Ville Niinistön mielestä ex-puolison kanssa lomailu on vapauttavaa. Perheen yhteinen aika on lapsille tärkeää myös eron jälkeen.

"Meillä lasteni Linnean, 8, ja Eliaksen, 11, lomien sovittelu on vaivatonta. Ehkä lasten hoitaminen pitkien lomien aikana onkin yksi asia, joka on usein eroperheissä helpommin järjestettävissä kuin muissa.

Eromme jälkeen jaksotamme ex-vaimoni kanssa lomamme selkeästi peräkkäin niin, että lapsilla on pitkä loma vanhempiensa kanssa. Pidämme silti huolta, että teemme asioita myös kaikki yhdessä. Vaikka emme asu samassa osoitteessa emmekä Maria ja minä ole enää parisuhteessa keskenämme, se ei muuta olennaisinta: nelikkomme on yhä perhe.

Olen onnellinen siitä, että minulla on loistava ex-vaimo.

Olemme kaikki neljä luontoihmisiä. Yksi lempipaikoistamme on enoni saaristomökki Kustavissa. Siellä teemme kesällä retkiä pienille lintusaarille, tutkimme eläinten salaperäisiä pääkalloja ja ihastelemme ruokkia ja riskilää ja korkealla lentävää merikotkaa.

Linnean synttäreitä heinäkuussa taas vietämme useimmiten Ruotsissa Marian sukulaisten luona. Minä olen hyvä ruuanlaittaja, ex-puolisoni vastuualuetta ovat kakut.

Nuorempana en olisi uskonut sanovani, että olen onnellinen siitä, että minulla on loistava ex-vaimo. Niin asia kuitenkin on.

 

Suunnittelimme aikanaan vuosikausia safarille lähtemistä, luimme eläinkirjoja ja opettelimme eksoottisia lajeja. Viime syksynä Maria kertoi, että oli varaamassa matkaa Tansaniaan itselleen ja lapsille ja kysyi, tahdonko mukaan. Totta kai tahdoin.

Vaikka olo olisi välillä haikea, en kaipaa entiseen liittooni takaisin.

Reissu oli hieno. Näimme norsut, leijonat ja tiikerit. Ex-kumppanin kanssa matkustaminen on vapauttavaa. Toisesta ei ole vastuussa eikä pikkuasioista viitsi ärsyyntyä. Lapsille yhteiset kokemukset ovat arvokkaita.

Kuvioon kuuluu myös outoja hetkiä ja nostalgiaa. Vaikka olo olisi välillä haikea, en kaipaa entiseen liittooni takaisin. Samalla haikeudella muistelen vaikkapa lapsuuttani, mutta en minä sinnekään enää palaisi.

Kansanedustaja ja vihreiden puoluejohtaja Ville Niinistö, 39, asuu pääosin Helsingin kantakaupungissa. Lapset Elias ja Linnea asuvat vuoroviikoin hänen ja ex-puoliso Maria Wetterstrandin luona.

Meidän Perhe 6/2016

Vierailija

Ville Niinistö: ”Perheen yhteiset lomat ovat tärkeitä eron jälkeenkin”

Se miten jommankumman kumppani suhtautuu tähän tai jos toiselle tulee kumppani niin onko toinen mustasukkainen. Hyvä että pystyvät hoitamaan noin hommat, mutta jos oma poikaystävä suunnittelisi lomamenoja yhdessä ex-vaimon kanssa, eikä minun tai viettäisi joulun yhdessä hänen kanssaan, niin kyllä saattaisin tuntea oloni ylimääräiseksi.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tärkein  on tässä. Sanna nauttii vauva-ajasta nyt enemmän kuin nuorempana. Kuva: Jesse Karjalainen
Tärkein on tässä. Sanna nauttii vauva-ajasta nyt enemmän kuin nuorempana. Kuva: Jesse Karjalainen

Lapsiluvun piti olla täynnä, Sanna ajatteli. Sitten Kerttu ilmoitti tulostaan.

Ei voi olla totta. Tämä ei sovi ollenkaan suunnitelmiin, Sanna mietti ja tuijotti raskaustestin kahta viivaa työpaikallaan heinäkuussa 2016.

Kevät oli ollut yhtä hullunmyllyä. Koko kunnan postipalvelut olivat siirtyneet lähes kokonaan Sannan kioskin hoidettavaksi, ja hän oli tehnyt 14-tuntista työpäivää. Kuukautisia ei ollut kuulunut, mutta Sanna arveli sen johtuvan työstressistä.

Raskauden mahdollisuus yli nelikymppisenä ei ollut tullut Sannalle, nyt 42, mieleenkään. Ehkäisystäkin oli huolehdittu. Lapsiluvun piti olla täynnä, ja perheen vanhimmat lapset Roosa, 18, ja Siiri, 12, olivat jo sen ikäisiä, että vanhemmilla alkoi olla omaa aikaa.

