Veera Lampi on lapsensa yksinhuoltaja. Olenko epäonnistunut äitinä, kun en voi tarjota lapselleni onnellisen parisuhteen mallia, Veera pohtii.

Äiti, minulla on luskeat silmät, koska sinullakin on luskeat silmät. Ja meillä on molemmilla punainen tukka, koska minä olen sinun lapsi, toteaa taapero ja hymyilee minulle peilin kautta.

Pitää paikkansa, meillä on molemmilla punainen hiuspehko ja ruskeat silmät. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuukin. Vielä lapsi ei ole keksinyt hymykuoppiaan, jotka hän on perinyt isältään, eikä hän vuosiin mieti dominoivia tai resessiivisiä ominaisuuksia. Mutta minä olen alkanut miettiä.

Mietin kaikkea, mitä lapsellani ei isänsä puolelta ole.

Enkä mieti vain perinnöllisyyttä, mietin myös sukuja ja sukupolvia, sukuhistoriaa: vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, tätejä, setiä, serkkuja, kaikkea mitä lapsellani ei isänsä puolelta ole. Ovat vain ne hymykuopat ja muut geneettiset ominaisuudet, joita hän ei ole voinut minulta periä.

Olen totaaliyksinhuoltaja. Tyttäreni biologinen isä ei ole osallisena elämässämme. Olin jo pitkälle yli kolmenkymmenen huomatessani yllättäen olevani raskaana – lapsettomuustuomiosta huolimatta. Olin sopeutunut ajatukseen elämästä ilman lapsia, enkä potenut vauvakuumetta.

Olin kuitenkin nopeasti varma siitä, että pidän lapsen, vaikkei suhteella ollutkaan toivoa tulevaisuudesta. Kerrankos sitä lapsensa yksin kasvattaa, ajattelin, enkä ole päätöstäni katunut.

Mutta moni muu ennalta arvaamaton tunne ja huoli heräilee vähitellen, kun vauvavuosi on takana. Valvon öitä miettien voinko yksin tarjota lapselle kaiken, mitä hän tarvitsee. Silloin, kun lapsen toinen vanhempi ei ole mukana lapsen elämässä, joutuu se ainut välillä olemaan kaksi vanhempaa yhdessä persoonassa. Vielä isompi asia voi olla se, että sukuakin on vain yhdeltä puolelta.

Muistelen lapsuuteni lempipuuhia: istuin isäni sylissä ja hän piirsi minulle kuvia vihkoon tai luki ääneen. Välillä istuin hänen sylissään kirjoituskoneen ääressä ja kyselin kirjaimia. Retkeilimme, kävimme marjassa, isäni opetti minut tunnistaman sieniä. Olin lujasti isin tyttö.

Kesällä mökkeilimme isän vanhempien luona. Muistelen leikkejä vanhempien serkkujen ja naapurimökin pikkuserkkujen kanssa. Nuo kesäiset viikot loivat välillemme siteen, joka on edelleen olemassa, vaikka tapaamme vain harvoin.

Kaikesta tästä tyttäreni jää isänsä puolelta kokonaan paitsi, eikä hänellä ole minunkaan puoleltani samanikäisiä serkkuja tai edes pikkuserkkuja.

Olen äitini näköinen, mutta perinyt hiusvärin isältäni. Minulla on äidin suvun nenä, mutta kiharat ovat isän peruja. Inhosin lapsena väistämätöntä vertailua sukujuhlissa, mutta toisaalta minusta oli lohdullista tuntea kuuluvansa sukuun, olla osa jatkumoa ja nähdä niitä tuttuja neniä ympärillään.

Tunteeko tyttäreni olonsa ulkopuoliseksi, kun kukaan muu ei näytä samalta?

Tyttäreni on isänsä kuva, niin kasvoiltaan kuin ruumiinrakenteeltaan. Se on minusta hyvä asia: kukapa ei iloitsisi pitkistä sääristä ja niistä hymykuopista, joita suorastaan kadehdin.

Mutta tunteeko hän olonsa ulkopuoliseksi, kun huomaa, ettei kukaan muu näytä samalta? Minun sukuni ei tule ikinä ihastelemaan, kuinka lapsi on ilmetty isänsä, ja isänsä sukuun hänellä taas ei ole mitään kontaktia.

Lapselta puuttuu näkemys ”toisesta puolikkaastaan”, eikä hän voi peilata itseään kuin yhden puolen sukuun.

