Kun lapselle opetetaan pöytätapojen perusteet, koko perhe viihtyy pöydän ääressä. Ota vinkit talteen ja sovella käytäntöön!

Ruokailu, arkena ja juhlana, on aina myös yhteyden hetki, jolloin lauma kokoontuu yhteisen pöydän ääreen. Kun tunnelma on rauhallinen ja kiireetön, lapset myös yleensä syövät paremmin.

Pöytätapojen opettaminen lapselle ei ole ulkokultaista hienostelua. Kun lapsi hallitsee pöytätavat ja antaa muille ruokarauhan, hän ei joudu silmätikuksi koulussa tai päiväkotiryhmässä.

Lähestyvästä ruokailusta kannattaa ilmoittaa lapselle hyvissä ajoin, jotta hän ehtii rauhassa lopetella leikkejään. Jos lapsi on kiukkuinen koulu- tai päiväkotipäivän jälkeen, häntä lohdutellaan ennen ruokailua.

Pöytätapoja lapsi oppii parhaiten leppoisassa ilmapiirissä. Pienet vahingot korjataan huomaamatta, ja hyvästä käytöksestä lapsi saa kiitosta ja kannustusta.

Ei pidä odottaa, että lapsi hetkessä oppisi siistiksi syöjäksi. Joskus siihen voi mennä useitakin vuosia. Tärkeitä sääntöjä on jankattava ja toistettava päivittäin. Eniten vaikutusta on aikuisten omalla esimerkillä.

 

Mitä pitäisi osata?

Hyviin pöytätapoihin kuuluu esimerkiksi se, että kädet pestään ennen ruokailua. Pöydässä istutaan kauniisti ja toisille annetaan ruokarauha. Juomia ei hörpitä, ryystetä tai purskutella eikä lihapullia tai perunoita heitellä lattialle. Ruokapöydästä noustessaan lapsi muistaa kiittää.

Lapsi osaa voidella leivät, kuoria perunat, kaataa lasiin ruokajuomaa ja ojentaa muille ruokia. Haarukalla ja veitsellä syömistä kannattaa harjoitella. Joidenkin tutkimusten mukaan siitä on apua myös lukemaan ja laskemaan opettelussa.

Lapsi on kuitenkin pöydässä arvokas omana itsenään, ilman syömisen velvoitteita. Tärkeintä on, että ruokapöydässä viihdytään yhdessä. Lapsen kanssa voidaan tehdä sopimus, että outojakin ruokia maistetaan edes lusikallinen.

 

Älä lahjo herkuilla

Aikuinen huolehtii ruokarauhasta, mutta lapsen pitäisi voida itse säädellä miten paljon hän syö. Jos ruoka ei oikein maistu sillä kertaa, seuraavalla aterialla lapsi on jo varmasti nälkäinen.

Tuputtaminen ja pakottaminen tekevät ruokailutilanteen lapselle stressaavaksi ja ahdistavaksi. Jälkiruoilla ja herkuilla lahjominen ovat huonoja tapoja pitää lapsi aloillaan ja saattaa pikemminkin vääristää lapsen suhdetta ruokaan.

Kotioloissa voidaan hyvin sopia, että lapsi saa lähteä ruokapöydästä heti syötyään. Juhla-aterioilla tai ravintolapäivällisillä voidaan keskittyä tapakasvatukseen ja sopia, että lapset pysyvät aloillaan, kunnes kaikki ovat syöneet.

Rauhallisen ja kiireettömän ruokailuhetken järjestäminen voi tuntua liian haasteelliselta urakalta, jos olo on työpäivän jälkeen muutenkin ryytynyt. Kannattaisiko perheessä siirtyä eteläeurooppalaiseen rytmiin ja syödä päivällinen vasta myöhemmin illalla, kun kaikki ovat jo vähän rauhoittuneet?

Yhtä hyvin pöytätapoja voi opetella myös iltapalapöydässä, jos muuhun ei kiireisimpinä päivinä ole aikaa. Tärkeintä on, että rauhoitutaan edes kerran päivässä yhteisen pöydän ääreen eikä kukin nakerra välipaloja omissa koloissaan.

 

Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Paljon ja raivokkaasti itkevä vauva saa joskus vanhemmatkin pelästymään. Mistä raju itku kertoo – ja mikä vauvan hätään auttaa?

Vauva hermostuu vaatteiden vaihdosta ja kiihdyttää itsensä raivokkaaseen, sitkeään huutoon. Jo ihan pienen vauvan tunteenpurkaukset voivat hämmentää kestollaan ja voimakkuudellaan. Vanhempi ei tiedä mitä tehdä, kun raivoitku ei tunnu tyyntyvän millään.


