Jennin vauvauutinen oli hänen äidilleen ensin järkytys.  Muutaman valvotun yön jälkeen äiti alkoi luottaa siihen, että tytär selviää ja alkoi neuloa vaatteita tulokkaalle. Kuva: Satu Kemppainen
Jennin vauvauutinen oli hänen äidilleen ensin järkytys. Muutaman valvotun yön jälkeen äiti alkoi luottaa siihen, että tytär selviää ja alkoi neuloa vaatteita tulokkaalle. Kuva: Satu Kemppainen

Jenni unelmoi äitiydestä jo teininä ja etsi vuosia sopivaa miestä, jonka kanssa saisi perustaa perheen. Lopulta oikealta tuntui hankkia lapset yksin.

Vieressä sohvalla istui pitkä, tummatukkainen mies, jota Jenni oli tapaillut parin kuukauden ajan. Kesken elokuvan Jenni huomasi yhtäkkiä, kuinka laihat miehen paljaat jalat olivat. Asia oli pinnallinen, hän tajusi sen kyllä, mutta se jäi silti vaivaamaan. Hän ymmärsi, ettei tuntenut tarpeeksi fyysistä vetoa mieheen. Hän ei ollut ihastunut.

Parin viikon kuluttua Jenni soitti miehelle ja totesi, ettei halunnut jatkaa tapailua. Olo oli helpottunut, mutta samalla musertunut: taas näin. Haave omasta perheestä lipui hiukan kauemmaksi.

Teiniäitiys olisi ihanaa, Jenni pohti yläasteikäisenä.

– Minulla oli kiire jo silloin. Ajattelin, että jos tekisin vauvoja pian, ei lasten saanti jäisi ainakaan iästä kiinni, Jenni sanoo.

”Ajattelin, että en jaksa enää yhtäkään pettymystä. Suruni oli kuitenkin suurempi perheen menettämisestä kuin miehen menettämisestä.”

Opiskeluiden jälkeen oli aika toimia. Jenni loi treffipalstalle profiilin ja potentiaalisia miesystäväehdokkaita ilmoittautui. Lähes aina viimeistään toisilla treffeillä kävi kuitenkin selväksi, ettei suhteeseen ollut aineksia. Joskus luonteet eivät kohdanneet, joskus taustat ja arvot olivat aivan liian erilaisia.

Jenni jatkoi puolisoehdokkaiden tapailua neljä vuotta. Kolmen miehen kanssa treffailu ehti muuttua vakavammaksi.

– Olin pettynyt itseeni, kun viimeisimmästäkään suhteesta ei tullut mitään. Päätin, että miehen etsiminen saa loppua. Ajattelin, että en jaksa enää yhtäkään pettymystä. Suruni oli kuitenkin suurempi perheen menettämisestä kuin miehen menettämisestä.

Pukuhuone kiehui töiden jälkeen jumpaan kiiruhtavia naisia. Myös Jenni vaihtoi vaatteensa nopeasti ja kiirehti body pump -tunnille. Salissa hän valitsi raskaimmat painot. Syke nousi korkealle, veri maistui suussa ja mieleen mahtui vain seuraava liike.

– Täytin kovalla liikunnalla tyhjyyttä. Liikunta oli takuuvarma keino saada hyvä olo.

”Ajattelin, että miten epäreilua! Miksi minä en voinut olla se nainen, joka tulee heti suhteen alussa raskaaksi.”

Jenni vältteli ajattelemasta lapsihaavettaan, mutta ympäröivää todellisuutta hän ei pystynyt hallitsemaan.

Kun äiti eräänä päivänä soitti ja kertoi, että Jennin serkku saisi lapsen avopuolisonsa kanssa, se tuntui Jennistä kauhean pahalta. Serkku oli ollut pitkään poikamiehenä ja tavannut kumppaninsa ihan vasta.

– Ajattelin, että miten epäreilua! Miksi minä en voinut olla se nainen, joka tulee heti suhteen alussa raskaaksi, Jenni sanoo.

Läheiset eivät osanneet arvata, millaiset tunteet Jennin sisällä jylläsivät. Hän ei ollut puhunut lapsihaaveistaan kenelläkään.

”Jos olisin tajunnut tällaisen mahdollisuuden jo yläasteella, olisin voinut elää rennosti, eikä tulevasta olisi tarvinnut stressata.”

Alkukeväästä 2012 Jenni luki uutisen, jossa mainittiin itsellisistä äideistä eli naisista, jotka olivat hankkineet lapsen yksin. Jenni kiinnostui ja alkoi googlata. Hän päätyi netissä surffatessaan suljetulle Kenguruu-palstalle, jolla itselliset äidit antavat toisilleen vertaistukea. Mitä enemmän Jenni haki tietoa, sitä varmemmaksi hänen olonsa tuli.

