Tärkein on tässä. Keskeytetty raskaus opetti Miraa arvostamaan jokaista päivää lastensa kanssa. Kuva: Juha Salminen
Tärkein on tässä. Keskeytetty raskaus opetti Miraa arvostamaan jokaista päivää lastensa kanssa. Kuva: Juha Salminen

Odottakaa hetki, haen lääkärin, kätilö sanoi kesken ultraäänitutkimuksen. Niistä sanoista alkoi tapahtumaketju, joka muutti kuvittaja Mira Malliuksen koko elämän.

Muotisuunnittelija Mira Mallius istui kuuntelemassa esitystä syksyn trendeistä. Hän oli juuri palannut äitiyslomalta unelmatyöhönsä, lasten- ja nuortenvaatemallistojen pääsuunnittelijaksi Seppälään. Trendit olivat hänen työnsä ytimessä, joten kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla innoissaan.

Mutta ei hän ollut. Oivallus hämmensi, koska Mira oli aina pitänyt työstään. Äitiyslomallaankin hän oli suunnitellut vauvanvaatemalliston Oiva-vauvan nukkuessa.

Mutta nyt trendit eivät saaneet hänen kiinnostustaan heräämään.

– Tajusin, että haluan elämääni pysyvämpiä asioita kuin ohimenevät trendit, Mira muistelee.

Esityksen jälkeen Mira palasi kuuliaisesti työpöytänsä ääreen, mutta muutoksen siemen oli kylvetty hänen ajatuksiinsa.

Toden teolla muutoksen sysäsi liikkeelle kuitenkin vasta suuri suru.

Yllätys ja toinen yllätys

Melkein heti äitiysloman jälkeen Mira huomasi olevansa uudestaan raskaana. Tieto yllätti hänet. Esikoinen Oiva oli vasta vuoden ikäinen. Ajatukseen tottui kuitenkin nopeasti.

– Fiilis oli hyvä. Lapsille tulisi ikäeroa noin kaksi vuotta.

Ensimmäinen ultraäänitutkimus raskausviikolla 12 jätti kuitenkin oudon olon. Ruudulla näkyi pieni sikiö, aivan kuten kuuluikin. Sikiö ei kuitenkaan heittänyt kuperkeikkaa tavalla, joka on yleistä noilla raskausviikoilla. Näkymä kohtuun oli myös pimeämpi ja sameampi kuin Oivan kanssa oli ollut.

– Kätilö oli tyytyväinen, mutta minulle jäi vähän epävarma olo, että no, kai kaikki oli hyvin, Mira muistelee.

Kun maha kasvoi, se tuntui erilaiselta kuin esikoista odottaessa, pehmeämmältä. Kun Mira kävi äitiysneuvolassa, ei terveydenhoitaja meinannut saada sikiön sydänääniä kuuluviin.

Rakenneultraan Mira ja hänen miehensä Timo saapuivat silti pohtien innoissaan, mahtaako vauva olla tyttö vai poika.

Sitten ensimmäinen, paljon odotettu kuva vauvasta ilmestyi ruudulle.

Vauvan pää oli soikea. Miraan alkoi hiipiä epävarmuus. Nyt kaikki ei ollut kunnossa. Mies vielä jaksoi intoilla sukupuolesta, mutta kätilö keskeytti tutkimuksen ja sanoi:

– Odotetaanpa hieman, käyn kysymässä lääkäriä.

Lääkäri tuli ja teki ultraäänitutkimuksen uudestaan.

Vauva oli epämuodostunut.

Kuinka pahasti? Pahasti.

Miksi? Sitä pitäisi tutkia lisää.

Kaksi kamalaa vaihtoehtoa

Vielä samana päivänä Miralle ja Timolle kerrottiin, ettei sikiöllä olisi mahdollisuuksia elämään. Vauvalla oli niin kutsuttu merenneitosyndrooma eli sirenomelia. Sairauden mahdollisuus on yksi sadastatuhannesta.

Miralle ei annettu toivoa vauvan selviämisestä hengissä.

Sirenomeliassa sikiön jalat ovat sulautuneet yhteen ja muodostavat merenneidon pyrstöä muistuttavan jatkeen ylävartalolle. Usein sikiöllä on epämuodostumia ja puutteita myös sisäelimissä. Esimerkiksi virtsarakko tai osa paksusuolesta saattavat puuttua kokonaan.

Yleensä sirenomeliapotilaat kuolevat jo kohdussa tai pian syntymän jälkeen. Maailmassa on vain muutamia lapsia, jotka ovat eläneet pidempään sirenomelian kanssa. Maailman vanhin sirenomeliapotilas, amerikkalainen Tiffany Yorks, kuoli toissa vuonna 27-vuotiaana.

Miralle ei annettu toivoa vauvan selviämisestä hengissä. Vaihtoehtoja oli kaksi: raskaus voitaisiin keskeyttää tai hän voisi antaa vauvan kasvaa, kunnes vauva kuolisi kohtuun. Molemmissa tapauksissa edessä olisi synnytys.

