Puhe alkaa kehittyä, kun vauva oppii, että hänen viestinnällään on merkitystä.

Puhe alkaa kehittyä, kun vauva oppii, että hänen viestinnällään on merkitystä.

0–6kk: itkua ja vokaaleja

Pienelläkin vauvalla on paljon sanottavaa, mutta ei vielä kykyä puhua. Itkeä vauva sen sijaan
osaa jo ensi hetkistä lähtien. Itku on vauvan puhetta, itkulla vauva viestii nälkäänsä, läheisyyden
tarvettaan tai vaikkapa märkää vaippaa.

Jos vanhempi reagoi vauvan itkuun antamalla maitoa, ottamalla syliin tai vaihtamalla vaipan, vauva oppii, että hänen viestinnällään on merkitystä. Tietoisuus siitä on alku puheen kehitykselle. Myös vauvan ja vanhemman välisellä katsekontaktilla on tärkeä merkitys vauvan kielen kehityksessä. Katsoessaan toisiaan vauva ja vanhempi luovat välilleen yhteyden, jonka kautta sanattomat ja myöhemmin sanalliset tunneviestit kulkevat.

Vastasyntynyt on todellinen kielitaituri: hän erottaa toisistaan kaikki noin 150 maailman eri kielissä esiintyvää äännettä. Puoleen ikävuoteen mennessä taito katoaa ja vauva herkistyy tunnistamaan erityisesti ne äänteet, joita esiintyy hänen omassa äidinkielessään. Jo muutaman viikon ikäinen vauva alkaa äännellä yksittäisillä vokaaleilla. Vähän myöhemmin vokaalit yhdistyvät pitemmiksi parin erilaisen vokaalin yhdistelmiksi: ääiiää. Vauvat eivät kommunikoi pelkillä äänteillä vaan ottavat pian käyttöön koko äänteellisen repertuaarinsa: he kiljahtelevat, murahtelevat ja örisevät kuin pienet viidakon eläimet.

6–12kk: rytmikkäitä tavuja

Puolivuotiaana vauva ottaa käyttöönsä vokaalien lisäksi konsonantit; hän alkaa jokeltaa. Jokeltelu on vokaalien ja konsonanttien rytmikästä tanssia: tä-pä-tä-tä. Vauvan jokeltelussa on jo havaittavissa oman kielen piirteitä – suomalainen vauva jokeltelee hieman eri tavoin kuin amerikkalainen. Jokeltelun oppiminen on vauvan puheen kehityksessä merkittävä virstanpylväs. Jos vauva jokeltelee monipuolisesti alle vuoden ikäisenä, hän todennäköisesti oppii myös puhumaan
ajallaan.

Vuoden ikää lähestyvä vauva ymmärtää puhetta jo jonkin verran, vaikka ei ehkä ole vielä sanonut ensimmäistä sanaansa. Kun kutsut lastasi nimeltä, hän reagoi kutsuusi. Hän ymmärtää myös ei-sanan – vaikka ei sitä aina tottelekaan. Lapsi saattaa myös katsoa oikeaa kohdetta, jos kysyt häneltä vaikkapa missä on lamppu tai kello.

Vajaan vuoden ikäinen lapsi osaa noudattaa lyhyitä kehotuksia;hän saattaa esimerkiksi vilkuttaa pois lähtevälle isoäidille, jos häntä pyydetään niin tekemään.

1–3v: sanoista lauseiksi

Noin vuoden ikäisenä lapsi sanoo ensimmäisen sanansa. Taapero ei ehkä lausu sitä aivan täydellisesti, mutta riittävän hyvin, jotta ainakin hänen vanhempansa saavat siitä selvän. Puolentoista vuoden iässä lapsen sanavarasto karttuu huikeaa vauhtia. Puolitoistavuotias hallitsee
noin 50 sanaa ja kaksivuotiaan sanavarastossa on sanoja keskimäärin jo yli 250. Tässä vaiheessa lasten puheen oppimisessa on suuria eroja. Osa alle kaksivuotiaista ei sano kuin sanan tai pari, jotkut taas alkavat ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä muodostaa jo lyhyitä lauseita. Yleensä lapsi alkaa yhdistää sanoja lauseiksi 18–24 kuukauden iässä.