Raskaudenkeskeytys oli Sannan mielestä ainoa vaihtoehto. Eihän hän voisi jäädä vanhempainvapaalle tällaisessa työtilanteessa. Myös raskauden, synnytyksen ja sektion riskit yli nelikymppisenä pelottivat.

Aviomies Teemu otti asian lunkimmin.

– Annetaan vauvan tulla. Kyllä kaikki järjestyy, hän rauhoitteli.


Perheen pusutauko. Sanna ja Kerttu käyvät katsomassa, miten Teemu-isä pärjää äidin työpaikalla. Kuva: Jesse Karjalainen

Neuvolasta Sanna sai ajan jo seuraavaksi päiväksi. Raskaus oli edennyt jo 18:nnelle viikolle, joten keskeytykseen olisi tarvittu erikoislupa. Niskapoimu-ultraa oli myöhäistä tehdä, mutta verikokeen perusteella vauvalla ei ollut kromosomipoikkeamia.

Sanna päätti pitää lapsen. Vähitellen hän osasi alkaa iloita raskaudesta.

– Töitä ehtisi varmaan tehdä myöhemminkin, hän mietti.

Tuuraaja töihinkin löytyi, sillä metallialalta työttömäksi jäänyt aviomies lupautui vastaavaksi työntekijäksi.

”Koiranpentuko teille on tulossa, kysyi ystävä, kun kerroin vauvauutisesta.”

Vanhemmille lapsille raskaus paljastettiin vasta siinä vaiheessa, kun Kelan äitiyspakkauslaatikko tuli postissa kotiin.

Lähipiirissä uutinen herätti hämmennystä.

– Ai koiranpentuko teille on tulossa, ystävä kysyi tosissaan, kun kerroin, että saamme joulukuussa vauvan, Sanna naurahtaa.

Raskausaika sujui hyvin, ja Sanna oli töissä vielä suunniteltua sektiota edeltävänä päivänä.


Isosiskon silmäterä. Roosa, 18, auttaa mielellään Kertun kanssa. Kuva: Jesse Karjalainen

Tällä tytöllä on ainakin luonnetta. Kerttu syntyi sektiolla ja painoi syntyessään vain kaksi ja puoli kiloa, mutta tiukan asenteen kuuli heti, Sanna kertoo.

Kerttu on alusta saakka ollut huono nukkuja ja heräili pitkään syömään rintaa tunnin välein. Sanna on silti nauttinut imetyksestä eri tavalla kuin aikaisemmin.

– Valvominen ei kuitenkaan edes väsytä samalla tavalla kuin nuorena äitinä. Annan Kertulle tissiä ja jatkan sitten unia, hän kertoo.

Sanna arvelee olevansa nykyään äitinä rennompi: vauva-arki menee omalla painollaan, eikä hän stressaa lapsen kehityksestä samalla tavalla kuin nuorempana.

”Vain se minua harmittaa, ettei Kertulla ole vauvakaveria. En tunne oloani kotoisaksi äitipiireissä.”

Sanna arvelee, että on hyväksikin, ettei vauva ole keskipiste, vaan työasioita pitää välillä hoitaa vanhempainvapaallakin.

– Neuvolavihkosissa ei ole parissakymmenessä vuodessa tapahtunut suuria muutoksia. Porkkanaa ja perunaa sai ennen antaa jo kolmen kuukauden ikäiselle vauvalle, nykyään suositellaan täysimetystä puolivuotiaaksi, Sanna miettii.

Yksivuotiaana Kerttu syö samaa ruokaa kuin kaikki muutkin.

– Vain se minua vähän harmittaa, ettei Kertulla ole vauvakaveria, kun tuttavaperheiden lapset ovat jo isoja enkä tämän ikäisenä tunne oloani kotoisaksi äitipiireissä, Sanna myöntää.

Juttu on julkaistu Vauvan numerossa 2/2018.

Tyttärensä yksinhuoltaja Jani Toivola sai uusperheen samaan aikaan, kun toipuminen uupumuksesta oli kesken. – Opettelemme nyt omaa arkea, Jani sanoo.

”Tänään oli huono aamu: tyttäreni Aili ei olisi halunnut nousta ja kiukutteli kaikesta. Puuro oli pahaa, vaatteet väärät ja toppahousut tuntuivat huonoilta.

Taputin silti itseäni olalle, että selvisin hyvin. En hermostunut vaan ymmärsin, että Aili on vasta nelivuotias ja toimii sen mukaan.

Vuosi sitten syksyllä hermostuin lähes kaikesta. Vaikka arki uhmaikäisen kanssa on täynnä kieltoja ja käskyjä, meillä se oli myös riitoja ja huutamista. Kun Aili heittäytyi maahan päiväkodin edessä, huusin, että tiedätkö, miten rankkaa minulla on. Lapsen normaali käytös, jossa hän ei hahmota tunne-elämäänsä ja hakee rajojaan, tuntui minusta kohtuuttomalta, ja purin häneen muuta pahoinvointiani.

