Kuva: Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen

Näinkin elämä voi yllättää, kun saa lapsia. ”Yhtäkkiä olin se ärsyttävä henkilö, joka tekee Exceliin ihmisille mokkapalavuoroja valmiiksi.”

Kun Annika Grahn oli 19-vuotias, hänen elämänsä oli kuin Sinkkuelämää-sarjasta. Aamulla hän sulki tyylikkään asuntonsa oven Helsingin keskustassa ja käveli pitkin auringossa kylpeviä kantakaupungin katuja työpaikalleen. Illalla hän suuntasi lasilliselle ystävien kanssa, elokuviin tai kuntosalille, mikä nyt milloinkin sattui huvittamaan.

Se elämä jäi, kun hän sai 20-vuotiaana esikoisensa Roopen. Tilalle tuli jotain aivan muuta. Roope alkoi harrastaa viisivuotiaana jalkapalloa, ja siitä tulikin yllättäen äidin ja pojan yhteinen juttu. Jo kaksien treenien jälkeen Annika huomasi olevansa joukkueenjohtaja.

– Yhtäkkiä olinkin amerikkalaisen soccer mom -hahmon irvikuva: se ärsyttävä henkilö, joka tekee Exceliin ihmisille mokkapalavuoroja valmiiksi. Välillä mietin itsekseni, mitä ihmettä minulle on tapahtunut.

Nyt, 34-vuotiaana, Annika osaa jo arvata, miksi niin kävi.

– Sain Roopen todella nuorena, eikä muilla ystävilläni ollut silloin vielä lapsia. Olin eronnut Roopen isästä ja tunsin itseni välillä yksinäiseksi. Se varmaan osaltaan vaikutti siihen, että jalkapalloporukasta tuli minulle niin tärkeä.

Kuusi lasta ja kanala

Annika veti Roopen joukkuetta seitsemän vuotta koko tarmollaan. Niinä vuosina tapahtui muutakin tärkeää. Samassa joukkueessa oli valmentajana muuan Jouko Paananen. He rakastuivat heti.

Pian Annika huomasi olevansa paitsi intohimoinen futismutsi myös ison uusperheen äiti omakotitalossa Kirkkonummella.

Aluksi perheeseen kuuluivat Annikan ja Roopen lisäksi Jouko sekä hänen esikoisensa Eetu ja kaksospojat Juho ja Onni. Nykyään pariskunnalla on myös kaksi yhteistä lasta: Elmo, 6, ja Leo, 5.

Jotta vauhtia olisi varmasti tarpeeksi, kahdeksanhenkisellä perheellä on myös oma pihakanala.

– Kanojen hoitamisesta on tullut koko perheen yhteinen juttu. Ne ovat meille rakkaita lemmikkejä.

Muutamassa vuodessa city-sinkusta jalkapalloilevan suurperheen äidiksi.

Tuleeko Annikalle koskaan ikävä vanhoja aikoja?

– Olen iloinen, että vietin hieman kaupunkielämää ennen lasten saamista, mutta nykyään tärkeysjärjestykseni on toinen. Haluan mieluiten olla poikien kanssa, Annika sanoo.

Ison perheen pyörittäminen vaatii suunnitelmallisuutta, ja illat pyörivät poikien harrastusten ympärillä. Elmo pelaa salibandyä, kaikki muut jalkapalloa. Pyykkihuoltoa ja kokkaamista riittää. Annikalle on tärkeää, että vähintään kerran päivässä koko perhe syö yhdessä.

– Pöydän ääressä jutellaan kuulumiset, ja sen jälkeen isommat lähtevät treeneihin.

Kynsien lakkaus pannassa

Poikajoukon keskellä eläminen on saanut perheen ainoan naispuolisen jäsenen joustamaan tietyistä rutiineistaan.

– Lakkaan nykyään kynteni töissä, koska kotona kynsilakan hajua kommentoidaan aina. Lisäksi kun kerran viikossa teemme suuremman siivouksen, elämäni miehet naureskelevat vaatekasoilleni ja kosmetiikkapurkeilleni. Joudun perustelemaan yhä uudelleen, mihin niitä kaikkia tarvitaan, Annika kertoo.

Pieniä pettymyksiäkin on mahtunut matkan varrelle. Annikan lapsuudesta säästetty nukkekoti ei kiinnostanut poikia, vaikka hän jopa piirsi paperille luonnostelman siitä, miten se voisi olla Pokémonien koti.

Lopulta Annika antoi periksi ja myi rakkaan muistoesineen eteenpäin.

Siihen hän on jo tottunut, että perheenjäsenistä ei saa seuraa nyyhkyleffojen ja tosi-tv-sarjojen katsomiseen.

– Olen huomannut, että myös ylitsevuotavat rakkaudenpuuskani ja muut tunteenpurkaukseni saavat osakseen usein huokailua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.