Yksivuotisjuhlat päättävät vauvavuoden. Se on ilon päivä – mutta myös haikeuden.

Ilmapalloja pitelevät kyltit opastavat punaisen puutalon päätyyn. Ebba, niissä lukee vaaleanpunaisin, keltaisin ja vihrein kirjaimin. Täällä on syntymäpäiväjuhlat. Hyvin tärkeät, sillä ne ovat ensimmäiset.

Esikoisen yksivuotispäivä on perheen juhlapäivä. Mutta samalla haikea: aika on mennyt nopeasti, eikä Ebba yhtäkkiä olekaan enää niin vauva, äiti Marissa Jalasvirta ajattelee.

Kun aikuiset tapaavat kerran vuodessa, ei tunnu tapahtuneen mitään. Mutta yhdessä vuodessa Ebba on oppinut esimerkiksi syömään, kävelemään, leikkimään, nukkumaan, vilkuttamaan, hakemaan lempikirjansa ja kiipeämään syliin.

Ja Marissa ja Aki Honkasalo ovat oppineet hoitamaan, nukuttamaan, lohduttamaan ja luottamaan itseensä vanhempina. Kahdesta on tullut kolme – ja perhe.

– Tämä onkin ollut hyvä vuosi, Aki sanoo.

Niin kuin kaikissa vauvaperheissä, pian elämä muuttuu taas.

Parasta juhlissa on yhteisöllisyys

Vedä, käännä ja tuo lenkki ylös ruusukkeen keskelle... Marissa on solminut ruusuketta suuren paketin päälle nettivideon ohjeilla tunnin. Ja vielä on koristeltava kakku, katettava pöytä, täytettävä viisikymmentä ilmapalloa, lakaistava ulkoportaat, keitettävä kahvia ja sujautettava Ebba juhlamekkoonsa.

Pidetään isot yksivuotisjuhlat, Marissa päätti heinäkuussa, kaksi kuukautta ennen Ebban syntymäpäivää. Vauvavuosi oli mennyt kuin kuplan sisällä, eikä sukulaisia ja ystäviä ennättänyt nähdä kuten ennen. Nyt olisi tilaisuus juhlia.

Kutsukortissa Ebba on kukkaniityllä, hiuksissaan Marissan tekemä seppele. Jo heinäkuussa Marissa teki myös kyltit, etsi nettikaupasta koristeita ja suunnitteli, mitä juhlissa tarjotaan. Ainakin mansikkakakkua, samanlaista, jota perhejuhlissa oli, kun hän itse oli pieni.

– Parasta juhlien järjestämisessä on yhteisöllisyys. Olemme aika perhekeskeisiä, Marissa sanoo.

– Parasta on, kun sinä saat idean ja olet tohkeissasi monta kuukautta, Aki sanoo.

Mutta tämä on vauvaperhe. Asiat eivät mene ihan niin kuin äiti suunnittelee.

Juhlia edeltävän viikon Ebba on kovassa kuumeessa. Marissa päättää aloittaa silti leipomisen torstai-iltana.

Ja perjantaina Marissan rakas isoisä kuolee.

Juhlat päätetään pitää silti.

Juhlavieraat on kutsuttu puoleenpäivään. Viisitoista vaille Ebban kummisetä saa mansikkakakun koristeltua. Punaisen puutalon olohuoneessa ei näy merkkiäkään juhlia edeltävästä hermoilusta. Ei kiirettä, ei tiuskaisuja.

– Minä olen liikennelentäjä ja koirakin japanilaista rotua. Hermostumista ei näytetä, Aki sanoo.

Se oli supervuosi

Seinäkalenteri on tehty omista valokuvista. Syyskuun kohdalla kuvat ovat tasan vuoden takaa, Naistenklinikalta.