Nyt jälkikäteen Mira kuvailee joutuneensa epätodellisen tunteen valtaan.

– Menin sellaiseen utuiseen tilaan. En itkenyt, tein mitä käskettiin, kuuntelin mitä sanottiin, mutta mitään en sisäistänyt, hän kertoo.

Vasta kotiin lähtiessä sairaalan pihalla Mira romahti ja itku tuli.

– Toivoa ei ollut. Siinä meni kaikki.

Kahdesta huonosta vaihtoehdosta raskauden keskeyttäminen tuntui vähemmän huonolta.

– Ei olisi ollut järkevää antaa lapsen kasvaa kohdussa vain, jotta hän kuitenkin pian kuolisi, Mira sanoo.

Samalla hän ajatteli säästävänsä itseään henkisesti.

– Olisin neuroottisesti koko ajan vain tarkkaillut sitä, onko vauva vielä hengissä vai ei.

Lisäksi oli Oiva, joka ei ollut vielä edes kahta vuotta ja tarvitsi paljon äitiään. Jos Mira keskittyisi vain kohdussaan olevaan, kuolevaan sikiöön, se olisi Oivalta pois.

Lapsen takia oli pysyttävä kasassa

Oli yö, mutta Mira makasi sängyllä valveilla.

Vauva hänen kohdussaan oli normaalisti kovin hiljainen, mutta nyt liikkeet tuntuivat vahvoina. Mira silitti vatsaansa. Nämä ovat jäähyväiset. Siltä Mirasta tuntui.

Piirtäminen auttoi käsittelemään tunteita, joista oli vaikea puhua.

Koska tieto sikiön sairaudesta tuli vasta raskauden puolivälissä, raskauden keskeyttämiseen tarvittiin lupa Valviralta. Sen saamiseen meni noin viikko.

Se oli Miralle pitkä aika. Niistä päivistä hänellä on vain utuisia muistikuvia.

– Itkin paljon ja kirjoitin vauvalle. Myös piirtäminen auttoi käsittelemään tunteita, joista oli vaikea puhua.

Miran ja Timon vanhemmat kävivät auttamassa paljon, mutta eniten Miraa kannatteli ehkä Oiva.

Mira oli surullinen, mutta hän oli myös Oivan äiti. Oivan takia hänen piti pysyä kasassa: laittaa ruokaa, vaihtaa vaippoja ja leikkiä.

Sen viikon aikana Mira teki ratkaisevan päätöksen. Hän ei enää palaisi työpaikalle vaan jäisi Oivan kanssa kotiin.

– Aloin suhteuttamaan sitä, mikä on työn ja mikä perheen merkitys. Tajusin, että haluan olla Oivan kanssa enemmän yhdessä, kun hän on vielä pieni.

Olisko pitänyt tajuta aiemmin?

Syyskuun 12. päivänä Mira ja hänen miehensä menivät aamulla sairaalaan raskaudenkeskeytykseen. Mira sai kahdenlaisia pillereitä. Toiset käynnistivät supistukset, toiset leikkasivat kipua pois.

Hän tiesi, että vauva kuolisi synnytyksessä viimeistään siinä vaiheessa, kun yrittäisi haukata ensimmäisen kerran happea. Kipulääkkeiden tuottama turtumus tuntui siinä tilanteessa armolliselta.

– Se oli järkyttävää.

Synnytyksen jälkeen Miralta ja Timolta kysyttiin, haluaisivatko he nähdä vauvan.

Kyllä, he halusivat. Kumpikin sai vuorollaan syliinsä lapsen, jonka epämuodostunut alavartalo oli kätilöiden suosituksesta peitetty liinalla.

He ottivat vauvasta valokuvan. Se tuntui aluksi oudolta, mutta nyt Mira on tyytyväinen, että kuva otettiin.

Vauva haudattiin Helsinkiin Honkanummen hautausmaalle, jossa on paikka enkelivauvoille.

Jälkikäteen Mira on ajatellut, että jo ensimmäisessä raskausultrassa kätilön hälytyskellojen olisi pitänyt soida. Kuvat olivat sumeita ja Miran vatsasta puuttui raskaudelle tyypillinen pinkeys, koska sirenomelia-sikiöllä on usein kohdussa liian vähän lapsivettä.

– Mutta ymmärrän, että sairaus on niin harvinainen, että ei sellaisen mahdollisuus välttämättä tule kätilölle mieleen, Mira sanoo.

Surun lisäksi Mira tunsi järjenvastaista syyllisyyttä. Vaikka hän tiesi, ettei vauvan harvinainen syndrooma ollut kenenkään syy, hän moitti itseään siitä, ettei ollut tajunnut aikaisemmin, ettei kaikki ole kunnossa.

Pelottava uusi raskaus

Neljä kuukautta raskaudenkeskeytyksen jälkeen lääkäri toivotti onnea.

Mira oli miehensä kanssa käynyt läpi testejä, joiden tarkoitus oli selvittää, oliko sirenomelian taustalla perinnöllisiä tekijöitä. Samalla he yrittivät tottua ajatukseen, että uusi raskaus ei ehkä olisi mahdollinen.