Tunsin häpeää, että olen epäonnistunut vanhempana, ja mietin pitkään, milloin olen tarpeeksi sairas hakemaan apua. Joka päivä kotiin saapui ohuempi versio minusta. En halunnut, että ilottomuuteni ja laahaava mieleni tarttuu tyttäreeni.

Mietin myös, tuleeko vastaan hetki, jolloin ylitän rajan, josta en voi palata. En usko, että esimerkiksi kukaan lastaan lyövä kuvittelee kykenevänsä sellaiseen, mutta uskon, että meissä on kaikki ne puolet. Täytyy itse pitää huolta, ettei elämä kärjisty sellaiseksi, että pahimmat puolet tulevat esiin.

Oli helpotus, kun lääkäri sanoi, että minulla on keskivaikea masennus ja työuupumus. Jäin sairauslomalle seitsemäksi kuukaudeksi.

”Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa.”

Kaikki pysähtyi kuin leikaten. Aamulla sain keskittää voimani siihen, että saan Ailin tarhaan. Kun pyöräilin kotiin, aamuruuhka tuntui epätodelliselta. Päivällä en tehnyt mitään. Keräsin voimia, että jaksoin hakea Ailin ja olla hänen kanssaan.

Äiti, siskot ja lähimmät ystävät auttoivat paljon. He tarjoutuivat hakemaan Ailia tarhasta ja ottivat hänet hoitoon muutamaksi tunniksi.

Laajemmassa piirissä jäin kuitenkin aika omilleni, sillä ystävillä oli kiire omissa ruuhkavuosissaan. He kyllä laittoivat viestejä, miten jaksat ja pärjäätkö. Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa. Jälkikäteen ajatellen olen itsekin ohittanut samanlaisia tilanteita: kysynyt vointia ja uskonut vastausta, kun olisin voinut vain soittaa ovikelloa.

”Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.”

Paljon auttoi se, etten käynyt tätä läpi yksin. Tapasin kumppanin juuri ennen kuin jäin sairauslomalle. Hän ei säikähtänyt vaan sanoi heti, että auttaa niin paljon kuin pystyy. On vapauttavaa olla heti parisuhteen alussa paljaimmillaan. Kokemus lähensi meitä, ja muutimme kesällä yhteen.

Se oli iso muutos: olin lapsen ensimmäiset vuodet yksinhuoltajana. Oli ihmeellistä, että nyt pääsin käymään spontaanisti ruokakaupassa tai saatoin pyytää häntä katsomaan Ailia tunnin.

Yhden asian ymmärsin nopeasti. En voi pitää yllä rinnakkain kahta elämää, uutta rakkaussuhdetta ja lapsiarkea. Se olisi liian raskasta eikä edes todellista. Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.

Enkä voi varjella toista ihmistä todellisuudeltani, sillä kumppanille olisi ihan yhtä raskasta elää kahta elämää: olla uudessa suhteessa ja vieraskorea lapselle. Kävimme ihan konkreettisen keskustelun, että sinä saat ja sinun täytyy asettaa rajoja lapselleni. Keskustelimme myös, että sinun ei tarvitse koko aikaa viihdyttää lasta ja olla kiva setä, vaan elämää on, että lapselle voi sanoa, että nyt sii-votaan tai katso hetki iPadia, kun minulla on töitä.

”Olemme sopineet, että puolisoni hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa.”

Olemme puhumalla hakeneet rajoja uudelle arjellemme, sillä ei ole mallia, miten toimii kahden miehen uusperhe. Me luomme sen itse. Olemme sopineet, että hän hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa. Selkeys on helpompaa puolisollenikin.

On silti iso opettelu, mitä tarkoittaa oikeasti, että minulla on lapsi ja vierelleni tulee uusi kumppani. Paljonko voin nojautua toiseen? Mitä voin pyytää häneltä suhteessa lapseen? Ja vaikka toinen sanookin, että tässä olen, miten pitkä tie on luottaa, että toinen jakaa tämän ihan oikeasti?

Se on varmasti vielä kesken. Minulla on omat pelkoni, ja olen tottunut kannattelemaan itseäni. Minun on vaikea pyytää apua, ja joka kerta minusta tuntuu, että tämä on viimeinen kerta, kun voin pyytää. Se tuli vastaan niin sairastumisessa kuin suhteessa.

”Tätä se rakkaus on: toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Viime kesänä, kun palasin töihin, tarvitsin puolisoni apua Ailin kanssa. Minua jännitti työ ja miten he pärjäävät kahdestaan kolme päivää, ja etsin valmiiksi hätänumerot ja hätänumeroiden hätänumerot, jos mökillä tapahtuisi jotakin.

Kun jätin heidät kahdestaan, liikutuin tosi paljon. Tajusin, että minulla on ihminen, joka jakaa kaiken kanssani. Ensimmäistä kertaa en tuntenut, että jäisin velkaa vaan että tämä menee yhteiseen pottiimme. Sillä hetkellä tajusin, että tätä se rakkaus on. Että toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheen numerossa 2/2018.