Sonja Hänninen työskentelee keskosvauvojen teho-osastolla. Työ liikuttaa päivittäin.

Suuressa sairaalahuoneessa on hämärää. Hiljaista puheensorinaa säestää happilaitteiden rauhallinen puhallus. Nurkassa piippaa mittari keskoskaapin vieressä: pikkuruisen potilaan verenpaineet ovat laskeneet liian alas. Yksi monesta siniasuisesta sairaanhoitajasta kurkkaa viltillä peitettyyn kaappiin. Ei syytä huoleen, kaikki on hyvin.

35-vuotias sairaanhoitaja Sonja Hänninen astuu kädet kuurattuina ja desinfioituina huoneeseen. Kello on 7.15 – aika aloittaa työvuoro vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa Taysissa. Tällä hetkellä tehohoidossa on yhteensä seitsemän vauvaa.

Hänninen kävelee uuden potilaansa kaapin äärelle. Paikalla odottaa yövuorolainen, joka on valmis vahdinvaihtoon. 

Tänään Sonja hoitaa reilu vuorokausi aiemmin syntynyttä  poikavauvaa. 2 350 grammaa painavan, sikeästi nukkuvan nyytin nenään kiemurtelevat happiviikset ja nenämahaletku. Päälakeen ja vasempaan käteen johtavat kanyylit. Toisesta annetaan ravintoa ja lääkkeitä, toisesta otetaan verikokeita ja mitataan verenpaineita. Pieneen jalkapohjaan on teipattu saturaatiomittari, jolla seurataan happiarvoja. Vartalon ympärille on kiedottu harsokangasta, päällä lepää käden muotoinen hiekkatyyny.

– Tyynyn paino tuo lapselle turvallisuuden tunnetta, Sonja kertoo katsellessaan potilastaan.

Yövuorolainen kertoo Sonjalle pojan kuulumiset. Vauva syntyi raskausviikolla 34+4 jalat edellä, toisena kaksospojista. Veli on parempivointisena tarkkailuosastolla, mutta Sonjan potilas tuotiin teho-osastolle hengitysongelmien vuoksi. Lisäksi pojan verenpaineet liikkuvat jatkuvasti alarajalla, ja hän on ollut erityisen itkuinen. Kukaan ei tiedä miksi.

Yövuorolainen lähtee kotiin ja jättää Sonjan vetovastuuseen. On aika ottaa pojalta päivän ensimmäiset verikokeet kanyylin kautta.

– Voi sinä pieni. Onko sinulla paha mieli? Me ei oikein vielä ymmärretä miksi, Sonja puhelee lapselle rauhoittavasti.

Verikoe ei satu lainkaan. Poika jatkaa uniaan.

Teho-osaston potilaita häiritään mahdollisimman vähän. Toimenpiteitä pyritään tekemään paljon yhdellä kerralla; nytkin Sonja mittaa samalla pojan ruumiinlämmön. Osastolla on jatkuvasti hämärää ja puheääni pidetään hiljaisena, jotta vauvalla olisi mahdollisimman kohdunomaiset oltavat lämpimässä ja kosteassa kaapissa.

Kenguruhoitoa paidan alla

Aamun tunteina vauvojen vanhemmat alkavat saapua osastolle. Täällä ei ole vierailuaikoja, vaan perheet saavat olla lastensa luona niin paljon kuin pystyvät.

Viereisen kaapin ääreen saapuu nokialainen Virpi hoitamaan esikoispoikaansa Edua. Tänään mukana on myös vauvan isoisoäiti Tellervo.

Edu syntyi kolme viikkoa aiemmin, raskausviikoilla 25+5, vain 990-grammaisena.

– Minulta tuli runsaasti epämääräistä vuotoa, ja vauva potki paljon. Aloin epäillä jonkin olevan vialla, Virpi muistelee.

Löytyi tulehdus, jonka vuoksi Virpi joutui jäämään sairaalaan. Edu syntyi sektiolla viikkoa myöhemmin. Poika joutui neljäksi päiväksi hengityskoneeseen. Tuore äiti sai vain katsella letkujen peitossa ollutta esikoistaan.

