Miksi vauvat potkivat ja huitovat? Entä miksi taaperot tuntuvat etenevän vain juosten ja pomppien?

Miksi vauvat potkivat ja huitovat? Entä miksi taaperot tuntuvat etenevän vain juosten ja pomppien?

Vauva 0–1 v

Oletko koskaan ihmetellyt, miksi jo muutaman viikon ikäinen vauva potkii jaloillaan ja heiluttaa käsiään kuin nyrkkeilijä? Kyse on liikkeelle lähtemisestä. Raajojen sätkyttelyssä käytetään samoja lihaksia ja liikkeitä kuin kävellessä, jota pikkuinen siis tavallaan jo treenaa. Ihmisellä on synnynnäinen halu liikkumiseen.

Harjoitusta tarvitaan, sillä vastasyntyneen lihakset ovat heikot, luut joustavat eikä hermojärjestelmä ole vielä täysin kehittynyt. Kun vauva liikuttelee jäseniään, liikkeitä hallitsevat osat aivoissa kypsyvät ja asentojen ja tasapainon hallinta lisääntyy. Tämä kaikki on välttämätöntä liikuntataidon ja pystyasennon hallitsemiseksi. Vartalonhallinta alkaa päästä ja etenee alaspäin jalkoja kohti.

Potkiminen ei ole mitään turhaa puuhaa. Se nimittäin auttaa vauvaa koordinoimaan myös hengitystään. Kolmikuinen säätää hengitystään potkimisen rytmiin ja oppii hengittämään tahdonalaisesti. Taitoa tarvitaan esimerkiksi itkiessä hengitystä pidätellessä sekä myöhemmin puhuessa, laulaessa ja uidessa.

4–5 kuukauden iässä vauva tavallisesti hallitsee kehoaan jo niin, että pystyy kääntymään selältä kyljelleen ja siitä mahalleen. Pian temppu onnistuu myös toiseen suuntaan. Puolivuotiaan treenit ovat edenneet niin pitkälle, että hänellä alkaa olla hinku ryömimään, liikkumaan paikasta toiseen.

Seitsenkuisina useat lapset istuvat tuetta ja kuukauden, parin kuluttua konttaavat. Vuorotahtiin ryömiminen ja konttaaminen kehittää lihasten­ lisäksi aivoja­ ja luo pohjaa muun muassa­­ puheen kehitykselle. Konttaamaan oppinut vauva kokee harppauksen henkisessä kehityksessään myös siksi, että vanhempi antaa liikkuvalle lapselle enemmän huomiota kuin paikallaan pysyvälle.

Noin yhdeksänkuinen napero ponnistaa pystyasentoon ja oppiikin muutamien muksahdusten kautta seisomaan tukea vasten. Harjoittelun edetessä lapsi siirtää painoaan jalalta toiselle, ja pian hän etenee haparoiden huonekaluista kiinni pitäen. Taidoistaan rohkaistuneena liikuntakoululainen irrottaa kohta otteensa ja seisoo ilman tukea.

Liikkeelle lähtemisen ajankohdassa on lasten välillä kuukausien eroja. Suunnilleen yhden ikävuoden kieppeillä koittaa päivä, johon kuukausien harjoittelu on tähdännyt: lapsi ottaa ensimmäiset vaappuvat, mutta itsenäiset askeleensa.

Vinkit vanhemmille

  • Vauva tarvitsee aikuista avukseen liikkumisen harjoittelussa. Kanna vauvaa sylissä tai esimerkiksi kantoliinassa, niin vauva oppii säätelemään liikkeitään vartalosi liikkeiden mukaan.
  • Vastaa vauvan potkuihin koskettelemalla ja kutittelemalla lempeästi hänen jalkojaan.
  • Tanssi ja jumppaa vauvan kanssa. Liikunnalliset leikit kehittävät tasapainoaistia.
  • Kun vauvan pää pysyy jo pystyssä ja selkä suorassa, anna hänen ratsastaa polvesi päällä. Vauva pääsee tasapainoilemaan liikkeessä.
  • Laita vauva lattialle vatsalleen leikkimään. Kiinnostavat lelut houkuttavat kurottamaan ja liikkumaan niitä kohti.

Taapero 1–3 v

Tuttu tilanne kauppamatkalla: taapero kitisee ja valittaa, ettei millään jaksaisi kävellä enää yhtään askelta. Välillä hän kuitenkin pyrähtää hyppelehtimään iloisesti ojan penkalle. Nurinkurista, mutta totta, taaperot tuntuvat liikkuvan mielellään lähes kaikilla muilla tavoin kuin kävelemällä. Lihasten voimistuessa he yhä enemmän pyörivät, kierivät, kiipeilevät ja kiikkuvat. Ja välillä tietysti kaatuvat.

Liikkuminen tuo lapselle iloa, mutta on kaikella heilumisella muukin tarkoitus: tenava harjoittaa ja hioo motorisia taitojaan, ja siihen ei pelkkä rauhallinen kävely riitä. Taapero harjoittelee aamusta iltaan tasapainoa ja oman kehonsa hallintaa. Juoksentelemalla paikasta toiseen hän oppii tajuamaan tilaa ja suuntia, suunnittelemaan reittejä ja hahmottamaan etäisyyksiä. Samalla lihasvoima ja luusto edelleen vahvistuvat.