Vastasyntynyt Ebba on Marissan rinnalla, toisessa kuvassa hiukan hölmistyneen näköisen Akin sylissä. Kuvat ovat sellaisia kuin vauvan synnyttyä otetut kuvat ovat: täynnä onnea, väsymystä, ihmisiä, jotka näyttävät siltä, että tässä elämä juuri muuttui.

Ja tämän lauantain kohdalla, sarakkeessa hela familjen, on teksti Ebba, 1.

Marissa ja Aki tapasivat viisi vuotta sitten lentokoneessa. Aki oli lomalla, Marissa töissä lentoemäntänä. Aki kysyi tutulta miehistön jäseneltä, olisiko ruokaa lisää. Hän haki ruokaa koneen keittiöstä ja söi vahingossa Marissan lounaan.

Hyvitykseksi hän kutsui Marissan lounaalle Helsingissä.

– Tapailimme vuoden, seurustelimme vuoden, muutimme yhteen. Sitten tuli supervuosi: aloimme odottaa vauvaa, menimme salaa naimisiin maistraatissa ja ostimme perheasunnon, Marissa luettelee.

Sitten syntyi tytär. Nimensä Ebba sai äitinsä suvusta. Marissan äidinäiti oli sotalapsi Ruotsissa, ja sotaäiti nimeltään Ebba. Siitä asti Ebba on ollut suvun naisten toinen nimi, nyt ensimmäinen.

Vaikeinta on ollut luottaa itseen

Naistenklinikan perhehuoneessa hoitaja laski Ebban Akin syliin, passitti Marissan suihkuun ja sanoi tulevansa pian näyttämään, miten vauvaa hoidetaan.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Aki piti sylissään vauvaa.

Näyttäminen jäi, kun perhe näytti pärjäävän. Kun teillä oli jo kokemusta, hoitaja sanoi kun Marissa, Aki ja Ebba lähtivät kotiin.

– Mutta ei meillä ollut. Emmehän me tienneet vauvoista mitään!

Silti tuntui, kuin Ebba olisi ollut perheessä aina.

Se yllätti, että vauva on äidissään kiinni aina. Ja se, ettei pikkuvauvan äidin ole aina helppo päästä edes vessaan tai suihkuun. Että vauva ei nukukaan kauniissa korisängyssään eikä syö soseita. Että oikeastaan omaa aikaa ei tee edes mieli.

Marissa meni vessaan vauva sylissä, otti Ebban nukkumaan viereensä. Lahjaksi saatua viikonloppua Vanajanlinnassa Marissa ja Aki siirsivät niin paljon kuin pystyivät,­ kunnes päättivät mennä Ebban kanssa. Puolivuotiaana Ebba alkoi syödä käsin, nappasi aamiaisella suuhunsa kurkkuviipaleen äitinsä leivän päältä. Marissa luki kirjan sormiruokailusta ja totesi, että näinpä sitten mennään.

– Vaikeinta on ollut oppia luottamaan itseeni ja äitiyteeni. Tunteitaan täytyy oppia kuuntelemaan. Jos tuntuu, ettei voi olla erossa lapsestaan, sen mukaan täytyy elää, Marissa sanoo.

Ensimmäisen opetuksen itseluottamuksesta uusi äiti sai, kun Ebba oli vain viikon vanha.

Äidillä on esikoiselle kaikki aika

Vuodessa esikoisen äiti kas­­vaa alkuhätäännyksestä pärjäämiseen.

Neuvolan ensimmäisessä tarkastuksessa terveydenhoitaja sanoi, ettei Ebban paino nouse tarpeeksi. Hän kehotti herättämään vauvan syömään kolmen tunnin välein. Marissa säikähti.

Silti vauvan herättäminen tuntui älyttömältä. Mutta kun terveydenhoitaja sanoi. Mitä minä nyt teen?

Marissa päätti syöttää Ebbaa vasta, kun hän herää – ensin hätäiltyään ja selvitettyään, mistä saa ostaa oman vauvanvaa’an.