Jenni ei ollut ikinä kaivannut parisuhteeseen kuuluvaa läheisyyttä tai sitä, että joku odottaisi häntä kotona töiden jälkeen. Päinvastoin, ajatus tuntui ahdistavalta.

Perhettä varten parisuhde kuitenkin piti olla, hän oli ajatellut. Mahdollisuus tehdä lapsi yksin valkeni hänelle aivan uutena.

– Se oli vapauttava tunne. Jos olisin tajunnut tällaisen mahdollisuuden jo yläasteella, olisin voinut elää rennosti, eikä tulevasta olisi tarvinnut stressata.

Hän mietti asiaa muutaman kuukauden, soitti sitten yksityiselle lapsettomuusklinikalle.

”Ei ydinperhe tarkoita automaattisesti sitä, että perhe olisi onnellinen tai hyvä.”

Alkusyksystä Jenni istui pienen klinikan aulassa ja odotti pääsyä vastaanotolle. Yhdessä huoneista istui naislääkäri, jonka kanssa Jenni lähti käymään läpi vauvahaavettaan. Jenniä jännitti. Hän oli valmistautunut puolustamaan suunnitelmaansa hankkia lapsi yksin.

– Lääkäri ei alkanutkaan kyseenalaistaa päätöstäni. Aluksi ei tullut edes puheeksi, että hankin vauvan yksin.

Päätettiin, että inseminaatio tehtäisiin tanskalaisilla luovutetuilla sukusoluilla. Aika ensimmäiseen inseminaatioon varattiin jo kuukauden päähän.

Vaikka Jenni oli varma ratkaisustaan, hänellä oli vielä aikaa suunnitella, kuinka hän selviäisi käytännön asioista yksin. Kuinka esimerkiksi ehtisi viemään lapsen päiväkotiin ennen töitä ja hakemaan hänet ajoissa töiden jälkeen. Päivähoitopaikka pitäisi saada läheltä kotia, Jenni mietti. Lisäksi hänen pitäisi hyödyntää mahdollisuus tehdä etätyötä.

– Mietin myös, onko lapselle reilua, ettei hänellä ole isää. Toisaalta ydinperhekin voi hajota. Ei ydinperhe tarkoita automaattisesti sitä, että perhe olisi onnellinen tai hyvä.

”Mietin, että mihin säästän rahaa, jos en käytä sitä tähän ainoaan asiaan, jota haluan.”

Toivoa seurasi pettymys. Raskaus ei alkanutkaan. Ensimmäisen inseminaation jälkeen vuorossa oli kaksi uutta yritystä ja jälleen kaksi pettymystä.

Jenni kävi päivät töissä ja yritti pitää surun sisällään. Itku purkautui heti, kun hän sai kotioven takanaan kiinni. Joskus jo matkalla kotiin.

Kolmannen epäonnistuneen inseminaation jälkeen lääkäri ehdotti IVF-hoitoa.

– En ollut aluksi ajatellut, että olisin valmis koeputkihedelmöitykseen, mutta olin pettynyt jo niin monta kertaa, että halusin kokeilla kaikki keinot.

Edelliset hoidot Jenni oli maksanut palkastaan ja elänyt niin niukasti kuin pystyi. Nyt hänen oli pakko kajota säästöihin.

– Sitten mietin, että mihin säästän rahaa, jos en käytä sitä tähän ainoaan asiaan, jota haluan.

Mutta jos ensimmäinen hoito ei onnistuisi, olisivat säästötkin lopussa.

Keväinen iltapäiväaurinko paistoi sisälle kerrostalokolmion ikkunoista, kun Jenni pyöritti käsissään klinikalta saamaansa raskaustestiä ja tuijotti näyttöä. Näytössä näkyi erittäin vahva plus. Hän oli viimein raskaana!

Ajatus raskaudesta oli epätodellinen. Jenni kuvasi testiä joka kulmasta ja lähetti kuvan tuloksesta ystävälleen, sille yhdelle, jolle oli kertonut yrityksistään tulla raskaaksi. Hän tunsi leijuvansa.

Rakenneultrassa paljastui, että vauva oli tyttö. Heti ultran jälkeen Jenni lähti kaupungille ja antoi itselleen luvan shoppailla vauvavaatteita.

Raskaus oli edennyt viikolle 39+1. Jenni oli yöpynyt vanhemmillaan, kuten hänellä oli loppuraskaudesta ollut tapana. Supistusten vuoksi takana oli jälleen yksi levoton yö.

Jenni soitti varhain aamulla sairaalaan, ja puhelimen päässä ollut kätilö lupasi, että Jenni voisi lähteä tulemaan. Isä lähti kuskiksi, ja Jennin seuraksi synnytykseen lähti serkku Saija.