Tilanne helpottui hieman viikko syntymän jälkeen, kun Virpi sai lapsensa ensimmäistä kertaa syliinsä. Siitä asti poika on viettänyt päivittäin aikaa äitinsä paidan alla kenguruhoidossa.

Kenguruhoito on yksi teho-osaston arjen tärkeimmistä asioista. Menetelmässä vauva makaa vaippasillaan vanhemman paidan alla. Kenguruhoito auttaa muun muassa imetyksen käynnistymisessä.

Pieniä pitää herätellä hengittämään

Sonja Hännisen hoitaman kaksospojan hengitystiheys alkaa äkisti laskea. Vauva on saanut samanlaisen apneakohtauksen jo edellisyönä, joten hengityksen hetkellinen taukoaminen ei tule yllätyksenä. Rauhallisesti Sonja laittaa kätensä kaappiin ja alkaa herätellä sikeässä unessa olevaa poikaa.

– Kukkuluuruu, muistatkos, mitä sinun piti tehdä? Muista pieni hengittää, hän juttelee hiljaa ja koskettaa poikaa rauhallisesti. Pieni havahtuu ja alkaa jälleen hengittää normaalisti.

Hengityskatkokset ovat osastolla arkipäivää. Yleensä niihin auttaa varovainen herättely. Uusi hengittämisen taito unohtuu välillä etenkin sikeässä unessa.

Taysin teholla viettää vuosittain aikaa noin 300 vauvaa. Potilasmäärään nähden kuolemantapauksia koetaan osastolla harvoin.

Menetykset ovat rankkoja paikkoja koko henkilökunnalle, mutta etenkin vauvojen omahoitajille, jotka ovat saattaneet seurata pikkuisen matkaa kuukausien ajan.
– Kuolema saa minut joka kerta itkemään. Jos ei saisi, niin olisin väärällä alalla, Sonja sanoo.

Hannes sai hätäkasteen

Yksi ihmeellinen selviytyjä, Hannes, makoilee äitinsä Nooran sylissä. Kaksi ja puoli kuukautta vanhan Hanneksen alkutaival ei ole ollut helppo, mutta poika on osoittanut olevansa taistelija.

Esikoistaan odottanut Noora saapui kotoaan Nokialta Taysiin alettuaan vuotaa verta 25. raskausviikolla. Lepo sairaalassa ei auttanut, vaan synnytys käynnistyi. Aikaisin torstaiaamuna, raskausviikolla 25+2, syntyi 900 gramman painoinen Hannes. Leikkauksessa mukana ollut tuore isä, Harri, lähti poikansa mukana teho-osastolle.

– Kamalin hetki oli se, kun violettia, elotonta myttyä kiidätettiin ulos salista muovipussissa. Osaston hoitajat olivat vastassa, ja sitten juoksimme yhdessä laittamaan poikaa hengityskoneeseen, Harri kuvailee.

Noora sai nähdä lapsensa ensimmäisen kerran samana iltana, kun hänet kuljetettiin sairaalasängyssä keskoskaapin äärelle.

– Hannes näytti kelmuihoiselta, ylipieneltä nukelta. Kaikki verisuonet näkyivät paperinohuen ihon läpi. Silti hän näytti minun lapseltani, Noora muistelee.

Alkuun tilanne vaikutti rauhalliselta ja Hannes voi tilanteeseen nähden hyvin. Illalla Noora kehotti miestään lähtemään kotiin, jotta tämä saisi kunnon yöunet.

Noora ehti itse juuri torkahtaa omalla osastollaan, kun hänet kello 1.30 herätettiin. Hannekselta oli löytynyt vakava keuhkoverenvuoto.

– Juoksin osastolle, jonne hälytettiin myös Harri. Minulta kysyttiin ensimmäisenä, voiko hoitaja hätäkastaa lapsemme, jollei pappi ehdi paikalle. Silloin tajusin, että nyt on tosi kyseessä, Noora muistelee.