Liikkuminen on lapselle kaikin tavoin hyväksi. Se tukee hermoston kehittymistä ja auttaa uusien asioiden oppimista. Yhteiset liikuntaleikit muiden lasten kanssa vaikuttavat taas sosiaalisten taitojen kehittymiseen.

Kun 2–3-vuotias juoksee takaa-ajoleikissä karkuun, pysähtyy, vaihtaa suuntaa ja singahtaa jälleen liikkeelle, vanhempia voi meno hirvittää. Säntäily on kuitenkin välttämätöntä motoristen perustaitojen harjoittelussa. Ja vaikka välillä tekeekin mieli varoitella, lapsen kannattaa antaa treenata taitojaan. Esimerkiksi portaissa kiipeily on tuiki tarpeellista harjoitusta myöhempää elämää varten. Kun lapsi alkaa liikkua enemmän ja enemmän, kuhmuja tulee varmasti, mutta vakavampia haavereita, kuten luunmurtumia, taaperoille sattuu onneksi harvoin.

Kaikki lapset eivät tietenkään ole yhtä riehakkaita liikkujia. Osa etenee harjoituksissaan omassa tahdissaan verkkaisemmin luonteensa ja perimänsä mukaisesti. Kaikki kuitenkin tarvitsevat harjoitusta, sillä liikunta on edellytys lapsen normaalille kasvulle, kehitykselle ja hyvinvoinnille.

Vinkit vanhemmille:

  • Rohkaise varovaista lasta liikkumaan, mutta anna hänen määrätä tahti.
  • Liikuntaseikkailuun innostaa esimerkiksi tunnelileikki. Tunnelin voi rakentaa vaikka pahvilaatikoista, jotka teipataan toisiinsa kiinni. Tuolien päälle heitetty vilttikin kelpaa.
  • Lapsen liikkumista ei yleensä tarvitse rajoittaa, sillä terve lapsi osaa väsyes­sään luonnostaan pitää taukoja ja levätä.
  • Tarkista, että liikkuvan lapsen ympäristö on turvallinen.

Vauva 1/2012

Lähteet:
Dorothy Einon: Kehittyvä ja onnellinen lapsi, Weilin+Göös 1999.
Annukka Armanto ja Paula Koistinen, Neuvolatyön käsikirja, Tammi 2007.

Lue lisää:
Vauvan kehitys

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, joka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

”Äiti, voisitko tulla sisustamaan barbintalon?”

Vilkaisen vaaleanpunakattoista asumusta olohuoneessamme. Sitten keittiön tasoja, jotka olin juuri ajatellut raivata esiin astioiden alta. Ne pyykitkin piti…

”Ihan kohta!”, vastaan.


Harvoin kuitenkaan irtoan tiskipöydän, hellan tai läppärin äärestä ihan kohta. Kolmevuotias saa huudella perääni useamman kerran.

Lattialle on levitetty koko Barbien suku autoineen, hevosineen ja pinkkeine asusteineen, ja lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Miksi se on niin paljon vaadittu mennä mukaan leikkiin?

Lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Ainakin siksi, että työpäivän ja iltatoimien välisessä rakosessa on jo valmiiksi tunkua. Seuraavan päivän ruoka pitäisi laittaa. Kurahousuihin vaihtaa ehjät jalkalenksut. Jääkaapin hyllyt huutavat tyhjyyttään, ja kai edes joskus pitäisi siivotakin.

Mutta ehkä leikkimistä pitäisi katsoa toisin silmin. Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Leikkiessään lapset harjoittelevat sosiaalisia taitoja, muistuttavat kehityspsykologian tuntijat. On sovittava leikin etenemisestä. Vuoroteltava. Toimittava porukassa ja noudatettava yhteisiä sääntöjä.

Aika tärkeitä oppeja elämässä.

Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Sitä paitsi leikki on oiva tilaisuus kuulostella, mitä omalle lapselle kuuluu. Kuinka taitavasti nuket hänen leikissään sanailevat, ratkovat riidan. Ovatko ne iloisia? Onko nukeilla kavereita?

Leikkiin siirtyy se, mitä lapsi arjessaan näkee ja kokee joka päivä.

Kun sitten laskeudun sisustussuunnittelijan tehtäviini, leikki lähtee lentoon. Lapsi pulppuaa juttua. Barbiet jaetaan puoliksi. ”Tässä minun perhe, tässä sinun. Nyt nää lähtis uimaan!”

Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Kohta nuket hyppivät sohvan käsinojalta altaan virkaa toimittavalle matolle. Kun Barbien pieni sisko ei uskalla, sen äiti ja isä rientävät apuun. Sitten lähdetään barbitaloon iltapalalle.

Aikuisen kannalta leikkimisessä on myös tämä hieno puoli: lapsi tempaisee vanhemman tukevasti tähän hetkeen, kun vain antaa mahdollisuuden. Nyt ei mietitä työasioita eikä tiskejä.

Yleensä ilta sujuu kaikin puolin mukavammin, kun on edes hetki leikitty yhdessä. Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, jonka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17