Vauvat itkevät, kun heillä on epämukava olo. Alkuun aikuinen voi vain arvailla, ovatko itkun syynä vatsanpurut, jokin ohimenevä kehitysvaihe vai kenties keskivertoa tulisempi temperamentti. Ainoa keino on tutustua vauvaansa ja tämän tapaan ilmaista olotilaansa.

Kun itkevä vauva saa vanhemmaltaan lohtua ja tyynnyttelyä, hän oppii, että itkun aiheuttanut paha olo menee ohi, oli sen syy mikä hyvänsä.

Vauva aistii vanhemman tunnetilan eikä pysty tyyntymään, jos vanhempi on poissa tolaltaan.

– Ota vauva syliin, heijaa, hyräile, puhu ja ole läsnä. Isojen ihopintojen koskettaminen ja silittäminen lempein ottein rauhoittavat, sanoo kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemi.

Tärkeintä on, ettei aikuinen hätäänny tai hermostu, vaikka vauva olisi rajussakin tunnekuohussa. Vauva aistii vanhemman tunnetilan eikä pysty tyyntymään, jos vanhempi on poissa tolaltaan. Tyynnyttely voi viedä aikaa, mutta lopulta lapsi rauhoittuu aikuisen turvasignaalien avulla.

Ei kai vauvaan satu?

Jos vauva muuttuu äkisti tavallista itkuisemmaksi, syynä voi olla kipu. Itkuisuuden fyysiset syyt, kuten korvatulehdus, on hyvä selvittää lääkärillä.

Oksentelu tai oksennuksen haju hengityksessä voivat viitata refluksiin.

Myös allergiat ja vatsavaivat voivat aiheuttaa vauvalle tuskaista oloa.

Vauva ei kiusaa tai tahallaan uhmaa vanhempiaan.

Uteliaan ja sinnikkään vauvan kiukunpuuskat saattavat joskus vaikuttaa uhmaiältä. Napero konttaa yhä uudestaan kauhomaan ruukkukasvin mullat lattialle ja kurottuu painamaan pesukoneen nappeja, vaikka vanhemmat miten harhauttaisivat häntä muihin puuhiin. Kun lasta lopulta kielletään ja hänet nostetaan pois kielletyn asian ääreltä, vauva suuttuu ja saa hillittömän raivokohtauksen. Voiko uhma alkaa jo vauvavuotena?

– Ei voi, Sajaniemi sanoo.

– Vauva ei kiusaa tai tahallaan uhmaa vanhempiaan, vaan on utelias ja tutkii ympäristöään. Hänestä on kiinnostavaa huomata, että pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan ympäristöönsä.

Tulinen tyyppi

Jokaisella vauvalla on erilainen temperamentti. Se, miten vauva reagoi sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin ja näyttää olotilansa vaihtelun, liittyy synnynnäisiin taipumuksiin. Osa vauvoista tyyntyy nopeasti, kun heidän tarpeisiinsa vastataan. Toiset taas hermostuvat herkästi ja itkevät pitkään ja intensiivisesti.

– Jotkut ovat syntymästään asti hyvin voimakkaasti itseään ilmaisevia, Sajaniemi sanoo.

Herkästi reagoiva vauva kuormittuu helpommin myös uusissa tilanteissa. Vaikka vauva nauttisi virikkeistä ja vilkkaista tapahtumista, ilo voi myöhemmin vaihtua itkuksi.

– Jos vauvan päivä on ollut liian täynnä erilaisia ärsykkeitä, hänen aivonsa ovat väsyneet ja lapsi tuntee olonsa epämukavaksi.

Vanhemman on hyvä oppia säätelemään ympäristöä ja tapahtumia, ettei vauva kohtaa jatkuvasti liikaa kiihdyttäviä ja kuormittavia asioita.

Affektikramppi näyttää pelottavalta, mutta ei ole vaarallinen.

Toisinaan vauvalla voi jäädä itkuvaihe päälle. Levottomuus voi edetä täysin säätelemättömään tilaan, jossa mitkään tyynnyttely-yritykset eivät tavoita lasta. Lapsi kirkuu, kunnes ei näytä saavan henkeä ja pyörtyy hätääntyneen vanhemman silmien edessä. Tällöin kyseessä on affektikramppi.

– Se näyttää pelottavalta, mutta ei ole vaarallinen, Sajaniemi lohduttaa.

Tajuttomuus kestää vain lyhyen aikaa. Palatessaan tajuihinsa lapsi voi olla hetken aikaa väsynyt mutta virkistyy pian. Affektikohtauksesta toipuvaa lasta lohdutetaan tutuilla keinoilla: sylissä pitämällä ja juttelemalla rauhoittavasti. Affektikohtaukset jäävät itsestään leikki-iässä pois.

Pura kielteiset tunteet

Kolmikuinen vauva karjuu yöllä toista tuntia. Äiti puree hammasta ja hytkyttää vauvaa kantoliinassa, vaikka oikeasti tekisi mieli jättää vauva huutamaan ja juosta pakoon. Jälkikäteen hän potee ajatuksistaan syyllisyyttä.

