Pinsettiotteen oppiminen on vauvalle huima edistysaskel. Peukalo-etusormiotteella on näppärä tarttua tavaroihin.

Pinsettiotteen oppiminen on vauvalle huima edistysaskel. Peukalo-etusormiotteella on näppärä tarttua tavaroihin.

0–6 kk: vauva hamuaa

Elämänsä ensimmäiset kuusi kuukautta vauva viettää pääasiassa makuullaan tai vanhempansa
sylissä. Omat jalat eivät vielä kannattele eivätkä kädet tottele, vaikka vauvalla olisi kuinka kova hinku lähteä liikkeelle tai tarttua leluihin. Aluksi vauva pitää käsiään koko ajan nyrkissä, kunnes kuukauden iässä pienet sormet suoristuvat ja kädet alkavat olla enimmän ajan auki. Kaksi kuukautta täytettyään vauva hoksaa itsekin, että hänellä on kädet ja oppii, miten saa ne halutessaan myös liikkumaan. Pieni nyrkki etsiytyy yhä useammin suuhun.

Lelut ja muut värikkäät tavarat alkavat pikku hiljaa kiinnostaa niin paljon, että vauva alkaa ponnistella saadakseen niistä otteen. Kolmekuinen vauva tavoittelee esineitä, mutta ei osaa vielä käyttää peukaloaan, vaan hamuaa tavaroita kämmenensä ulkosyrjällä. Kun vauva on oppinut, miten tavaroista saa tukevamman otteen, hän alkaa viedä suuhun kaiken, minkä kiinni saa. Suuhun etsiytyvät yhä useammin myös omat varpaat. Vauva haluaa tutustua maailmaan kaikilla aisteillaan.

Neljän kuukauden ikään mennessä vauvan näkö on kehittynyt huimasti ja hän pystyy jo kohdistamaan katseensa leluun, jota tavoittelee. Pikkuinen rakastaa erilaisten materiaalien tuntua herkkätuntoisissa sormenpäissään; karheaa, pehmeää,karvaista, joustavaa.

6–12 kk: huippuhieno pinsettiote

Puolivuotias on jo varsin kätevä käsistään. Lelut hän kaappaa jykevään nyrkkiotteeseen ja pitelee tuttipulloa tukevasti molemmin käsin. Hän osaa siirtää lelua kädestä toiseen ja muutenkin käsien yhteistoiminta alkaa sujua. Aluksi lelujen kääntely ei onnistu, mutta yhdeksän kuukauden ikään mennessä vauva on oppinut, miten ranne liikkuu. Nyt kun vauva osaa jo käännellä ja pyöritellä esineitä, niiden tutkiminen on entistä kätevämpää.

Yhdeksänkuisen vauvan lempihommaa on tiputella tavaroita syöttötuolista lattialle, vaikka äiti ei moisesta puuhasta niin välittäisikään. Tässä iässä vauva oppii myös ojentamaan esineitä ja ottamaan niitä vastaan. Hän osaa tarttua myös vaikkapa lusikkaan ja kupin korvaan.

Huima edistysaskel kädentaidoissa tapahtuu, kun vauva ennen vuoden ikää hallitsee peukalo-etusormi- eli pinsettiotteen. Varsin pian vauva on oikea ekspertti poimimaan pikkuruisiakin
nuppeja ja nappeja. Turvallisuuteen on nyt kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä vauva vie kaikki löydöt saman tien suuhunsa.

1–3 v: askartelu alkaa

Vuoden ikäinen haluaa opetella syömään jo ihan itse. Taapero tarttuu tomerasti lusikkaan ja kauhoo sillä ruokaa, tosin läheskään kaikki ei vielä päädy suuhun saakka. Puolitoistavuotias alkaa harjoitella riisumista. Ensimmäisenä lentävät yleensä sukat, seuraavaksi hän riisuu ehkä housunsa. Vaatteiden pukeminen onkin jo vaikeampaa ja housujen vetäminen jalkaan sujuu yleensä vasta parivuotiaana. Lapsen kätisyys, siis onko hän oikea vai vasenkätinen, selviää vähitellen, aikaisintaan puolentoista vuoden iässä. Jotkut lapset käyttävät kumpaakin kättään melkein tasapuolisesti lähes kolmeen ikävuoteen saakka.

Lapsen kädentaidot kehittyvät taaperoiässä nopeasti. Kun vuoden ikään saakka lapsi harjoittaa ennen kaikkea karkeamotoriikkaansa, nyt on hienomotoriikan vuoro. Puolitoistavuotias rakentaa jo muutaman palikan torneja ja osaa käännellä kirjan sivuja. Myös oven aukaiseminen ja ehkä jopa korkin avaaminen onnistuvat.

Kaksi vuotta täytettyään lapsi kiinnostuu piirtämisestä, värittämisestä, saksilla leikkaamisesta ja muusta askartelusta. Aluksi kynänjälki näyttää vanhemmasta pelkältä söherrykseltä, mutta 2,5-vuotias osaa jo piirtää komeita kaaria. Kolmea vuotta lähestyvä lapsi rakastaa kaikenlaista puuhastelua ja on iloinen ja ylpeä saadessaan auttaa vanhempiaan tarkkuutta vaativissa töissä.

Lähteet: MLL, Lastenneurologia (Duodecim), Suomalainen vauvakirja (toim. Outi Gyldén), Richard C. Woolfson: Touhukas taapero

Vauva 3/09

Lue lisää:
Vauvan kehitys

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”