Myös innokkuutensa ja spontaaniutensa tytär on perinyt isältään. Toivottavasti hän osaa säilyttää nämä luonteenpiirteet, vaikkei aina saakaan minulta vastakaikua ideoilleen. Itse olen harkitsevampi ja tarvitsen aikaa innostuakseni uusista asioista.

Vauvavuoden aikana en missään vaiheessa kyseenalaistanut riittävyyttäni vanhempana. Pystyin tarjoamaan pikkuiselle yksinkin kaiken tarvittavan, ja elimme mainiossa symbioosissa. Pienen perheemme koko oli juuri sopiva.

Joskus neuvolassa nielaisin, kun tuli puhetta perinnöllisistä sairauksista. Enhän oikeastaan tiennyt mitään isän puolen riskeistä. Tiesin kuitenkin sen, että tarvittaessa voin kysyä, joten en stressannut asiaa enempää. Varsinkaan kun ei ollut mitään syytä epäillä mitään vakavaa perinnöllistä sairautta tai poikkeavuutta.

Lapsi alkaa kysellä: "Miksi meillä ei asu isää?"

Vauvasta kasvoi kuitenkin pian taapero, ja vähitellen hän alkaa kysellä.

– Miksi meillä ei asu isää? kaksivuotias kysyy miettiväisen näköisenä.

Selitän, että isä elää toisaalla omaa elämäänsä, mutta me olemme tällaisena täydellinen pieni perhe.

Pienen ihmisen jatkokysymyksiinkin on vielä helppo vastata. Olen alusta alkaen päättänyt olla rehellinen ja kertoa asiat kuten ne ovat, ikätason mukaan tietenkin. Haluan kertoa lapselle hänen isästään niin paljon kuin kykenen. Vastaan siis totuudenmukaisesti, ja lapsi vaikuttaa täysin tyytyväiseltä yksinkertaisiin vastauksiini.

Eräänä päivänä päiväkodissa lastentarhanopettaja pyytää minut sivuun ja kysyy lapsen isästä. Joku isommista lapsista oli kivenkovaa väittänyt, että tyttäreni isä on kuollut, koska ei asu kanssamme. Väite oli saanut tytön aivan suunniltaan.

Lastentarhanopettaja haluaa varmistaa, ettei väitteessä ole perää ja kysyy vielä, mitä toivon vastaavissa tilanteissa tulevaisuudessa tehtävän. Totuus, niin pitkälti kuin sen tiedätte, vastaan taas.

Huoleni on kuitenkin herännyt. Olen koko ajan yrittänyt suhtautua lapsen kysymyksiin avoimesti ja ilmaista, että isäasiasta saa puhua. Ilmeisesti lapsi kuitenkin ajattelee asiaa enemmän kuin olen kuvitellut. Vai miksi hän muuten suuttuisi niin kovasti väitteestä, että isä on kuollut?

Alan lukea suorastaan maanisesti lapsipsykologiaa ja etsin tietoa kasvamisesta ilman toista vanhempaa.

Olenko epäonnistunut äitinä, kun en voi tarjota lapselleni onnellisen parisuhteen mallia?

”Isä on tytön kehitykselle tärkeä tuki.” ”Lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi ihmiseksi äidin ja isän.” ”Vanhempien parisuhde on lapsen koti.” Isän ja parisuhteen merkitystä korostavia otsikoita hyppii silmilleni.

Olenko täysin epäonnistunut äitinä, kun en voi tarjota lapselleni isää saati onnellisen parisuhteen mallia? Onneksi tajuan ennen epätoivoon vaipumista, että on hedelmällisempää keskittyä löytämään ratkaisuja kuin etsiä kauhukertomuksia isättömyydestä.

Uppoudun yhä kirjoihin, joita kannan kirjastosta kotiin selkä vääränä. Löydän monta lohdullista näkemystä siitä, että yksi rakastava vanhempi riittää, jotta lapsesta voi kasvaa tasapainoinen ihminen. Mutta osaanko rakastaa oikein? Osaanko tukea oikeissa kohdissa ja päästää irti, kun on sen aika? Kukaan ei paikkaa minun puutteitani, koska toista vanhempaa ei ole.

Myös muut ihmiset kuin vanhemmat voivat olla tärkeitä lapsen elämässä, kirjoittavat asiantuntijat. Se lohduttaa, onhan aina oma perheeni: vanhempani ja sisarukseni, isovanhempani, tätini, enoni ja serkkuni. Perhettä meillä riittää, vaikka emme perinteistä ydinperhemallia edustakaan.