Se yö oli kaoottinen. Hoitajat ja lääkärit juoksivat tuomassa jääplasmaa, ottamassa keuhkokuvia ja imemässä verta pienistä keuhkoista.

– Pelosta huolimatta ihailin ihmisten ammattitaitoa. Kaikki tiesivät tarkalleen, mitä piti tehdä, Noora sanoo.

Muutaman päivän päästä Hanneksen päästä löytyi suuri aivoverenvuoto. Vuoto oli muodostanut aivoihin hyytymän, jonka seurauksia ei vielä tiedetä.

– Nyt vain odotellaan. Eletään päivä kerrallaan, Noora sanoo katsellen sylissä nukkuvaa poikaansa.

Hyytymä on kuitenkin sulanut hyvin pois, ja magneettikuvien perusteella vahingot ovat jääneet yllättävän pieniksi.

– Hanneksen vuoksi toivon, etteivät vammat olisi kovin vakavia. Me vanhemmat kyllä selviämme kaikesta.

Hannes pääsi pois hengityskoneesta noin kahden viikon ikäisenä, ja Noora sai ottaa poikansa ensimmäisen kerran kenguruhoitoon. Mandariinin kokoinen pää pilkisti esiin Nooran paidan kauluksesta.

– Olin tullut äidiksi pari viikkoa aiemmin, ja vihdoin sain lapsen syliini. Ei sille onnentunteelle ole sanoja, Noora sanoo itkien.

Hanneksen kotiutumisesta ei ole vielä tietoa. Siihen asti perheen arki kuluu suureksi osaksi teho-osastolla. Noora on ollut osastolta poissa vasta yhden päivän.

– Ja silloinkin kävin monta kertaa autossa istumassa, valmiina lähtöön.

Veikan selviäminen oli ihme

Toinen kaksospojista, Sonja Hännisen potilas, on lääkärikierroksen jälkeen irrotettu hengitystä tukevasta nasaalista. Sonja pesee vauvan kostealla pyyhkeellä ja vaihtaa sitten kaappiin puhtaat lakanat.

Yleensä vanhemmat hoitavat vauvoja itse suuren osan ajasta. Omien vanhempien kosketus on tärkeää. Sonjan potilaan vanhemmat ovat saapumassa osastolle iltapäivällä, kunhan saavat hoitajan esikoiselleen.

Monella muullakin vanhemmalla on lapsia myös kotona. Tällainen tilanne on kahden lapsen äidillä, ylöjärveläisellä Annukalla, joka asettelee kolme kuukautta vanhaa Veikka-poikaansa imetettäväksi. Veikan selviäminen oli hilkulla. Siihen eivät uskoneet edes lääkärit.

Kaikki alkoi 23. raskausviikolla, kun Annukan lapsivedet menivät. Annukka vietti sairaalassa pari viikkoa, kunnes vauvan sydänäänet alkoivat heiketä.

– Osastolla lääkärit eivät antaneet juurikaan toivoa, Annukka muistelee.

Sektio tehtiin raskausviikolla 24+4, ja 640 grammaa painava Veikka kiidätettiin teho-osastolle. Ensimmäisen kuukauden poika vietti hengityskoneessa, ja perhe sai koskettaa häntä vain kaapin käsiaukkojen kautta.

– Elämään tuli aivan uusi ulottuvuus, kun Veikka vihdoin pääsi pois hengityskoneesta. Saimme lapsen syliin, ja hän alkoi ensimmäistä kertaa äännellä.

Perheessä on myös 2,5-vuotias Väinö. Annukka on jaotellut lastenhoidon niin, että hän viettää päivät Veikan luona sairaalassa ja illat kotona esikoisen kanssa.

Annukka kertoo, että aviomies Miikka tuki on ollut oman jaksamisen kannalta ensiarvoista. Arki kahden paikan välillä jatkuu vielä jonkin aikaa, sillä Veikka tarvitsee yhä lisähappea. Toiveissa on, että poika pääsisi kotiin noin puolivuotiaana.