”Vauva tuntui heti tutulta ja omalta. Rakastuin häneen täysillä.”

Sairaalan käytävät olivat aikaisin aamusta autiot. Aivan kuin yhä olisi ollut yö. Onneksi oli Saija, hänen läsnäolonsa rauhoitti jännittynyttä Jenniä.

Synnytys eteni hitaasti. Ponnistusvaihe kesti tunnin, ja vielä ponnistusten välillä Jennistä tuntui epätodelliselta, että hän todella saisi vauvan.

Kunnes vauva sitten syntyi: täydellinen, suurisilmäinen tyttö. Vuosikausien haave oli tullut vihdoin todeksi.

– Vauva tuntui heti tutulta ja omalta. Rakastuin häneen täysillä.

Parin päivän kuluttua kotiinpääsystä Jenni lähti vauvan kanssa ensimmäiselle vaunulenkille.

– Kävelin lenkkipolulla joenvartta pitkin, ja vastaan tuli muita äitejä vaunuineen. Tajusin, että olen nyt itsekin yksi heistä. Se oli uskomattoman hieno tunne.

”Tyttäreni on vaarin rakas prinsessa. Heillä on aivan omat keskinäiset juttunsa.”

Esikoisen syntymästä on nyt kulunut kaksi ja puoli vuotta, ja ensimmäistä lasta on seurannut toinen. Isosisko ja pikkuveli ovat täyssisaruksia, eli heillä on sama biologinen isä.

Jenni oli varautunut siihen, että hänellä olisi kahden pienen lapsen ainoana vanhempana vain vähän jos lainkaan omaa aikaa. Arjesta on löytynyt kuitenkin rauhallisiakin hetkiä. Vanhempainvapaalla oleva Jenni herää kuudelta aamulta ennen lapsia hiljaiseen kotiin, juo kupin teetä ja tekee nopean intervallitreenin.

– Meillä käy myös kotipalvelu viikoittain, ja äitini käy hoitamassa lapsia kerran viikossa.

Alkujärkytyksen jälkeen Jennin vanhemmat ovat olleet innoissaan lapsenlapsistaan.

– Tyttäreni on vaarin rakas prinsessa. Heillä on aivan omat keskinäiset juttunsa.

Viidentoista vuoden päästä esikoistyttö on aikuinen ja saa halutessaan tietää, kuka hänen biologinen isänsä on. Jos tytär haluaa lähteä tapaamaan isäänsä Tanskaan, Jenni on valmis lähtemään hänen mukaansa. Jo sitä ennen hän on valmistautunut kertomaan lapsilleen siitä, kuinka he saivat alkunsa.

– Kerron, että äiti halusi teitä niin paljon, että äiti meni paikkaan, jossa vauvasiemeniä laitettiin äidin vatsaan. Niistä synnyitte te, rakkaimmat kaikista.

Mökkiolosuhteet tekevät immuunipuolustusjärjestelmälle hyvää.

Tampereen yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan jo kahden viikon altistus erilaisille maaperästä löytyville mikrobeille voi parantaa ihmisen vastustuskykyä. Kun keho saa torjuttavakseen monipuolisesti luonnon tavallisia ja vaarattomia bakteereja, se pysyy ikään kuin hereillä ja osaa erottaa ihmiselle oikeasti haitalliset bakteerit. 

– Jos elimistö ei saa riittävästi mikrobialtistusta, immuunipuolustusjärjestelmän kyky kontrolloida ylilyöntejä heikkenee, Tampereen yliopiston professori Heikki Hyöty kertoo. 

Esimerkiksi kaupungissa asuva lapsi ei välttämättä altistu arjessa riittävästi luonnon omille bakteereille, jolloin seurauksena voi olla erilaisia allergioita tai  suolistosairauksia.

Tutkimuksessa koehenkilöiden käsiin hierottiin päivittäin metsäisiä maa-aineksia.

Tutkimuksessa oli mukana kaupungissa asuvia koehenkilöitä, joiden käsiin hierottiin päivittäin metsäisiä maa-aineita. Sen jälkeen kädet pestiin vain vedellä. Tutkimuksessa selvisi, että kahden viikon jakson jälkeen koehenkilöiden mikrobisto oli monipuolisempi kuin ennen testiä.

Jo aiemmin on ollut tiedossa, että maaseutumaisessa ympäristössä asuvilla lapsilla on vähemmän atooppista ihottumaa kuin kaupunkilaislapsilla. Hyviä bakteereja ja mikrobeja löytyy erityisesti metsästä.

Joten kesän mökkireissulla voi relata rauhassa: jos lapsi möyrii mullassa eikä pese heti perään käsiään, se on ihan okei. Hän kasvattaa huomaamattaan vastustuskykyään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.