Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Niina Rapo halusi vain yhden lapsen, mutta alkoi empiä. Kasvaako ainoasta lapsesta itsekäs, tai onko äiti tässä se itsekäs?

Olen täynnä ylimaallista tarmoa. Ei haittaa, vaikka tukkani on likainen ja haisen vauvan puklulle. Uhoan hankkivani toisen lapsen heti perään.

Kolmen kuukauden kuluttua olen hermoraunio. Vauva itkee koliikkiaan. Ei, ei ikinä. Tiedän rajani. Se menee tässä.

Olen palannut järkiini ja entistäkin varmempi asian suhteen. Olen yhden lapsen vanhempi.

Poikani, se on kaihoa

Ennen hormonihuuruista hurmoshetkeä olin aina ollut täysin varma, että hankin korkeintaan yhden lapsen. Neljästä sisaruksesta vanhimpana minun tarpeeni olivat mielestäni jääneet pienempien sisarusten jalkoihin.

Omalle lapselleni halusin antaa kaiken minusta liikenevän hyvän. Hänen ei tarvitsisi jakaa huomiotani kenenkään kanssa. Hän olisi minun lempilapseni.

En ollut varautunut, että päätöstäni koeteltaisiin.

Kun lapseni istui hiekkalaatikolla yksin lelukasansa keskellä, sydämeni särkyi. Hänellä oli paljon millä leikkiä, mutta hän olisi kaivannut jotakin muuta: leikkikaverin. Välillä hän taapersi isompien lasten perässä eikä ymmärtänyt, miksi hänestä ei kiinnostuttu.

Onnellisimmillaan poika oli sukulaisten luona, suuressa lapsikatraassa. Kun palasimme sieltä tyhjään, hiljaiseen kotiimme, lasta alkoi itkettää. Hän kertoi hapuillen oudosta tunteestaan. Jouduin sanoittamaan sen lapselle: se on surua, kaihoa ja kaipausta, yksinäisyyttäkin.

Kun lapsi töni pienempiään, tunsin syyllisyyttä siitä, että hänellä ei ollut kotona ketään tönittävää.

Voinko päättää näin?

Lapsi meni päiväkotiin. Kun hoitaja ohimennen sanoi, että poika ei vielä oikein osaa jakaa lelujaan, luulin tietäväni syyn. Syy oli mielestäni minussa ja siinä, että en halunnut toista lasta, jonka kanssa lelut olisi pakko jakaa.

Kun lapsi yhden kerran töni pienempiään, tunsin syyllisyyttä siitä, että hänellä ei ollut kotona ketään tönittävää.

Mietin, jäikö lapseni minun takiani vaille tärkeimpiä sosiaalisia suhteita ja ymmärrystä toisista ihmisistä. Olenko minä valintani kanssa itsekäs, tai kasvaako lapsestani väkisinkin itsekäs?

Ja silti olin tehnyt päätöksen. Poikani kasvaisi ainoana lapsena. Mutta voiko sellaista päätöstä tehdä? Kysyn sitä nuorisopsykologi, psykoterapeutti Ilona Joutsamolta.

Joutsamo lohduttaa minua. Hän sanoo, että toista lasta ei kannata hankkia vain suojautuakseen syyllisyydeltä siitä, että lapsi jää ilman sisaruksia.

– Vanhemmilla on oltava voimavaroja ja halua huolehtia myös toisesta lapsesta. Se on tärkeää sekä ensimmäisen että mahdollisen toisen lapsen kannalta, Joutsamo sanoo.

Hän sanoo myös muuta minulle tärkeää. Sen, että vain yhden lapsen haluaminen ei ole itsekkyyttä.

– Vanhempien on hyvä selvittää itselleen, miksi haluttu lapsiluku on se, mikä on. Toisinaan vanhemmat kokevat, että eivät fyysisesti tai psyykkisesti jaksa toisen lapsen aiheuttamaa rasitusta. Myöskään parisuhde ei aina kestä.

Ainoan lapsen syndrooma

Ainoan lapsemme jokaista taitoa ja virstanpylvästä on juhlittu: hampaanlähtöjä, pyöräilyn oppimista, metrin pituiseksi kasvamista ja lukemista ilman tavuviivoja.

Poikani on saanut laastarin jokaiseen nirhaisuunsa. Hänelle riittää aikaa ja huomiota.

Poikamme jalkapalloharrastusta on oltu tukemassa usein kahden vanhemman voimin. Hän on saanut laastarin jokaiseen nirhaisuunsa. Hänen eeppiset lohkaisunsa on kirjoitettu ylös ja vauvakirja täytetty huolellisesti. Hänelle on riittänyt aikaa ja huomiota.