– Uusi äiti kuulee, lukee ja saa neuvoja. Mutta päättää pitää itse. Ensin se ei ole helppoa.

Ebba on kuitenkin syönyt ja kasvanut ­hyvin.

Marissa uskoo, että äitiydessä on auttanut suoraviivaisuus.

– Ebba on ollut niin kutsutusti helppo vauva – ja helppoahan elämä on, kun lapsi on perusterve. Tietenkin Ebba itkee ja vaatii kuten muutkin vauvat, mutten vello muutenkaan vaikeuksissa. Jos on ongelma, ratkaisen sen ja siirryn eteenpäin. Tällä viikolla ongelma oli räkätauti, ja Ebba sai nukuttua vain puoli-istuvassa asennossa sylissäni. Nyt on näin, kohta hän on taas terve.

– Esikoiselleen äidillä on kaikki aika – sillä tavalla arki on helppoa. Vaikeaksi arki muuttuu ehkä sitten, kun molemmat vanhemmat käyvät töissä ja lapset päivähoidossa.

"Sinä osaat tämän"

Pim pom pom pom. Ovikello soi, sitten eteisestä kuuluu ihastunut Oo, mikä prinsessa!

Lisää vieraita. Mikä ihana prinsessa!

Esikoinen, sukunsa ensimmäinen lapsenlapsi, on huomion keskipiste: ihailun ja rakkauden keskellä. Kun Ebba – tai oikeastaan Marissa hänen olkansa yli – puhaltaa mansikkakakkuun sytytetyn kynttilän, hetken ikuistaa viisi kameraa.

Ja niin kuin kaikissa suomalaisissa perhejuhlissa, nyt kätellään, kursaillaan, ihaillaan päivänsankaria, ihmetellään, miten hän on kasvanut. Ebba pääsee sylistä syliin, ja Aki esittelee perheen kodin sukulaisille, jotka kyläilevät ensi kertaa.

Näissä juhlissa myös nauretaan: Kun vaaleanpunainen koristenauha siirtyy koiran kaulaan, ja harmaantuva pystykorva on vuorostaan Birthday girl. Kun Ebba heiluttaa ilmapalloa narusta ja hihkuu pallon naputtaessa kattoa. Kun tukevaa savoa puhuva Aki yrittää lukea tyttärelleen Bä bä vita lamm.

Ja aivan erityisesti nauretaan, kun kummisedän tuomasta paketista kuoriutuvat esiin soivat ja pamisevat bongorummut, joiden virran kummisetä on kiinnittänyt pikaliimalla päälle, äänet kovimmalle ja patterikotelon pysyvästi kiinni.

– Meidän sukumme ovat tulleet hyvin toimeen. Mitä tulee perhejuhliin, mitään päsmäröintiäkään ei ole. Ehkä olen niin kovapäinen, ettei minua kannata neuvoa, Marissa sanoo.

– Sinua ei tarvitse neuvoa. Sinähän osaat tämän, Aki vastaa.

Toiveissa pääsiäisvauva

Juhlia edeltävänä iltana Marissa katsoi vuoden aikana kuvaamiaan videoklippejä: Ebba vastasyntyneenä, Ebba jokeltelee, Ebba ha­luaa kaukosäätimen ja lähtee ensimmäisen kerran liikkeelle, heti melkein karhukävelyä.

Kuin siitäkin olisi miljoona vuotta, vaikka on muutama kuukausi.

– Äitiys opettaa laittamaan muut itsensä edelle. Se tuntuu hyvältä ja luontevalta. Nykyään korostetaan paljon äidin omaa aikaa, sitä olen huomannut vierastavani, Marissa sanoo.

– En ole luopunut mistään, vaan saanut. Minulla on ollut aikaa vain itselleni ennen tätä ja tulee olemaan, kun Ebba kasvaa.

Vuodessa Marissa on oppinut myös, että on hyvä olla mammakavereita, toisia äitejä, joiden kanssa puhua vauvoista.