Asiantuntijatkaan eivät silti, kaikessa viisaudessaan, saa minua täysin vakuuttuneeksi riittävyydestäni vanhempana. Ymmärrän tarvitsevani kokemuksia teorioiden sijaan.

Monilla tuttavillani on samanlainen tilanne, heidän lapsillaan ei ole kontaktia biologiseen isäänsä. Mutta heidänkin lapsensa ovat vielä pieniä – saan heiltä vertaistukea, mutta en vastauksia kysymyksiini.

Onneksi muistan tuttavani, jo aikuisten, ilman isää kasvaneiden lasten äidin. Tavatessamme hukutan hänet kysymyksiin. Haluan kuulla kaiken: miltä hänestä tuntui, kyseenalaistiko hänkin aina oman riittävyytensä, mitä lapset tuumivat, kaipasivatko he isäänsä, hankaloittiko puolen suvun puuttuminen murrosiän kipuilua?

Kyselen kyselemistäni. Keskustelemme pitkään, ja kun eroamme, olen huojentunut. Ainakaan tämän tuttavan lapsia juurien puuttuminen isän puolelta ei ole kiusannut. He ovat nyt nuorina aikuisina rakastavia lapsia, helliä puolisoita ja kaikin puolin tasapainoisia ihmisiä.

Haluan vielä ilman isää kasvaneen lapsen kokemuksen. Kysyn mielipidettä pitkäaikaiselta ystävältäni, jolla ei ole ollut yhteyttä biologiseen isäänsä. Tiedän itsekin, miten hieno, pystyvä ja lojaali ihminen ystäväni on. Lopputulos on siis erinomainen, mutta miltä tuntui kasvaminen tuoksi henkilöksi, kun elämässä oli vain äiti ja äidin suku?

Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä, mutta koskaan emme ole keskustelleet tästä aiheesta syvällisesti, se ei ole tuntunut tärkeältä. Nyt minusta tuntuu, ettei maailmassa ole mitään tärkeämpää.

Keskustelumme etenee yhteisten muistojen kautta. Eniten minua kiinnostaa teini-ikä, vaikka siihen on vielä pitkä aika. Miten tulisin pärjäämään isäkysymystä kipuilevan murkun kanssa?

Ystäväni mielestä ihan niin kuin kenen tahansa murkun kanssa. Kaikki me kipuilemme teineinä.

Totta, olin itse hankala ja angstinen, ydinperheestäni huolimatta. Se, että oma suku on pieni eikä kontaktia biologisen isän sukuun ollut, on vain yksi raita elämän räsymatossa, sanoo fiksu ja tasapainoinen ystäväni.

Lapsi ei osaa kaivata sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollut.

Jokainen on erilainen ja suhtautuu asioihin omalla tavallaan. Kukaan ei voi taata, ettei tyttäreni ottaisi isän puutetta raskaasti, mutta turha sitä on etukäteen pelätä.

Toteamme, että lapsi ei osaa kaivata sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollut, elleivät aikuiset syötä hänelle tuota kaipuuta. Jos minä en näe ongelmaa tai puutetta perheemme kokoonpanossa, ei lapsikaan sellaista näe.

En voi väittää, että huoleni olisi kokonaan hävinnyt. Riittämättömyyden tunteet ovat tuttuja lähes kaikille vanhemmille ja erityisesti yksinhuoltajalle, joka helposti kuvittelee, ettei hyvä riitä vaan pitäisi olla tuplasti parempi. Olen kuitenkin päättänyt elää klassisen urheilijavastauksen mukaisesti: teen parhaani, katsotaan mihin se riittää.

Juuri nyt tunnun riittävän. Viisivuotiaaksi ehtinyt tyttäreni on havainnut pienen perheen ja ainoana lapsena olemisen hyvät puolet:

– Kuule äiti, jos meidän perhe olisi isompi, me ei oltaisi kahdestaan näin hyvä tiimi, hän totesi hiljattain ja jatkoi:

– Minä en muita tarvitse, mutta sinua minä tarvitsen.

Vierailija

Yksinhuoltajan huoli: Mistä lapsi jää paitsi, jos hänellä ei ole isää?

Siellähän se ollennainen tulikin: "... lapsi ei osaa kaivata sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollut, elleivät aikuiset syötä hänelle tuota kaipuuta. Jos minä en näe ongelmaa tai puutetta perheemme kokoonpanossa, ei lapsikaan sellaista näe." terveisin, isättä kasvanut, tasapainoinen aikuinen nainen
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.