Kaksivuotias ei vielä kykene muodostamaan kaikkia äänteitä. Monen kaksivuotiaan äännevarastosta puuttuu r-äänne, joillekin tuottaa vaikeuksia myös s tai j. Aluksi lapsen lauseet muistuttavat sähkösanomakieltä: vauva pipi, tutti anna. Taivutusmuotoja parivuotias ei juuri hallitse. Kirjaimetkin saattavat vaihtaa vielä paikkaa: Hanna ottaa hävän mehuu. Noin kaksi- ja puolivuotias on jo kova kyselemään. Mikä ja missä toistuvat lapsen kielessä tiheään ja kolmen ikävuoden kieppeillä sanavarastoon ilmestyy myös miksi. Samaan aikaan lapsi alkaa käyttää itsestään minä-sanaa. Ja kohta lapsi jo kertoileekin tarinoita.

Vinkki: Laula lapselle tuttua laulua, mutta jätä säkeen viimeinen sana sanomatta. Taapero yrittää tarmokkaasti sanoa sanan itse.

Vinkki: Hae katsekontaktia vauvaasi. Vauvan katseen tavoitteleminen on olennainen osa varhaista kielellisen kehityksen tukemista.

Vauva 2/09

Asiantuntijana professori Marja-Leena Laakso, Jyväskylän yliopisto.
Lähteenä myös Tiina Siiskonen (toim.): Joko se puhuu? Kielenkehityksen vaikeudet varhaislapsuudessa.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, joka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

”Äiti, voisitko tulla sisustamaan barbintalon?”

Vilkaisen vaaleanpunakattoista asumusta olohuoneessamme. Sitten keittiön tasoja, jotka olin juuri ajatellut raivata esiin astioiden alta. Ne pyykitkin piti…

”Ihan kohta!”, vastaan.


Harvoin kuitenkaan irtoan tiskipöydän, hellan tai läppärin äärestä ihan kohta. Kolmevuotias saa huudella perääni useamman kerran.

Lattialle on levitetty koko Barbien suku autoineen, hevosineen ja pinkkeine asusteineen, ja lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Miksi se on niin paljon vaadittu mennä mukaan leikkiin?

Lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Ainakin siksi, että työpäivän ja iltatoimien välisessä rakosessa on jo valmiiksi tunkua. Seuraavan päivän ruoka pitäisi laittaa. Kurahousuihin vaihtaa ehjät jalkalenksut. Jääkaapin hyllyt huutavat tyhjyyttään, ja kai edes joskus pitäisi siivotakin.

Mutta ehkä leikkimistä pitäisi katsoa toisin silmin. Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Leikkiessään lapset harjoittelevat sosiaalisia taitoja, muistuttavat kehityspsykologian tuntijat. On sovittava leikin etenemisestä. Vuoroteltava. Toimittava porukassa ja noudatettava yhteisiä sääntöjä.

Aika tärkeitä oppeja elämässä.

Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Sitä paitsi leikki on oiva tilaisuus kuulostella, mitä omalle lapselle kuuluu. Kuinka taitavasti nuket hänen leikissään sanailevat, ratkovat riidan. Ovatko ne iloisia? Onko nukeilla kavereita?

Leikkiin siirtyy se, mitä lapsi arjessaan näkee ja kokee joka päivä.

Kun sitten laskeudun sisustussuunnittelijan tehtäviini, leikki lähtee lentoon. Lapsi pulppuaa juttua. Barbiet jaetaan puoliksi. ”Tässä minun perhe, tässä sinun. Nyt nää lähtis uimaan!”

Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Kohta nuket hyppivät sohvan käsinojalta altaan virkaa toimittavalle matolle. Kun Barbien pieni sisko ei uskalla, sen äiti ja isä rientävät apuun. Sitten lähdetään barbitaloon iltapalalle.

Aikuisen kannalta leikkimisessä on myös tämä hieno puoli: lapsi tempaisee vanhemman tukevasti tähän hetkeen, kun vain antaa mahdollisuuden. Nyt ei mietitä työasioita eikä tiskejä.

Yleensä ilta sujuu kaikin puolin mukavammin, kun on edes hetki leikitty yhdessä. Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, jonka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.