Psykologi, aikansa kasvatusasiantuntija G. Stanley Hall puhuisi ainoan lapsen syndroomasta. Hall väitti 1800-luvulla, että ainoana lapsena kasvaminen on jopa sairaudeksi määriteltävä tila. Vaikka lukuisat tutkimukset ovat tyrmänneet teorian myöhemmin, väitteet ainoista lapsista hemmoteltuina ja itsekkäinä elävät edelleen.

Minä en haluaisi uskoa tätä. Etsin selkeää vastausta, ja onneksi löydän.

Psykologian tohtorin, Helsingin yliopiston tutkijan Taina Laajasalon mielestä ainokaisen asemassa on myös paljon hyvää. Hän kertoo Ylen nettisivuilla, että ainoa lapsi saa yleensä vanhemmiltaan enemmän aikaa ja resursseja kuin lapset, joilla on sisaruksia. Jos ainoina lapsina ja sisarusparvessa kasvaneiden sosiaalisissa taidoissa joitain eroja löytyy, ne tasoittuvat usein nuoruusikään mennessä, Laajasalo kirjoittaa.

Ainoita lapsia tutkineen yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin Toni Falbon mukaan ainoilla lapsilla on parempi itsetunto. He myös saavuttavat enemmän, jos katsotaan esimerkiksi akateemisia saavutuksia. Ainoan lapsen asema ei tutkimusten mukaan ole keskeinen tekijä myöskään narsistisen persoonallisuuden synnyssä.

Ei paineita, paras lapseni

Tällainen tieto huojentaa minua. Mielelläni ajattelisin, että ainoana lapsena kasvamista ei tarvitsisi miettiä sen enempää, mutta niinkään ei ole.

Luen Taina Laajasalon kirjoittamaa artikkelia pidemmälle. Yhden lapsen vanhempien on hyvä pohtia omaa rooliaan ja ainoaan lapseensa kohdistuvia odotuksia, Laajasalo jatkaa. Hän kirjoittaa, että vanhempien on muistettava, että yhden lapsen perheissä kukaan muu ei ole jakamassa vanhempien odotuksia.

”Vaikka odotukset eivät olisi ylimitoitettuja, lapsi tajuaa, että hän on yksin vastaamassa niihin. On hyvä miettiä, miten odotuksia viestitetään lapselle ja miten vaativaksi hän ne kokee”, Taina Laajasalo kirjoittaa.

Poikani ei tarvitse olla paras koulussa tai jalkapallossa. Hän on silti aina paras lapseni.

Poikani niskaan ei ole sälytetty suuria odotuksia, siitä olen aika varma. Hänen ei tarvitse olla paras koulussa tai jalkapallossa, hän on silti aina paras lapseni. Jos minusta ei tule ylioppilaan äitiä tai isoäitiä niin sitten ei.

Sitä olen pohtinut, olenko huomaamattani odottanut häneltä liian ”aikuista” keskustelua. Olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan, ja poikani on aina ollut hyvä keskustelija. Joku voisi sanoa sitä pikkuvanhaksi piirteeksi.

Pitäähän niitä nyt kaksi olla

Muut ihmiset, tutut ja tuntemattomat, ovat pitäneet huolen siitä, etten ole voinut tuudittautua päätökseeni yhdestä lapsesta.

”Pitäähän lapsia nyt ainakin kaksi olla”, iäkäs nainen jutteli minulle linja-autossa. ”Milloin poikanne saa pikkusisaren?” kysyi kaveri juhlissa.

Minun korvissani muiden perheiden sisarussuunnittelu on kuulostanut toisinaan koirien pentutehtailulta. Se lähes sotii elämänkatsomustani vastaan. Miten lapsen tuloa voi ensinnäkään tarkasti suunnitella?

Olin tyytyväinen, että lapseni oli terve ja kaikki oli sujunut suhteellisen hyvin. Todennäköisyyslaskelmieni perusteella seuraava kerta ei voisi sujua yhtä ongelmitta – ja toiset suunnittelivat kokonaista katrasta.

Ihailin suurperheen vanhempien tarmoa, mutta myös kummeksuin luottoa omiin voimiin ja maailman tilaan.

Silti eri suunnilta minulle tarjottu kahden lapsen politiikka sai minut yhä uudelleen syviin pohdintoihin. Joka kerta päädyin samaan: yksi lapsi on minulle juuri hyvä.

Poikani sen sijaan kaipasi ja pyysi sisaruksia vielä senkin jälkeen, kun me vanhemmat olimme eronneet.

Sosiaalisia taitoja voi harjoitella

Päätös yhdestä lapsesta ei poistanut haikeutta ja pienen lapsen kaipuuta. Välillä olen itkenyt lapseni varttumista ja vauvojen ihanuutta.

Vaikka pikkuveljen syntymä oli minulle lapsena suuri kriisi, en voi väittää, etteikö hän olisi opettanut minua paljon.

