Tutustu tuoreeseen tietoon imettämisestä. Mukana vinkit sujuviin imetyshetkiin.

Pieni imetysopas

Imetys on luonnollinen ja helppo tapa tarjota vauvalle parasta mahdollista ravintoa. Äidinmaidossa vauva saa kaikki tarvitsemansa ravintoaineet D-vitamiinia lukuunottamatta, ja siinä on imeväiselle ihanteellinen rasvan määrä ja koostumus. Imetettäessä vauva saa myös tarvitsemaansa läheisyyttä.

Suomessa suositellaan vauvan ravinnoksi vain äidinmaitoa (= täysimetys) kuuden kuukauden ikäiseksi saakka ja rintaruokintaa muun ravinnon lisänä vähintään vuoden ikään asti. Maailman terveysjärjestö WHO suosittelee imettämään lapsia vähintään kaksivuotiaaksi.

Kiinteät lisäruoat tulisi aloittaa imetyksen ohella puolivuotiaana, aikaisintaan neljän kuukauden iässä. Lisäruokien aloitus vasta puolen vuoden iän jälkeen saattaa nykytiedon mukaan olla yhteydessä suurempaan astman, allergisen nuhan ja allergisen herkistymisen riskiin.

Pyydä opastusta imetykseen synnytyssairaalassa ja neuvolassa. Tarvittaessa ota selvää paikkakuntasi imetystukiryhmästä. Voit pyytää kotiisi myös yksityisen imetyksen ohjaajan.

Kätilöliiton imetysopasta ei enää jaeta äitiyspakkauksen mukana. Tietoa imetyksestä löytyy muun muassa alla olevien nettilinkkien kautta.

Imetys vaatii harjoittelua

  • Kun aloitat imetyksen, ota vauva syliisi niin, että hänen kasvonsa ja vartalonsa ovat suoraan omaa vartaloasi vasten. Anna vauvan hamuta nänni suuhunsa. Imetä ensin yhdestä rinnasta ja sitten tarpeen mukaan toisesta.
  • Imetä vauvaa lapsen ilmaiseman tarpeen mukaan. Vastasyntynyt syö yleensä 1–2 kertaa yössä. Tiheä imetys vauvan haluamassa tahdissa lisää imetyksen onnistumisen mahdollisuuksia. Älä ota imetyksestä kuitenkaan stressiä. Imettäessä voit samalla itsekin levähtää.
  • Jos rinnat tuntuvat täysiltä ja pingottuneilta, lypsä ensin hieman maitoa pois. Vauva saa siten paremman otteen otteen rinnasta eikä maitoa virtaa suuhun liian nopeasti.
  • Ilmakylvyt tekevät rinnoille hyvää, mutta varo kylmettymistä.
  • Alkavaa rintatulehdusta voi yrittää karkottaa lämpimän hauteen avulla: pane rintaliiveihin lämpimällä vedellä täytetty minigrip-pussi tai mikrossa lämmitetty kankainen kauranjyväpussi. Suihkuttele lämpimällä vedellä ja tyhjennä rintoja ahkerasti.
  • Kipeytyneet nännit ovat ikävät, mutta jopa veriset haavaumat paranevat onneksi muutamassa päivässä. Imetyksen lopuksi purista nännistä tippa maitoa hoitamaan nänninpäätä. Kokeile myös imetysasennon vaihtamista, imeminen kohdistuu silloin eri kohtaan.
  • Matalia rinnanpäitä voi koettaa venytellä kaupasta saatavien nänninvenyttäjien avulla. Rintakumin käyttö voi helpottaa imettämistä. Rintakumia voi käyttää myös aristavien rinnanpäiden tilapäisenä hoitona.
  • Jos rintaruokinnassa oleva vauva tarvitsee lisämaitoa tai lypsettyä äidinmaitoa, tarjoa se mieluiten mukista. Jo noin puolivuotiaan voi totuttaa käyttämään nokkamukia, josta on myöhemmin helpompi päästä eroon kuin tuttipullosta. Tuttipullosyötön jälkeen vauva voi alkaa vieroksua rintaa.
  • Vauva voi tehdä imemislakon, joka saattaa liittyä esimerkiksi sairastumiseen. Huijaa lakkolaista takaisin rinnalle silloin, kun hän on rentoutunut tai uninen, kuten yöllä.
  • Ole kärsivällinen vauvan tiheän imun kausina. Kun vauva tuntuu roikkuvan rinnassa lähes aina, hän säätää maitomäärää kasvuvaiheelleen sopivaksi.
  • Imettäminen on hieno lahja lapselle, mutta koko elämä ei ole siitä kiinni. Tärkeintä on, että vauva saa ravintoa, kasvaa ja kehittyy. Äidinmaidonkorviketta voi antaa hyvällä omallatunnolla, jos imetys ei jostain syystä onnistu.
  • Kun on aika vieroittaa vauva rinnasta, tee se lempeästi vähitellen ja silloin, kun lapsi on terve eikä samaan ajankohtaan osu muita isoja elämänmuutoksia. Anna lapselle läheisyyttä erityisen paljon ensimmäisinä vieroituksen jälkeisinä viikkoina.
  • Yli vuoden ikäinen lapsi voi siirtyä äidinmaidosta suoraan lehmänmaitoon.


Lähteenä on muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vauvan hoito-opas / Hämeen piirin Kotineuvola Oy

Lisätietoa imetyksestä:
www.imetystukilista.net
www.imetys.fi
http://www.hus.fi

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”