– Moni varmasti miettii, että elämä täällä teholla on kamalan vakavaa, surullista ja jatkuvan pelon sävyttämää. Mutta kyllä täällä paljon nauretaankin – ja ennen kaikkea eletään normaalia arkea.

Rauha maan päällä

Keskoskaapissaan pieni kaksospoika nukkuu edelleen. Sonja nostaa kaapin lämpötilaa, koska pojan ruumiinlämpö on hieman liian matala. Hän ottaa vielä verikokeet ja kirjaa päivän tapahtumat koneelle muita hoitajia varten.

Ennen kotiinlähtöään Sonja kertoo potilaan tilanteen iltavuorolaiselle. Sitten hän leimaa itsensä ulos ja lähtee kotiin kahden tyttärensä luokse.

Pienet potilaat jäävät iltavuorolaisten ja perheidensä huomaan. Yksi vauvoista köllii nakuna valolaitteiden alla, toinen torkkuu rauhallisena äitinsä sylissä. Mittarit piirtävät tasaisesti sydän- ja hengityskäyriä.

Vauva 6/2014

Juttu on julkaistu verkossa ensimmäisen kerran 17. marraskuuta 2014.

Hyvä ikä pottaharjoittelun aloittamiseen on yleensä noin vuoden ja kolmen kuukauden tienoilla.

Kun vaipoista luopuminen häämöttää, tärkeintä on leppoisa ilmapiiri: otetaan tämä rennosti.

Lapsen silmissä potta voi olla jännittävä kapistus. Yhtäkkiä pissa ja kakka pitäisi tehdä istuen, potta voi tuntua viileältä ja siihen osuessaan pissakin pitää ääntä. Hui!

Pottaa voikin ensimmäisenä kokeilla rohkea nalle, tai potalla voi käydä istuskelemassa vaatteet päällä. Ja kyllä, (puhtaan) potan saa laittaa vaikka päähän! Potasta tulee tuttu ja kiva asia.

Suotuisa aika pottatreenien aloittamiseen on yleensä noin vuoden ja kolmen kuukauden tienoilla tai kun lapsi malttaa muutenkin istua hetken aloillaan, esimerkiksi television ääressä.

Taaperon kiinnostus isompien lasten pottailuun tai siihen, miten äiti ja isä käyvät vessassa, on myös merkki siitä, että potta on tervetullut taloon.

Tärkeintä ei ole tuotos, vaan totuttelu.

Sitten onkin hyvä muistaa, että kuivaksi opettelu ei ole kilpailu. Vaikka naapurin Oiva jo osaisi, vertailu kannattaa unohtaa. Jokainen lapsi oppii kuivaksi – omassa tahdissaan.

Ensimmäiset pottakokeilut kannattaa ajoittaa esimerkiksi lounaan ja päiväunien väliin ja lukea potalla vaikka pieni kirja. Tärkeintä ei ole tuotos, vaan totuttelu.

Ja kun pottaan sitten ilmestyy jotain, on yhteisen ilon aika!

Asiantuntijana MLL:n Vanhempainpuhelimen päivystysohjaaja Laura Pilkama

3 x näin se sujuu

  • Aloita pottailu silloin, kun arjessa ei ole muita suuria muutoksia meneillään.
  • Älä stressaa takapakeista. Kiinnostus pottailuun saattaa välillä kadota mutta palaa kyllä.
  • Kehu onnistumisista!
Julisteessa on asukokonaisuus -20 asteesta + 20 asteeseen. Koko juliste aukeaa alla olevasta pdf-linkistä. Kuvitus: Satu Kettunen
Julisteessa on asukokonaisuus -20 asteesta + 20 asteeseen. Koko juliste aukeaa alla olevasta pdf-linkistä. Kuvitus: Satu Kettunen

Ei liian kuuma eikä liian kylmä. Sopivan pukeutumisen salaisuus on kerroksissa.

Tulosta alta A4-kokoinen juliste ja heitä pukeutumisongelmille hyvästit! Katso myös 5 ohjetta ja materiaaliopas taaperon talvipukeutumiseen.

...