– Omille kiukuntunteille täytyy olla tilaa ja mahdollisuus käsitellä ne. On hyvä pystyä tunnistamaan ne, neuvolapsykologi Anna-Mari Laitinen lohduttaa.

Jos hankalia tunteita ei käsittele, ne voivat jäädä piileväksi aggressiivisuudeksi, joka näkyy vanhemman ilmeissä ja eleissä ja pahimmillaan jopa lapsen kovakouraisena kohteluna. Jos vuorovaikutus lapsen kanssa menee pahasti solmuun, asia on hyvä ottaa puheeksi neuvolassa ja lähteä purkamaan tilannetta ulkopuolisen kanssa.

Toistuvat raivokohtaukset ovat lapsellekin kuormittavia.

Kymmenkuinen vauva on viimein oivaltanut, että vihattu päällysvaatteiden pukeminen tarkoittaa kivaa ulkoilua. Pukeminen ärsyttää edelleen, mutta enää hän ei ilmaise sitä yhtä raivokkaasti kuin pienempänä. Viimeistään ulkona harmitus unohtuu.

– Vauva oppii toistosta ja rutiineista. Vaikka vauva elää hetkessä, hän oppii vähitellen muistamaan ja luottamaan, että ikävän toimen jälkeen seuraa mukavampi juttu, Laitinen sanoo.

Kun vanhempi oppii tuntemaan vauvaa, hän voi ennakoida suututtavat tilanteet ja yrittää ehkäistä hermostuksen. Se kannattaa, sillä toistuvat raivokohtaukset ovat lapselle kuormittavia.

Ystävälliset eleet, ilmeet ja tilanteiden ja tunteiden sanoittaminen toimivat pienellekin. Lapsen mieltä kuljetetaan puheen mukana, vaikkei tämä vielä ymmärtäisi sanojen sisältöä. Pieni lapsi ei osaa säädellä yksin tunteitaan. Hän tarvitsee aikuisen apua tunteiden säätelyssä vielä pitkään.

Vauva-lehti 11/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, joka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

”Äiti, voisitko tulla sisustamaan barbintalon?”

Vilkaisen vaaleanpunakattoista asumusta olohuoneessamme. Sitten keittiön tasoja, jotka olin juuri ajatellut raivata esiin astioiden alta. Ne pyykitkin piti…

”Ihan kohta!”, vastaan.

Harvoin kuitenkaan irtoan tiskipöydän, hellan tai läppärin äärestä ihan kohta. Kolmevuotias saa huudella perääni useamman kerran.

Lattialle on levitetty koko Barbien suku autoineen, hevosineen ja pinkkeine asusteineen, ja lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Miksi se on niin paljon vaadittu mennä mukaan leikkiin?

Lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Ainakin siksi, että työpäivän ja iltatoimien välisessä rakosessa on jo valmiiksi tunkua. Seuraavan päivän ruoka pitäisi laittaa. Kurahousuihin vaihtaa ehjät jalkalenksut. Jääkaapin hyllyt huutavat tyhjyyttään, ja kai edes joskus pitäisi siivotakin.

Mutta ehkä leikkimistä pitäisi katsoa toisin silmin. Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Leikkiessään lapset harjoittelevat sosiaalisia taitoja, muistuttavat kehityspsykologian tuntijat. On sovittava leikin etenemisestä. Vuoroteltava. Toimittava porukassa ja noudatettava yhteisiä sääntöjä.

Aika tärkeitä oppeja elämässä.

Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Sitä paitsi leikki on oiva tilaisuus kuulostella, mitä omalle lapselle kuuluu. Kuinka taitavasti nuket hänen leikissään sanailevat, ratkovat riidan. Ovatko ne iloisia? Onko nukeilla kavereita?

Leikkiin siirtyy se, mitä lapsi arjessaan näkee ja kokee joka päivä.

Kun sitten laskeudun sisustussuunnittelijan tehtäviini, leikki lähtee lentoon. Lapsi pulppuaa juttua. Barbiet jaetaan puoliksi. ”Tässä minun perhe, tässä sinun. Nyt nää lähtis uimaan!”

Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Kohta nuket hyppivät sohvan käsinojalta altaan virkaa toimittavalle matolle. Kun Barbien pieni sisko ei uskalla, sen äiti ja isä rientävät apuun. Sitten lähdetään barbitaloon iltapalalle.

Aikuisen kannalta leikkimisessä on myös tämä hieno puoli: lapsi tempaisee vanhemman tukevasti tähän hetkeen, kun vain antaa mahdollisuuden. Nyt ei mietitä työasioita eikä tiskejä.

Yleensä ilta sujuu kaikin puolin mukavammin, kun on edes hetki leikitty yhdessä. Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, jonka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.