavat näin enemmän tukea kielellisessä kehityksessään, pojille kommunikoidaan kehon kielen välityksellä.

Puolen vuoden iässä vauva on löytänyt kätensä ja tietää, miten niitä käytetään. Tyttövauvat oppivat hienomotorisia taitoja tavallisesti hieman nopeammin kuin poikavauvat. He oppivat tarttumaan esineisiin vähän aiemmin ja käyttävät leluja taitavammin. Käden ja silmän yhteystyöhön liittyvät taidot tasoittuvat kuitenkin noin vuoden iässä.

Poikalapset rakastavat leluja, joita voi hakata ja ovat sitä innostuneempia, mitä kovempi ääni leluista lähtee. Poikavauvat ovat myös keskimäärin seikkailunhaluisempia ja uskaliaampia kuin tyttövauvat. Se voi johtua osittain siitä, että vanhemmat antavat poikien toimia rohkeammin.

1-3 v: oma sukupuoli kiinnostaa

Tytöt oppivat kävelemään keskimäärin vähän aikaisemmin kuin pojat. Myöhemmin pojat ottavat tytöt kiinni, ja taaperoiässä pojat ovat yleensä taitavampia esimerkiksi heittämään ja potkimaan palloa.

Joidenkin tutkimusten mukaan tytöt oppivat puhumaan poikia aikaisemmin ja käyttävät puhetta viestinnässään muutenkin enemmän. Toiset tutkijat sanovat, että tytöt ja pojat kehittyvät kielellisesti yhtä nopeasti, mutta pojilla todetaan enemmän äännevirheitä ja puhehäiriöitä. Tytöt käyttävät puheessaan enemmän tunteita kuvaavia sanoja, koska he ovat yleensä poikia kiinnostuneempia tunnetilojen vaihteluista.

Puolitoistavuotias osaa jo samastua omaan sukupuoleensa, tyttö äitiinsä, poika isäänsä. Ryhmässä lapsi hakeutuu yleensä omaa sukupuoltaan olevien seuraan. Kun tyttö pari vuotta täytettyään löytää leikin maailman, hän haluaa ohjailla leikkejään enemmän kuin poika.

Vaikka sukupuolten välillä on eroja, kaikki pojat eivät silti ole vähäpuheisia rämäpäitä eivätkä kaikki tytöt tunteellisia papupatoja. Sukupuolten välisissä eroissa on kyse keskimääräisyyksistä. Olennaista on, että lapsi kokee olevansa hyväksytty omana itsenään. Niin pienille tytöille kuin pojillekin on tärkeää, että he saavat olla ylpeitä omasta sukupuolestaan.

Vinkki: Hanki lapselle leluja, joista tiedät hänen pitävän, olivat ne kuinka ”tyttömäisiä” tai ”poikamaisia” tahansa.

Vauva 4/09

Lähteet: Soili Keskinen: Tyttöjen ja poikien kehityserot ja kasvatus kirjassa Neuvolakirja, toim. Olli Simell, Orion; Desmond Morris: Vauva, Tammi; Suuri vauvakirja, toim. Leeni Peltonen, WSOY; Richard C. Woolfson: Vireä vauva, WSOY

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”