Vastasyntyneen vauvan napa herättää ihmetystä. Mitä kummallisen näköiselle tummalle möykylle, napatyngälle, pitäisi tehdä?

Kuivuvasta napatyngästä saattaa irtoamisen yhteydessä lähteä hieman veristä eritettä. Se on aivan normaalia, eikä siitä tarvitse huolestua. Napa pitää kuitenkin puhdistaa päivittäin ainakin kunnes tynkä irtoaa. Vauvan kylvettämistä kotona suositellaan vasta sitten, kun napatynkä on pudonnut. Heti tyngän irtoamisen jälkeen napa-alue on arka bakteereille, joten ammekylpyyn ei kannata kiirehtiä noin vuorokauteen.

Hoida napaa

Puhdista vastasyntyneen napa päivittäin juoksevaan veteen kostutetulla pumpulipuikolla tai -lapulla ja kuivaa se huolellisesti kuivalla pumpulipuikolla. Nosta napatynkää rohkeasti, puhdista ja kuivaa napakuoppa pumpulipuikolla pohjaa myöten kiepauttaen. Napa ei mene rikki eikä vauvaan satu.

Jos napa haiskahtaa voimakkaasti, siitä erittyy märkää tai sen ympäristö punoittaa, napanuoran tynkä on luultavasti tulehtunut. Puhdista napa kirvelemättömällä antiseptisella liuoksella pari kertaa päivässä ja ota yhteyttä neuvolaan. Joskus äkäinen tulehdus vaatii lääkekuurin. Jos navan pohja jää kosteaksi, sen poimuihin voi kasvaa vaaleankeltaista sienisolukkoa, napasientä. Jos epäilet sientä, näytä napaa terveydenhoitajalle. Kun vaihdat vauvalle vaippaa, katso ettei vaippa paina paranevaa napaa.

Asiantuntijana terveydenhoitaja Irma Ylinen Jupperin neuvolasta Espoosta.

Pieni napasanasto

Navan tehtävä: Napa on kohdussa kasvavalle vauvalle elinehto: vauvan veri kulkeutuu napanuoran kautta äidin istukkaan, josta se palaa puhdistuneena takaisin. Istukka toimii siis sikiön keuhkoina ja ravinnon välittäjänä. Vauvan kuona-aineet siirtyvät istukan kautta äidin verenkiertoon. Äidin ja lapsen verenkierrot eivät kuitenkaan yhdisty vaan aineenvaihdunta tapahtuu ohuen kalvon läpi. Myöhemmin elämässä napa on tarpeeton, mutta varsinkin pikkulasten mielestä hassu pampula keskellä vatsaa on kiinnostava tutkimuskohde. Jokaisen napa on persoonallinen. Myös identtisten kaksosten navat ovat erilaiset. Joskus napa onkin ainoa kohta, jonka perusteella kaksoset erottaa toisistaan.

Napanuora: Puolisen metriä pitkä napanuora yhdistää sikiön ja istukan. Napanuora on joustavaa sidekudosta, ja siinä kulkee köysimäisesti kolme verisuonta, kaksi valtimoa ja yksi laskimo. Napanuora voi kohdussa joskus kietoutua vauvan ympärille, mutta kimmoisa nuora luiskahtaa yleensä itsestään irti.

Napatynkä: Kun vauva on syntynyt ja napavaltimot ovat lakanneet sykkimästä, kätilö sitoo napanuoran kumilenkillä tai klipsillä ja se katkaistaan noin 2,5 sentin päästä vauvan vatsasta. Tynkä surkastuu nopeasti ja putoaa pois 1–2 viikossa. Irtoamiskohtaan muodostuu sisään vetäytynyt arpi ja siitä edelleen napa.

Napatyrä: Syntymän aikoihin vauvan vatsanpeitteissä on navan kohdalla pieni aukko, joka sulkeutuu itsestään. Jos aukko jostakin syystä jää suureksi ja napa pullistuu, puhutaan napatyrästä. Pieni napatyrä on melko tavallinen; sellainen on noin viidellä prosentilla vastasyntyneistä. Jos napa pullistelee vielä vuoden iässä, lääkäri arvioi, tarvitaanko korjausleikkausta.

Vauva 1/09

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”