– Se säästää muita ihmissuhteita.

Hän on oppinut, että vaikkei olisi aiemmin pitänyt itseään äidillisenä tyyppinä, tunne tulee kun on oma lapsi.

– Oikeastaan voisin olla täysipäiväinen äiti, Marissa nauraa.

– Sitähän sinä saat olla, Aki sanoo.

Nyt Marissa odottaa Ebballe pikkusisarusta. Toiveissa on pääsiäisvauva.

Onnea maailman ihanimmalle

Suuresta paketista, Marissan solmiman ruusukkeen alta, peruuttaa keinuhevonen. Toisesta paketista paljastuu teepaita, jossa lukee My grandpa loves me very much. Yksivuotiskuvauksen lupaava korttikin toivottaa onnea maailman ihanimmalle.

Ukon, Marissan isän, lahjapussista tulee siili.

– Tack tack, Ebba yrittää toistaa äidin perässä.

Siili on käsinukke, se menee ukon käteen, ja siilikin pussaa Ebbaa.

Ebbaa naurattaa.

Kuva: Kaisu Jouppi
Ja meistä tuli Perhe, Vauva 11/2013

Marissa Jalasvirta on yksi Ylellä 3.11.2014 alkavan Imettäjät-sarjan päähenkilöistä. Lue lisää.

Nina päätti, ettei jää vauvan kanssa vain kotiin istumaan. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun Seppo alkoi puhua perheen perustamisesta, suostuin sillä ehdolla, ettei vauvahoito jää yksin minun harteilleni. Halusin olla varma, että hän hoitaa oman osuutensa, jotta minun ei tarvitse luopua kaikista harrastuksistani. Tiesin, että tuskastuisin nopeasti vain kotona olemiseen.

Ennen harrastin paljon liikuntaa ja ulkoilua. Opiskelu yliopistolla oli minulle tärkeää, ja viihdyin joka ilta erilaisissa työryhmissä. Opintojen keskeyttäminen oli vaikeinta. Mietin surullisena, kuinka kaverit etenevät ja minä hoidan kotona vauvaa enkä pääse enää mihinkään.

Seppo rauhoitteli minua sanomalla, että vauva-aika kuluu nopeasti. Hän vakuutti, että pystymme tekemään vauvan kanssa samoja asioita kuin ennen raskauttakin. Kaikesta ei tarvitsisi luopua – ainakaan lopullisesti.

Eeli syntyi viime syksynä. Ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, sillä vauva ehti kakkaamaan lapsiveteen ja hengittämään sitä. Infektion takia hänelle annettiin voimakkaita antibiootteja, jotka aiheuttivat mahavaivoja. Eeli oli itkuinen ja nukkui huonosti.

Ensimmäisillä kerroilla oli aika kova kiire kuntosalilta takaisin vauvan luo.

Kun Eeli oli noin kahden viikon ikäinen, sanoin Sepolle, että minun on päästävä hetkeksi kuntosalille. Seppo oli todella kannustava ja osti minulle kuntosalikortin. Oli ihanaa päästä pois kotoa, vaikka ensimmäisillä kerroilla minulla oli aika kova kiire takaisin Eelin luo.

Seppo piti isyyslomaa muutaman viikon ja palasi sitten töihin. Yhtäkkiä olin Eelin kanssa kahdestaan. Olin niin tottunut viilettämään tukka putkella kokouksesta toiseen, etten tiennyt, mitä olisin kaikella ajalla tehnyt.

Päätin, etten jää vauvan kanssa kotiin istumaan. Ensimmäinen bussimatkamme ystävän luo jännitti hirveästi. Matka meni kuitenkin hyvin, ja sen jälkeen tunsin valtavaa helpotusta. Kyllä tämä onnistuu!

Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä.