Mietin myös sisaruksiani. Niin rasittavia kuin he ovatkin, en luopuisi heistä mistään hinnasta. Vaikka pikkuveljen syntymä oli minulle lapsena suuri kriisi, en voi väittää, etteikö hän olisi opettanut minua paljon.

Psykologian tohtori Taina Laajasalon mukaan sisarussuhde tarjoaa lapselle hyviä tilanteita harjoitella monia tärkeitä asioita. Sisarusten kesken tulee väkisin harjoiteltua neuvottelua, oman vuoron odottamista, riitelyä ja sopimista sekä mustasukkaisuuden tunteita.

Nuorisopsykologi Ilona Joutsamo taas kertoo minulle, että lapsi voi kaivata sisarusta, jolle näyttää taitoja ja temppua. Sisarusta, jonka kanssa jakaa asioita.

Asiantuntijat sanovat kuitenkin myös sen, että samoja asioita voi harjoitella myös muissa ihmissuhteissa kuin sisarussuhteissa. Eikä opettelu rajoitu vain lapsuuteen.

– Jos ainoa lapsi on ulospäinsuuntautunut ja kaipaa paljon virikkeitä, hänen kanssaan voi hakeutua erityisen paljon muiden ihmisten pariin, Joutsamo neuvoo.

Näin minä olen toivonut ja järkeillyt. Poikani vuoksi olen pitänyt kiinni ystäväpiiristäni, johon kuuluu paljon monilapsisia perheitä.

Poika tapaa myös serkkukatrastaan usein ja niin pitkän aikaa, että ehtii saada mittansa täyteen.

Ah, mikä ihana rauha

Poikani on nyt 13-vuotias. Hän on oppinut näkemään hyvät puolet ainoana lapsena olemisesta. Kun kysyn häneltä asiasta, hän sanoo olevansa iloinen, että osaa tehdä asioita yksinkin. Hän nauttii siitä, että elämä on vapaata eikä hänen tarvitse aina miettiä pienempiä.

Heti perään hän kuitenkin sanoo, että ryhmät ovat hänelle tosi tärkeitä. Hänen ryhmänsä ovat perheen lisäksi koulussa, jalkapallossa, kavereissa ja sukulaisissa.

Viimeksi, kun palasimme kotiin ystäväporukan juhlista, poika huoahti kotieteisessä: Ah, mikä ihana rauha! Hän otti kirjan, minä läppärin. Olimme hiljaa yhdessä.

Päätös oli oikea. Olen yhden lapsen äiti. Silti on yksi asia, joka itkettää.

Nyt olen varma, että päätökseni oli minulle oikea. Olen yhden lapsen äiti. Silti on yksi asia, jota en voi ajatella itkemättä. Kuka poikani vierellä on, kun itse en enää ole?

Kun poikamme joskus seisoo meidän vanhempien haudalla, toivon, että hänellä on sisarusten puutetta korvaamassa jokin muu perhe. Vaikka salibandyjoukkue. Tai kämppäkaveri, tai elämänkumppani.

En tiedä, korvaako mikään täysin perhettä ja sukua, mutta niin minä toivon. Niin poikani kuin monien muidenkin puolesta. Noin joka kymmenes lapsi Suomessa jää ainoaksi lapseksi.

Meidän Perhe 6/16

Vierailija

Yksi ja ainoa – onko itsekästä haluta vain yksi lapsi?

Vierailija kirjoitti: Luonne jäi itsekkääksi, kun ei koskaan tarvinnut jakaa. Ei tarvinnut neuvotella katsottavasta leffasta, jakaa karkkipussia tai viimeistä limsaa tai auton takapenkkiä tai isän kainaloa. Kaikki oli aina minun, minun, minun. Kärsin siitä todella edelleen. . Sulla on aika romantisoitu käsitys useamman lapsen toiminnasta. Ei siinä lasten kesken mitään neuvotella, kyllä se menee niin, että isompi ja vanhempi/vahvempi määrää, vaikkapa mitä leffaa katsotaan. Se pienin on aika...
Lue kommentti
Vierailija

Yksi ja ainoa – onko itsekästä haluta vain yksi lapsi?

Itse olen monilapsisesta perheestä, hyvä ystäväni on ainokainen. Ei pidä lainkaan paikkansa, että hän olisi hemmoteltu tai ei osaisi ottaa muita huomioon. Päinvastoin, tuntuu, että itse olen katraan nuorimpana joutunut aina tappelemaan kaikesta ja taistelemaan osuudestani, mikä on johtanut siihen, että jos jotain saan, pidän siitä kynsin ja hampain kiinni, enkä missään tapauksessa jaa kenenkään kanssa mitään. Ystäväni on valmis jakamaan suunnilleen kaiken. Tämä ainokainen ystävä on myös...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.