He saivat testeistä kuitenkin puhtaat paperit. Sirenomelian uusiutumisen riski olisi nolla prosenttia. Siksi lääkäri onnitteli: Lycka till!

Mira ja hänen miehensä halusivat nyt kovasti toisen lapsen – sisaruksen, josta Oivallekin oli ehditty jo puhua.

– Laskin saman tien netin ovulaatiolaskurin avulla ovulaatiopäivän, Mira naurahtaa.

Tällä kertaa Mira ei suhtautunut raskauteen enää yhtä keveästi kuin aiemmin.

Onneksi rakenneultrassa kätilö ymmärsi Miran ja Timon epävarmuuden. Vaikka sirenomelian uusiutuminen ei ollutkaan todellinen riski, vanhempien huoli oli tosi.

– Kätilö selitti todella tarkkaan kaiken, mitä näki.

Vauvalla näkyi selkeästi varpaat, jalat ja kädet.

Oivan vauva-aika oli ollut huoletonta, onnellista aikaa. Kun Uljas syntyi, Miraa pelotti kaikki.

Suhteessa Oivaan Mira sai huolensa pidettyä joten kuten kurissa.

– Seurasin häntä varmasti tarkemmin ja huolehdin enemmän kuin ennen, mutta en ollut neuroottinen.

Vauvan kanssa oli hankalampaa. Miraa vaivasi jatkuva pelko vauvan menettämisestä, ja se näkyi stressinä ja ahdistuksena.

Nyt vauva viedään minulta, Mira ajatteli Uljas sylissään lääkärin vastaanotolla.

Kun Uljas oli kahdeksan viikkoa, Miraan iski kova flunssa. Uljasta imettäessään hän huomasi, että myös vauvalla oli kuumetta. Hän hätääntyi ja lähti vauvan kanssa saman tien sairaalaan.

Kolmen tunnin odotuksen jälkeen sairaalassa selvisi, että Uljaksella oli influenssa. Kuka tahansa äiti olisi huolissaan vauvan influenssasta, mutta Miran pelko oli ylitsevuotavaa.

– Nyt vauva viedään minulta, Mira ajatteli Uljas sylissään lääkärin vastaanotolla.

Uljas kuitenkin selvisi taudista hyvin. Hän sai lääkkeet ja pärjäsi kotihoidolla. Miran itkuisuus ja huoli eivät vain helpottaneet.

Lopulta ystävät patistivat Miran hakemaan apua itselleen.

Hän aloitti terapian, jossa hänellä diagnosoitiin posttraumaattinen stressireaktio. Se selitti jatkuvan huolestuneisuuden, ahdistuksen ja kyvyttömyyden uskoa, että todellisuudessa kaikki oli hyvin.

Muutaman kuukauden terapiajakso auttoi. Mira kävi juttelemassa tunteistaan ja pystyi vähitellen luottamaan ja nauttimaan kahden lapsen äitiydestä jatkuvan huolen sijaan.

Pysyvä muutos

Nyt Oiva on jo aloittanut koulun. Uljas on neljävuotias ja päiväkodissa. Mira tekee töitä vapaana kuvittajana.

Vauvan menetys muutti Miran suhtautumista paitsi perheeseen myös työelämään lopullisesti.

– Tilanne pakotti ymmärtämään elämän rajallisuuden ja se teki minusta rohkeamman työasioiden suhteen. Aloin miettiä, mistä töissäni eniten tykkään ja päätin panostaa siihen.

Se asia oli piirtäminen.

Vakityöstä irtisanouduttuaan hän on tehnyt töitä vapaana kuvittajana. Hän piirtää muun muassa kortteja, kalentereita, Mutzi-sarjakuvaa ja kuvituksia lastenkirjoihin.

Tähän saakka hän on työskennellyt kotoa käsin, yläkerran työpöydältä. Tänä talvena Mira jatkaa hommia myös työhuoneella. Kesäisin Mira lomailee yhtä pitkään kuin lapsetkin. Se on yksi niistä asioista, miksi vapaan kuvittajan pesti vie voiton kuukausipalkkaisesta työstä.

Kun kuoleman kanssa on joutunut kasvokkain, se on elämässä läsnä uudella tavalla.

Joka joulu, äitienpäivä ja syyskuun 12.päivä Mira käy viemässä kynttilän ja kukan enkelivauvan muistokivelle.

Suru ja tuska eivät poistu, mutta elämä palautuu uomiinsa. Kun kuoleman kanssa on joutunut kasvokkain, on se elämässä läsnä uudella tavalla, Mira sanoo.

Enää se ei tee päivistä raskaita, vain erilaisia kuin ennen.

Aina välillä Mira kaivaa esiin enkelivauvansa valokuvan ja katselee sitä yhdessä Oivan kanssa.

– Puhumme hänestä avoimesti perheen kesken. Pojille olemme kertoneet, että heillä on veli, joka suojelee ja pitää heistä huolta.

Meidän Perhe 2/2018

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.