Sopimus kotitöiden ja vapaa-ajan tasapuolisesta jakamisesta on toiminut hyvin. Kun Seppo tulee illalla kotiin, olemme hetken kolmistaan ja sitten on jomman kumman vuoro lähteä omiin menoihin. En odota, että Seppo heti töistä tultuaan alkaisi tehdä kotitöitä. Yritän olla reilu ja muistaa, että Seppo on töistä väsynyt ja hänkin ansaitsee lepoa.

Annan Sepon nauttia harrastuksistaan, koska tiedän kuinka tärkeitä ne hänelle ovat. Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä Eeliä. Minulle on tärkeää, etten tunne olevani pelkkä äiti. Nyt olen Eelin kanssa kotona, mutta suunnittelen tulevaisuutta ja odotan sitä, kun pääsen takaisin yliopistolle.”

Lapsen hoito ei ole yksin äidin velvollisuus, sanoo esikoisvauvan isä Seppo. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Ninan raskausaikana kaverit ja keskustelupalstat pelottelivat, kuinka elämä päättyy vauvan tuloon. Istuisimme seuraavat vuodet Ninan kanssa neljän seinän sisällä ja pyhittäisimme elämämme vauvalle. Vähemmästäkin alkaa pelottaa.

Koska kumpikaan meistä ei halunnut kauhukuvien käyvän toteen, puhuimme Ninan kanssa paljon siitä, miten järjestelemme vauva-arjen.

Arvostan sitä, kuinka Nina huomioi työssäkäymiseni. Hän ei ole koskaan kassi valmiina odottamassa kotiintuloani. Saan levähtää hetken ennen kuin otan vastuun Eelin iltapuuhista. Joskus työpäiväni venyvät, mutten muista, että Nina olisi koskaan valittanut, vaikka vauvan kanssa on välillä tietysti rankkaakin.

Omista menoista täytyy sopia etukäteen. Lukujärjestystä ei kuitenkaan voi noudattaa orjallisesti, sillä joskus Ninalla on saattanut olla niin rankka päivä Eelin kanssa, ettei hän jaksa enää illalla jäädä lapsen kanssa kahden.

Kummallakin on oikeus sanoa, ettei jaksa, ja silloin perhe menee harrastusten edelle. Toisaalta olen joskus patistanut Ninaa lähtemään omiin juttuihinsa väsymyksestä huolimatta, ettei hän vain jämähdä kotiin. Se saattaisi myöhemmin harmittaa.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä kuin aikaisemmin. Saatamme esimerkiksi lähteä parin tunnin vaunulenkille, kun Eeli nukkuu päiväunia. Vauvan tultua harrastamisesta on tullut myös yhteistä parisuhdeaikaa.

Metsästys ja kalastus ovat tärkeimpiä harrastuksiani, ja myös Nina metsästää. Luonnossa liikkuminen on meille molemmille tärkeää, ja ensi syksyksi on jo katsottu valmiiksi isäni vanha kantorinkka, jossa Eeli pääsee mukaan metsään. Muistan itse lapsuudesta, kuinka parivuotiaana torkuin isän selässä metsällä. Haluan jakaa kokemuksen nyt poikani kanssa.

En harmittele omien menojeni vähentymistä, sillä Ninahan tässä on suuremman uhrauksen tehnyt. Ymmärrän, että nykyinen tilanne on Ninasta epäreilu, sillä hän on joutunut luopumaan opinnoistaan.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus.

Ensi syksynä tilanne todennäköisesti muuttuu, kun Eeli aloittaa päivähoidossa ja Nina palaa opiskelemaan. Mietimme vielä, miten asian järjestämme: jäämmekö Eelin kanssa nykyiseen kotiin vai muutammeko koko perhe Ninan opiskelupaikkakunnalle.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus. Minun tehtäväni on myös tukea Ninaa hänen tavoitteissaan. En halua, että suhteeseemme syntyy kinaa tai katkeruutta sen takia, että Nina joutuisi jämään kotiin vastoin tahtoaan.”